HEI HUOMENTA IHANAT!
Täällä saaressa on herätty hitaasti lauantaihin. Ihan parasta! Piti alunperin postaamani aamiaistunnelmia mökiltä, mutta jotenkin taas tuli jotain tärkeämpää, josta jutella teidän kanssanne. Kuukauden päivät tuolla luonnoksissa on roikkunut aloitettu postaus aiheesta lapset ja itsetunto. Lapset ja itsensä hyväksyminen. Näin Äitienpäiväviikonloppuna tulee mietittyä tätä elämän ihaninta tehtävää. Sen vastuullisuutta ja vaikeutta. Huomenna sitten enemmän pohdintaa äitiydestä. Nyt juttua lähinnä siitä, miten me voimme omalla toiminnallamme ja käyttäytymisellämme vaikuttaa lastemme itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.
Näin kahden tytön äitinä koen ihan suunnatonta vastuuta siitä, miten lapsen itsetunto ja sitä kautta myös itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, muodostuu. Tottahan toki vanhemmat aina rakastavat ja hyväksyvät lapsensa sellaisina kuin he ovat, mutta maailma on raaka. Ystäväpiiri ja muut ulkopuoliset osaavat olla julmia. Miten luoda lapselle itsetunto, että minä kelpaan juuri tällaisena? Vaikka maailma murjoisi, niin miten pysyä kuitenkin tyytyväisenä omaan itseensä?
Uskon, että lasten itsetunnon kehittymisessä ja itsensä hyväksymisessä on merkittävä osa myös sillä, miten me vanhemmat suhtautudumme omalla kohdallamme tuohon itsensä hyväksymiseen. Miten me vanhemmat tuomme julki epävarmuuksiamme ja omaa tyytymättömyyttämme ulkonäöllisiin seikkoihin. Viitaten juuri osaltani tuohon postaukseeni ”Saako äiti laihduttaa lasten nähden?” Miten me tuomme julki sen, että olemme sinut itsemme kanssa. Kehummeko me itseämme vai voivottelemmeko ääneen kilojemme kanssa. Voin sanoa, että tällä hetkellä mulla on hyvä itsetunto ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Näin ei ole aina ollut. Teini-iässä, rautaa suu täynnä, rasvoittuvan ja näppyläisen ihon ja ohuiden hiusten kanssa, silmälasit päässä ei tuntunut kovin hehkeältä. Kurveja peiteltiin myös isojen collegepaitojen alle. Vaikka olin saanut kotoota käsin kaiken mahdollisen tuen itsetunnon ja itseni hyväksymisen suhteen, niin tuolloin en ollut tyytyväinen itseeni.
Jotenkin lasten syntymän jälkeen sitä on oppinut hyväksymään askel askeleelta itsensä sellaisena kuin on. Jopa sen pitkän arven toisessa kyynärtaipeessa. Sen jota peittelin ala- ja yläasteajan pitkähihaisten paitojen alle. Yhdeksän tikkiä ison syntymämerkin poistosta. Arvesta olen nyt onnellinen. Se kertoo oman tarinansa. Toisaalta sen, kuinka paljon tässä elämän varrella on kasvanut henkisesti ja toisaalta se on luonut osaltaan se, mikä olen tänä päivänä. Muistatteko vielä viime kesänä, kun suunnittelin tuon ihonvärisen luomen (ja parin muun luomen poistamista) kasvoistani? Mikäli niistä olisi terveyshaittaa, niin kyllä sen tekisin. Mutta tällä hetkellä olen jopa tullut sinuiksi niidenkin kanssa. Alla retusoimaton kuva. Usein kuviin hieman häivytän tuota ihon väristä luomea, mutta viime aikoina en ole viitsinyt sitä tehdä. Harvemmin täällä blogissakaan ihan näin lähietäisyydeltä allekirjoittaneen kuvia katsellaan, joten älkäähän pelästykö. Tiedättekö, että viimeinen vuosi on ollut merkityksellinen; vaikka ikäkriisiä on ollutkin (enemmän tai vähemmän), niin jokaisesta iän tuomasta uurteesta olen kuitenkin niin kiitollinen. Ikä on tuonut varmuutta olla sinut itsensä kanssa. Sinut niiden uurteiden kanssa. Ne kertovat eletystä elämästä. Se, missä vielä vuosi takaperin haaveilin botox-ruiskeista otsaryppyihin on nyt vaihtunut haaveeseen siitä, että saisin hidastettua ikääntymistä hieman terveellisemmän ruoan avulla.
Tehän tiedätte, että hurahdin viitisen vuotta sitten juoksuun. Alkuun juokseminen oli vain ja ainoastaan tapa hallita painoa. Kunnes tajusin, että se endorfiini on se syy, jonka takia sitä jatkaa. Oikeastaan se oli iskän kuolema silloin reilu vuosi sitten, mikä sai mut tajuamaan, että elämä on aivan liian lyhyt katsoakseen ihan joka suupalaa ja murehtiakseen ihan jokaista muhkuraa reisissä tai ryppyjä kaulalla. Sen tajuaminen, että voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä niinäkin päivinä, kun vatsa pömppää, on ollut varsin silmiä avaava kokemus. Sen tajuaminen, että kaksi lasta synnyttäneenä ja imettäneenä, mulla ei voi olla enää se sama kroppa, joka oli ennen lapsia. Kroppa, joka muokkautui siitä, että asuin jumppasaleilla. Nyt just on niin kovin hyvä olla ihan tällaisena kuin olen. Koko 38, joissain vaatteissa jopa 40, olisi tuntunut ahdistavalta vielä reilu kymmenen vuotta sitten. Nyt sekin vaatekoko tuntuu just passelilta.
…sen lisäksi, että tällä hetkellä hyväksyn itseni täysin tällaisena kuin olen, on ihana huomata, että eipä tuo mieskään ole pelästynyt niitä iän tuomia muutoksia. Päin vastoin; rupsahdetaan rauhassa rakkaani -sanonta on saanut uuden ulottuvuuden. Itse olen ainakin rakastunut ihan hirmuisesti tuon rakkaani iän tuomiin naururyppyihin silmäkulmissa. Mäkin haluaisin sellaiset! Joten pitkän johdatuksen jälkeen. Muistakaa rakastaa itseänne. Antaa malli lapsillenne, että miltä näyttää itseensä tyytyväinen äiti. Hymyillä peilin ohi kävellessään itselleen, ollakin että silmäpussit roikkuvat poskilla mustina yön valvomisesta ja hiukset sojottavat kohti taivasta. Todeta itsellesi vaikka sen peilin kautta, että sinä olet tähti – juuri sellaisena kuin olet ♥
Meillä lasten itsetunto ja itsensä hyväksyminen näyttäisi vielä olevan mallillaan, mutta varsinkin esikoinen alkaa olla iässä, että peilistä tuijotetaan välillä jopa huolestuneena omaa nopeasti muuttuvaa kroppaa. Lapsen kroppa alkaa muuttumaan teini-ikää lähestyvän kropaksi. Vertaillaan itseään kavereihin. Miksei mulla ole sitä ja miksi mulla on tätä, mutta sillä ei ole tätä. Eletään muutosten aikaa. Huomaan, että se pelottaa ja hämmentää pikkuista. Näinä hetkinä menen ja annan kunnon ison rutistuksen. Halaan ja pussaan poskelle. Kehun ja kerron että rakastan. Silti sitä tulee mietittyä, että onko vielä jotain, mitä voisin lisäksi tehdä. Riittääkö tämä? Tässä kuitenkin luodaan nyt pohjaa tulevaisuuteen. Sille, että vaikka välillä ne pahat sanat satuttaisivat, niin osaisi olla ottamatta niitä liian henkilökohtaisesti. Osaisi rakastaa itseään niinäkin hetkinä, kun kukaan muu ei tunnu sitä tekevän. Nyt äiti-ihmiset ja miksei muutkin siellä ruudun toisella puolella, kaipaan sparrausta. Neuvoja siitä, että miten te kehitätte lastenne itsetuntoa ja itsensä hyväksymistä. Vai mietinkö mä taas tätä koko äitiyttä ihan liian monimutkaisesti? Tiedän olevani monen asian suhteen yliärsyttävän analyyttinen. Tämä saattaa olla yksi niistä 🙂 Mietittekö te koskaan tällaisia juttuja?
Nyt kevyempiin aiheisiin; paljun lämmittämiseen ja pihahommiin. Tälle päivälle lisäksi ohjelmassa päikkärit ja kakkupohjan leipomista. Illalla kalastusta ja kisakatsomoa.
LEMPEÄÄ LAUANTAITA,
PS. ja eih, nämä käsittelemättömät kuvat ovat vain ja ainoastaan tämän postauksen ”herkkua”…jatkossa nyt ainakin korjaan nuo ylivalottuneet kohdat kuntoon 😉
Ihanasti kirjoitettu! Täällä kirjoittaa 23v. nuori nainen. 😀 Ei ole (vielä ainakaan) lapsia ja joskus tuntuu, että apua sitten vasta voisin olla tyytyväinen kroppaani kun olisin synnyttänyt.. Mutta eihän se niinkään mene! Nyt tällä hetkellä tuntuu, että olen tyytyväinen. En ihan asu salilla, mutta liikun melko paljon. Lohduttavaa kuitenkin kuulla, että vaikka joskus salilla käyminen loppuisi ja kroppa muokkaantuisi niin todella voi olla tyytyväinen. 😉 Ja pitääkin olla! Elämästä pitää nauttia oli sitten nuori tai vanha. Varmaan mitä nuorempana sen tajuaa sitä parempi.. 😀 Ite alan ehkä pikkuhiljaa tajuta.
Vielä tuohon, että miten voisit äitinä auttaa teiniä. Varmasti tuo halaaminen ja kertominen, että olet kaunis ja ihana ja kehumalla muutenkin on parasta. Meillä äiti joskus ihmetellyt, että miten ihmeessä minä stressaan litteästä vatsasta, kun hän ei oo koskaan maininnutkaan et pitäis laihduttaa ja pikemminkin ollut aina kauhuissaan jos joku sanonut hänelle, että ootpa sinä hoikka. 😀 Mut äitillä onkin eri juttu, kun se on tavallaan kärsinyt joskus nuoruudessa hoikkuudesta! 🙂 Mulla taas oli teininä lapsen pyöreyttä.. Ja se todella tuntu kamalalta silloin!!! 🙁 Onneks se menee useimmiten ohi, kun keho tottuu muutoksiin. Siinäkin voi lohduttaa. 😉 Mutta niin ei kannata liikaa stressata siitä miten äitinä voit tukea. Se ei ole aina äidistäkään kiinni, jos tytöt tai pojat stressaa ulkonäöstä nykypäivänä. Se on pienissä määrin varmaan normaaliakin. Toki äiti ja isä voi siihen vaikuttaa keskustelemalla ja kehumalla! 🙂 Nykyaikana kun paineet tuntuvat olevan niin kovat joka asian suhteen.
Oi Sara kiitos vinkeistäsi ja erittäin asiallisesta kommentistasi <3
Tiedätkös, sinun tekstistäsi kuulsi läpi se, että olet erittäin fiksu nuori nainen. Sydän ja arvomaailma kohdillaan!
Juuri näin, elämästä pitää nauttia just nyt ja tässä. Mähän olin aluksi ihan ihmeissäni, kun esikoisen odotuksessa masu pullahti ulos sun muuta. Pinnallisesti mietin, että heti kun saan synnytettyä, niin laitan itseni kuntoon. Mutta, sitten tulikin raskausmyrkystys sun muut, jotka saivat arvomaailman kohdilleen. Noh, ekasta se masu pienenikin nopsaa, mutta tokasta ei 😉
Sepäs se, nykyajan paineet on ihan hirmuiset. Pitäisi näyttää samalta kuin ne mallitytöt bussipysäkkien mainoksissa, pitäisi pystyä pitämään skinny jeanseja (jopa nuo pikkuiset), pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Jos multa kysytään, niin kaikkien pitäisi relata ja nauttia elämästä. Elää terveellisesti ja pitää itsestään huoli. Ei vaatia muilta vaan vaatia itseltään sen minkä haluaa.
Ihanaa kevään jatkoa sinne <3
Kiitos ihanasta vastauksesta! 🙂 <3
Olehan hyvä <3 🙂
Olipa hyvä kirjoitus Maria!
Maailma on kyllä niin kova nykyään, että välillä ihan kauhistuttaa.
Mulla on nyt 18-vuotias tyttö, mutta muistan myös ajan, kun oma keho alkoi pikkuhiljaa muuttua ja murkkuikä lähestyä, kuinka tuijotettiin peiliin ja välillä saatiin itkuraivareita hiuksista tai jostain muusta ulkonäköön liittyvästä asiasta.
Olin silloin aika sanaton ja ajattelin, että apua, kauankohan tuota aikaa kestää?
Silloinkin kuitenkin rakkaus ja keskustelut tytön kanssa auttoivat asiaa, onneksi!
Pojan murkkuikä on ollut niin helppo, ettei sitä juuri huomaa, kuin möreästä äänestä:)
Minusta tärkeintä on rakkaus ja se, että pystyy puhumaan ihan kaikesta ja lapset tietävät sen, ehkä se itsetuntokin sitä mukaa kohoaa.
Meillä satelee, joten harkkaus suunnitelmat vaihtuvat sisäpuuhasteluihin.
Leppoisaa lauantaita sinne ihanalle mökille<3
Kiitos Sari 🙂
Maailma on muuttunut ihan hirmuisesti meidän nuoruusajoista; silloin mentiin collegeissa eikä muista välitetty. Nyt pitää olla kuin katalogin sivuilta. Aamuisin peilataan, käännetään ja väännetään. Huoh, nuo itkuraivarit on sitten mukavia ;D Jos yläponnari on vähänkin vinossa ja/tai paita ei asetu mukavasti, niin se on menoa!
Niin monelta olen kuullut, että poikien murrosikä on helppo. Huh, ei auta kuin nauttia tuon pikkuisen kummipojan murrosiästä sitten aikoinaan…meillähän on tässä neljä näitä prinsessoja syntynyt veljen perheen kanssa vuoden välein, joten ihan saletisti on jollain aina murrosikä päällänsä 😀
Toivotaan, että huomenna pääsette koko porukalla haravan varteen <3
Mielenkiintoinen kirjoitus ja herättää ajatuksia monenlaista. Aikuiset ovat mallina ja esimerkkinä lapsille, ja kasvatuksemme tulosta he ovat. Itse olen opettanut avarakatseisuutta matkustamalla ja ymmärtää sitä, että on erilaisia ihmisiä. Mutta myös se, että on ne tärkeät ihmiset ympärillä, jotka ovat aina tukena. Hyvää äitienpäivää Sinulle!
Kiitos Aikku!
Juuri näin, matkustaminen on ehkä parasta heti rakkauden ja läsnäolon jälkeen, jota voit lapsellesi tarjota. Sen näkeminen, että on erilaisia ihmisiä on tärkeää, mutta myös sen, että meillä Suomessa on asiat aika hyvin.
Näin mäkin ajattelen, että lapsen itsetunnon ja hyväksymisen kannalta tärkeää on se, että tapahtui mitä tahansa, niin ne rakkaimmat ihmiset on siinä lähellä tukena ja turvana.
Ihanaa äitienpäivää sinnekin <3