Moikka!🙂
Niin ihania kuin lasten synttärit ovatkin, niin nyt on äipän kisakunto aika heikossa hapessa! Pari kiireellistä viikkoa synttäreiden (ja töiden, ihanaa!) tiimoilta takana; näin jälkeenpäin kilo vehnäjauhoja, kilo voita, sokeripaketti, kermaa, pari tiuta munia köyhempänä, mutta mieleltään silti niin hurjan onnellisena. Ja yksi ihan älyttömän tärkeä syy mun onnellisuuteen oli eilenkin se, että näin kun itse synttärisankari oli onnensa kukkuloilla koulukaveriensa keskellä. Nauroi lapsen naurua. Heleää ja vapautunutta. Ihasteli saamiaan lahjoja. Aidosti. Ei pyytänyt mitään, vaan saikin enemmän. Yhteisiä hetkiä, mukavia muistoja ♥ Näitä muistoja haluan tänne blogiinkin tallentaa tulevien vuosien varalle.
Muistan kahdeksan vuotta sitten juuri tänään maanneeni TAYSissä jo paria päivää vajaan kolme viikkoa raskausmyrkytyksen takia. Liikuntakiellossa. Lukukiellossa. Telkkarin katselukiellossa. Vierailuja rajoitettuna. Pimeällä huoneella uhkailtuna. Verenpainelääkityksen juuri aloittaneena. Synnytyksen käynnistystabletteja pari viikkoa nauttineena. Tuloksetta. Vierustovereita tuli ja meni, mutta minä olin ja möllötin. Vauvan sydänäänetkin olivat laiskanpuoleiset aina välillä ja suklaata oli kulunut muutamia levyjä noiden viikkojen aikana vain sen takia, että sydänkäyrälle saatiin vaihtelua. Osaston lääkäri nimesi mut positiivisimmaksi potilaaksi, mutta sinä tiistaina 26.4.2005 tuntui, että enää ei jaksa. Sainkin sitten ihanalta kätilöltä luvan kävellä (tähän asti kävelyt oli rajoitettu veskin ja sängyn välille ja se mun huonekin oli ihan sitä veskiä vastapäätä juuri tuon liikuntakiellon takia) alakertaan jätskiannokselle. Voi sitä onnea! Ja arvatkaas kuinka rivakasti ne portaat kapusin takaisin neljänteen kerrokseen. Ajattelin vauhdittaa käynnistyspillereiden aiheuttamia supistuksia. Ja hei, se auttoi! Seuraavana päivänä saimme ihanan pienen esikoisprinsessamme, jonka elämän ensi hetket tosin olivat raskausmyrkytyksen takia hieman kriitilliset. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt tuo silloin 44 cm pitkä pikkuinen on venähtänyt jo 130 cm mittaan ja painokin on hyvin lähtenyt kasvuun 🙂
Eilen pari tyttöä tuli mulle sanomaan, että ”Hei, me sitten niin tykätään aina näistä Julian synttäreistä, kun täällä on niin kivaa ja säkin leikit meidän kanssa.”. Havahduin juuri siihen, että kuinka harvoin sitä tulee enää ”leikittyä” lasten kanssa. Kun vietti sen reilun kolme ja puoli vuotta aikoinaan kotona lasten kanssa, lattialla päivät pitkät lasten kanssa leikkien, sai hetkeksi tarpeekseen. Mutta ehkä se leikkien muoto on muuttunut; nyt lasten kanssa ”leikkiminen” tarkoittaa lukuisia Uno-turnauksia ja lautapelejä. Toisaalta, enhän mä enää varmaan osaisi leikkiäkään näillä nykylasten leluilla 🙂 Jos jonninlaisia Moshi Monstereita ja Pollyja kuoritui eilen lahjapaketeista. Ja synttärisankari oli onnensa kukkuloilla. Meidän aikana leikittiin Barbeilla ja jos hyvä säkä oli niin yhdellä kaverilla kaveripiiristä oli myös Ken tai jopa Barbien hevonen.
Synttäritarjottavat olivat synttärisankarin toiveiden mukaiset; synttäreillä saa herkutella. Itse tein vain marenkipohjan jäätelökakkuun. Ai niin, lupailin tälle päivälle niitä loppuja reseptejä viikon takaisista herkuista. Hei, koska ruokis on niin rajallinen aika niin ne reseptit tulevat lähipäivinä, ok? 🙂
Viikonlopulle ei ole kummempia suunnitelmia; huomenna vietetään Julian virallista synttäripäivää ja synttärisankarin toiveesta matkustamme keskustaan shoppailemaan bussilla. Onnikalla. Linja-autolla. Dösällä. Nyssellä. Täytyykin ottaa jostain selvää, että paljonkos tuollainen kustantaa ja voiko siellä maksaa kolikoilla. On nimittäin hilppasen aikaa kulunut siitä, kun olen viimeksi ollut Tampereen kaupungin liikennelaitoksen kuljetettavana 🙂
Mutta ennen sitä tänä iltana nautin siitä, että mies tulee viikon työreissusta kotiin. Otan selvää, miten niillä Moshi Monstereilla ja Polly Pocketeilla leikitään. Lämmitän saunan. Syön hyvää Thairuokaa. Kaadan lasiin kylmää valkoviiniä. Sylittelen. Halittelen. Selaan sisustuslehtiä. Käyn blogikierroksella. Olen läsnä. Elän hetkessä ♥