perjantai 06. toukokuun 2016

Soutuvene nimeltä Sylvi & perjantain päällimmäiset

Sylvi 2 Sylvi 10 Sylvi 6 Sylvi 11 Sylvi 13 Sylvi 7 Sylvi 4 Sylvi 9 Sylvi 1 Sylvi 3 Sylvi 5 Sylvi 8 Sylvi 12

…eikö yhtään ruokakuvia tässä postauksessa? Heh, katu-uskottavuuteni ehkä kärsii, mutta katsoin parhaakseni säästää teidät kuvilta, jossa yligrillattu Camping-makkara makaa tavallisella valkoisella kertakäyttölautasella 😀

HEIPPAHEI IHANAT!

Kuulkaas, nyt on taas aika kiitoksen; kiitos niin hurjan paljon kaikista tsempeistänne, haleistanne ja rukouksistanne edellisen postauksen kommenteissa ♥ Ette tiedäkään, kuinka suuri merkitys niillä meille koko perheelle on. Kiitos!!! Kiitos myös hortensian hoitovinkeistänne. Eilen mökiltä kotiin tultuamme huomasin, että se oli taas nuupahtanut. Annoin vähän vettä ja tuntia myöhemmin oli taas elämänsä kunnossa. Ajattelin viedä hortensian mökille, mutta sitten pohdin, että mitenköhän siellä pärjäilee viikot, kun me ei siellä olla. Jos vien sen vaan näin ens alkuun viikonloppuvierailulle 😉

Koska mä olen nyt ottanut teidät mukaan tähän meidän sairauskertomukseen, niin ajattelin kertoa, missä mennään. Toissa iltana, kun olimme juuri päässeet mökin laituriin kiinni, puhelin soi. Tunnistin heti numeron ja ajattelin, että jaahans…onko tämä nyt se soitto, jota ollaan pelätty. Ei onneksi ollut. Sieltä soitti ihana sairaanhoitaja ja kertoi, että äiskää ei oltu voitu siirtää tavalliselle osastolle vielä. Ajatteli vain ilmoittaa, ettemme ihmettele, kun menemme vierailulle. Sen lisäksi halusi soittaa, koska äiti oli sanonut jopa muutaman kunnollisen lauseen. Halusi, että puhuisin hänen kanssaan puhelimessa. No niinhän me puhuttiin. Sellaista siansaksaa. En kyllä ymmärtänyt juuri mitään, mutta äidin ääni lohdutti kovin. Jälleen kerran mun kunnioitus hoitohenkilökuntaa ja lääkäreitä kohtaan on noussut ihan arvoihin mittaamattomiin. Teette hirmuisen arvokasta työtä. Ja se, että raskaan työn ohella te jaksatte olla niitä, jotka tsemppaavat meitä omaisia on jotain käsittämätöntä. Tiedän olevani varmastikin jokaisen sairaanhoitajan painajainen kysymyksieni kera 😀 Mutta niin kärsivällisesti olette kysymykseni ottaneet, että nostan hattua!

Eilen tultiin mökiltä illan suussa kotiin ja lähdimme miehen kanssa suoraan sairaalaan. Lapsia ei uskaltanut ottaa mukaan, koska aavistelin mummun olevan siinä kunnossa, että ei ole lapsien kiva nähdä. No näinhän se olikin, alkutapaaminen oli aika lohduton. Mutta vierailun edetessä ja mun höpötellessä äiti alkoi selvästi olemaan enemmän kartalla. Vaikka ei juuri puhunut. Kuunteli erittäin tarkkaavaisesti mun ja sairaanhoitajan keskustelua lääkkeistä yms. Loppuvierailusta mummun silmistä näki, että tunnisti meidät vihdosta viimein. Eleet ja pään pudistus olivat niitä äidin tuttuja juttuja. Nyt eletään päivä kerrallaan, odotellaan josko tuo turvotus lähtisi laskemaan ja paikallinen epilepsiakohtaus alkaisi purkautumaan. Sitten vasta tehdään jatkoarvio ja suunnitelmat. Toiveissa toki olisi, että äiti pääsisi siirtymään tavalliselle osastolle, mutta mikäs tuolla ollessa. Valvonnanalaisena ja ammattilaisten ympäröimänä. Kirvestä ei kuulemma kannata vielä heittää kaivoon. Emmekä ajatelleetkaan näin tehdä. Niin kauan kuin sydän lyö ja henki pihisee, on toivoa.

Mutta hei siihen soutuveneeseen palatakseni. Kerroinkin teille tuossa viime sunnuntaina, että ostimme käytetyn soutuveneen maailman sympaattisimmalta myyjältä. Vene oli maannut jo monta vuotta rannassa vailla käyttöä. Yksi pieni haava siinä oli sisäpuolella pohjassa, mutta muuten priimakunnossa. Pesua kaipasi kovin. Haimme eilen tuon veneen vajaan neljän kilometrin päästä ja hinasimme sen moottoriveneellä saareen. Nostimme sen laiturille ja pesimme. Sanoin ääneen, että onpas kaunis. Hänen nimensä on Sylvi. Johon lapset buuasivat ja sanoivat, että eipäs kuin Tappara 😀 Värinsä mukaan ehkä, mutta mulle tuo vene on Sylvi the soutuvene. Ja katsokaa noita sympaatisia valkovihreitä airoja! Meillä lapset soutelivat eilen koko päivän Sylvillä ihan tuossa mökin edessä.

Muuten pieni mökkiloma sujui erittäin mukavasti. Tuolla saaressa asiat saavat uudet mittasuhteet ja sitä pystyy jotenkin unohtamaan kaikki arkiset huolet ainakin hetkeksi. Luonnolla on ihan järjettömän suuri voima jaksamiseen. En lakkaa ihastelemasta tuota meidän mökkijärven kauneutta. Mökkijärvi on noin 20 kilometriä pitkä ja melko kapea. Keskellä kun ajaa veneellä on turvassa, mutta annas olla kun menet saarten välistä tai tutkimaan noita pieniä poukamia. Kiviä on ihan hirmuisen paljon. Pari kertaa sellaiseen ollaan rysäytettykin. Onneksi ei kovalla vauhdilla. Täältä muuten löytyy aiemmin ottamiani kuvia järveltä, jos haluatte käydä vilkaisemassa, minkälaista miljöötä sieltä löytyy 🙂 Muutenkin tämän pienen miniloman aikana ollaan tultu jälleen siihen tulokseen, että meidän pikkuinen perhe selviää mistä vain. Tuntuu, että nämä harmilliset ja surulliset vastoinkäymiset viime vuosina ovat vain lähentäneet meitä. Se on suuri onni. Asiat voisivat nimittäin mennä toisinkin päin. Mutta kun sen surun saa jakaa ja se on yhteinen, niin se ainakin meidän tapauksessa on vaan hitsannut tiiviimmin yhteen.

Tulevana viikonloppuna ajattelimme nauttia auringosta mökillä, viettää aikaa sairaalassa, hoidella yhdet tanssiesityksen kenraaliharkat, käydä vetistelemässä siellä kevään tanssiesityksessä, juhlia molempien äitejä ja hurrata Suomen Leijonat voittoon! Sitä tehdään, mikä hyvältä tuntuu ♥  Mutta sitä ennen ahkeroidaan vielä töissä. Näihin tynkäviikkoihin voisi tottua! Perjantai, joka tuntuu maanantailta (kivassa mielessä) ei tunnu myöskään lainkaan hassummalta 🙂

PERJANTAITERKUIN,

alle

PS. tuo kuva, jossa mies seisoo veneessä ja esittää venetsialaista adonista gondolinsa kyydissä ei ole meidän tapa matkustaa soutuveneellä. Kyseessä oli parin metrin matka hakemaan soutuveneeseen kuuluvia airoja. Joten don’t try this at home. Soutuveneessä istutaan ja pelastusliivit päällä 🙂


keskiviikko 20. huhtikuun 2016

Tyhjä talo & lempparisalaatti

Salaatti 4Salaatti 6Salaatti 8Salaatti 3 Salaatti 5 Salaatti 1HELLUREI!

Menipäs vähän myöhäiselle blogijutut! Iltapäivästä karkasin töistä kasvohoitoon ja ah autuus. Hei oikeesti, mä olen aina luullut että kasvohoidon jälkeen kasvot kuuluu olla punaisia pisteitä täynnä ja että kasvohoito on sangen kivulias kokemus. Kiitos tuon ihanan kosmetologin ihoni on täysin puhdas ilman mitään mekaanista puhdistusta. Aiemmin ei kehdannut lähteä kauppaan koko päivänä ihonpuhdistuksen jälkeen. Nyt kävin ensin ulkoiluttamassa äitiä maitokaupassa ja sitten veimme hurmurikummipojan ”kakulle” (lue: perunaleivokselle). En tiedä mistä noin pieni assosioi mut ja kakun, mutta usein sanoo ”Maijan kyytiin, kakkua!”. 🙂

Saateltiin tuossa mies työreissuun ja nyt on talo tyhjä. Vaikka kolmistaan täällä ollaankin tytsyjen kanssa. Pitkästä aikaa taas vuorossa vähän pidempi reissu. Ei auta kuin ottaa ilo irti, nukkua siskonpedissä, tehdä fredagsmys-ruoat naisväelle ja suunnata Helsinkiin lauantaina. Kivasti se aika kuluu ja sunnuntai-ilta tulee alta aikayksikön. Se on jännä juttu, että kun mies on poissa niin mulle ei juurikaan maistu edes ruoka. Tai ei jotenkin muista syödä. Ihan hämärää touhua, eikö? 😀 No tänä iltana söin ihan tämän hetken lempparisalaattiani; salaattipohja, eilisen keitetyt couscousit (kvinoa toimii myös), savulohta, avokadoa, oliiveja ja fetaa. Vain aurinkokuivatut tomaatit puuttuivat. Sekä se maailman paras ruokailuseura. Ikävä on kuitenkin terve tunne. Siitä tietää tuntevansa syvästi, rakastavansa. Ikävästä saa myös voimaa. Vaikka sen osa onkin vaikeampi, kumpi jää. Luulisin ainakin. Mut hei, nyt loppu nössöilyt ja herkistelyt. Taidan luukuttaa kuitenkin vielä pari kertaa Zen Cafen ”Tämä talo on tyhjempi nyt” -biisiä pyykin viikkauksen lomassa 😉

Huomasin muuten just, että noi sitruunatkin köllötteli mun vissylasissa lusikassa. Good for them. Ei auta. Ehkä saan pikkuisemman unipupun kainaloon yöksi.

KESKIVIIKKOILTATERKKUSIN,
alle


tiistai 29. maaliskuun 2016

Kun parisuhde arkipäiväistyy

Suhde 3Suhde
Suhde 2 Suhde 1HELLUREI JA HYVIN HELLÄT TUNTEET 🙂

Älkää antako parisuhteenne arkipäiväistyä, sanotaan. Pitäkää huoli siitä, että vaalitte suhdetta ja pidätte siitä huolta. Totta tosiaan, mutta eikös sen pitäisi olla itsestäänselvyys ilman, että kukaan sitä erikseen painottaa? Mitäs jos rakastaa ihan syvästi sitä ehkä jonkun mielestä tylsää, tuttua ja turvallista arkipäiväistynyttä suhdetta? Johon ei tarvita romanttisia viikonloppuja Euroopan kaupungeissa tai shamppanja-aamiaisia sänkyyn sunnuntaisin? Parisuhdetta, jonka kohokohtia ovat ihan tavalliset tiistai-illat, kun lasten mentyä nukkumaan mennään tekemään iltapalaa keittiöön ja kikatellaan hölmöille jutuille. Joita kukaan muu ei edes ymmärtäisi. Arki-illat kun möllötetään molemmat omissa päissä sohvannurkkia, tehden omia juttujamme ja kun yhdessä tuumin suuntaamme unille kympin uutisten jälkeen. Niitä ihania perjantai-iltoja, kun lötkötetään vierekkäin ja katsotaan leffaa. Suloisia sunnuntaiaamuja, kun saa istua pitkän kaavan mukaan aamupalapöydässä ja jutella viikonlopun uutisista. Ilman mitään sen kummempia kommervenkkejä. Ja silti me tykätään ihan hirmuisesti. Päivä päivältä vielä syvemmin, jos vain mahdollista.

Arki on ihmisen parasta aikaa ja arkipäiväistynyt suhde on mulle luksusta. Se ei tarkoita, että liekki olisi sammunut. Ei lähellekään, vaan päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että voi luottaa ja uskoa siihen, että homma toimii. Kumpikaan ei vaadi kuuta taivaalta vaan arvostaa toista ihan siinä arjessa. Niinäkin aamuina, kun se toinen herää silmät sikkurassa hiukset päässä sojottaen väärällä jalalla mörrimöykkynä. Kunnioittaa toista ja niitä pienenpieniä arjen tekoja. Sitä, että saa silloin tällöin herätä kahvin tuoksuun. Sitä, että kauluspaidat on silitetty. Että se toinen vie lapset kouluun. Tai tuo kaupasta aamulla loppuneen maitolitran. Niin, että mitäs jos vain lakattaisiin yrittämästä liikaa ja pelkäämästä parisuhteen arkipäiväistymistä? Nautittaisiin niistä ihan pienistäkin jutuista siinä parisuhteessa? Siitä, että on joku siinä vierellä arjessa? Kunnioitettaisiin ja rakastettaisiin toista sellaisena kuin hän on? Eikä yritettäisi muuttaa mitään, mikä ei ole rikki. Don’t fix it if it ain’t broken!

Tällaisia tuli mieleeni jossain Piipsjärven kohdalla eilen illalla noin klo 21.25 kotiinpäin ajettaessa. Jälleen kerran mietin, että kuinka onnellinen ja kiitollinen sitä saakaan olla. Siitä, että on löytänyt rinnalleen ihmisen, jonka kanssa on tasan tarkkaan samalla aaltopituudella asioista. Jonka kanssa on niin hitsautunut yhteen, että se suhteen arkipäiväistyminenkään ei ole uhka vaan mahdollisuus. Mahdollisuus elää täysillä ja nauttia matkasta. Lisäksi tuli myös pohdittua sitä, että kuinka siistiä olisi asua paikassa, jonka nimi olisi Piipsjärvi. Tai Lumimetsä. Postitoimipaikka Hippi kävisi myös 🙂 Pitäkäähän silmät avoinna ja hymy huulilla. Elämä on aikas ihanaa 

AURINKOISIN TERKUIN,

alle


lauantai 12. maaliskuun 2016

His & hers

P3120240P3120245 P3120242 P3120246 P3120248P3120237

Joskus on ihana yllättää toinen. Ex-tempore. Kolistella keittiössä hiljaa, ettei toinen herää. Hänet, joka nukkuu pitkään raskaan työviikon jäljiltä. Hänet, joka on suhaillut taas lentokoneella ympäri maailmaa. Työn perässä. Työn, joka rytmittää arkea. Arkea, jossa välillä on kova ikävä toista.

Rakkaudesta.

Kiitollisuudesta.

#justbecauseican 

Raaskiskohan sitä mennä herättelemään toista, ettei kahvi jäähdy? 🙂

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,

alle

PS. tällä kertaa banaanipannarit ilman banaania eli just pancakes:

JUST PANCAKES
(2 isoa)
2 munaa
1 kuppi (siis cup) mantelijauhoja
1/4 cup vettä
loraus hunajaa
1 tl kanelia
-sekoita ja paista pannulla molemmin puolin
-nauti


torstai 18. helmikuun 2016

Lentokenttätunnelmia

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

HEIPPULI!

Ylläripylläripostaus – boardingiin on aikaa vielä reilu tunti ja muu perhe läiskii Unoa. Joten mikäs tässä kuvia käsitellessä ja postausta rustatessa 🙂 Terkkuja siis Helsinki-Vantaalta! Mä sitten rakastan lentokenttiä. Kiitollinen olen, että olen saanut pienestä pitäen kokea lentokenttäelämää. Meillä tuo mies saa reissata sen verran paljon työnsä puolesta, että ei juuri lentokentistä perusta. Mutta tänään voitimme tytsyjen kanssa äänestyksen 3-1 ja tulimme kentälle jo neljää tuntia ennen lennon lähtöä. Söimme iltaruoan kentällä ja sitten vain ollaan ihmetelty elämän menoa. Lentokentillä on ehkä kivointa ihmisten seuraaminen. Lähdön tunnelma.

Tytöthän on ihan pähkinöinä aina kun bongaavat VS:n kaupan. Nyt en antanut ostaa mitään. Meillä matkalaukkujen kilorajat paukkuivat jo hieman siinä ja siinä. Täytyy kehitellä jotain kotimatkaa varten. Ainakin jättää sitten puolityhjät shampoo yms putelit pois matkasta. Veikkaanpa, että mun 14 kirjaa toi mukavasti painoa matkalaukkuihin. Toiveissa on, että noista suurimman osan saan luettua.

Vietetään tässä samalla 10-vuotishääpäivää. Hieman etukäteen. Alun perin oli tarkoitus lähteä Bangkokiin ja Koh Samuille, jossa häämatkaamme heinäkuussa 10 vuotta sitten vietimme, mutta välivuosi Thaimaasta tulee ihan hyvään saumaan. Eiköhän Singaporella ja Indonesialla ole meille paljon annettavaa. Tai oikeastaan matkustamisessahan on parasta se, ettei odota liikoja vaan on avoimin mielin. Ei voi ajatella, että kohdemaan ihmiset sopeutuu meidän kulttuuriin vaan kyllä meidän on elettävä maassa maan tavalla. Jälleen kerran mä veikkaan, että mun loman kohokohta on se, kun saan altailla nukkua varjon alla päikkäreitä…on tullut vähän univelkaa kuluneen talven aikana 🙂 Ne hetket kun saa muuttua rusinaksi lasten kanssa uima-altaassa ovat myös reissujen kohokohtia. Niistä kahden keskisistä hetkistä parvekkeella lasten mentyä nukkumaan, kun parannetaan maailmaa miehen kanssa ja kuunnellaan yön ääniä.

Mukavia muistoja odotellessa 

LENTOKENTTÄTERKUIN,

alle

PS. ajastin teille huomiseksi Koti kuntoon kevääksi -arvonnan, joten pysykäähän kuulolla 🙂