sunnuntai 20. toukokuun 2018

Tilaa unelmille

8

HEIPSUN IHANAT!

Heräsin tänä aamuna siihen, kun mies sanoi hiljaisella äänellä ”Kello on jo puoli yksitoista, pitäisköhän meidän nousta?” Tuossa hetkessä heräsin ja tajusin, että unta olisi riittänyt vielä vaikka kuinka. Vaikka oli tullut nukuttua liki kellon ympäri, niin tunsin oloni väsyneeksi. Toisin kuin yleensä noin paljon nukuttuani. Silloin ymmärsin, että en ollut pitänyt viime aikoina siitä lupauksestani kiinni. Siitä, minkä alkuvuonna tein. Voidakseni vielä paremmin.

Olen ollut itse oman hyvinvointini tiellä. Jonnekin taka-alalle romukoppaan on viimeisten parin viikon aikana heitetty se sanana kaunis, mutta vaativa: lempeys. Peilistä on katsonut Maria, jolla on ensi kertaa sitten lasten vauvavuosien ollut silmäpussit. Maria, jonka silmienvälin huolirypyt ovat syventyneet. Tänä aamuna sen tajusin, että nyt on parempi tehdä muutos. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Pakko viheltää peli poikki, jotta jaksaa. Kieltämättä muutaman viime viikon aikana on tuntunut, että elämä soljuu kiireen vilkkaa eteenpäin ja itse olen juossut sen perässä kuin silmälapuilla varustettu ravihevonen, joka ei ole nähnyt sivuillensa. Vain eteenpäin. Selvittänyt deadlinen deadlinelta ja sähköpostin sähköpostilta. Jopa ne hengitysharjoitukset, jotka ovat olleet jokaaamuinen intohimoni ovat unohtuneet. Kiireen keskellä.

Eilen mökillä pitkästä aikaa huomasin, että ajauduin siihen ihanaan tilaan. Siihen tilaan, missä rakastan olla. Uppouduin unelmiini. Unelmat ja unelmointi ovat mulle ja hyvinvoinnilleni tärkeitä juttuja. Katsoin sohvalla maatessani tuulessa huojuvia koivun latvoja ja matkasin haavemaailmaan. Pitkästä aikaa osasin taas olla onnellinen niistä ihan pikkuisista, arkisista jutuista.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä”

Eilen sen tajusin, että voidakseni hyvin, mulla pitää olla just niitä tuollaisia päiviä. Päiviä, kun ei ole pakko. Kun saa vaan olla möllöttää ja tehdä asioita ilman aikataulua. Kuten eilen postauksessa totesin, niin tunsin eläväni. Se, jos mikä, on tervetullut tunne! Välillä tuntuu, että tämä nyky-yhteiskunta vaatii kovin paljon. Pysyäksesi mukana menossa, pitäisi olla koko ajan tuli pepun alla. Pitäisi olla koko ajan monessa mukana, olla aktiivinen ja sosiaalinen. Jopa minä yltiösosiaalisena ihmisenä rakastuin eilen hiljaisuuteen. Tajusin, että pitkästä aikaa kuulin itseäni. Sitä sisäistä ääntä, jonka kanssa meillä on yleensä ollut yhteinen sävel. Jonka äänen olen tukahduttanut liian lyhyillä yöunilla ja ryntäilemällä päättömänä paikasta toiseen.

Koska elämä ei voi olla pelkkää mökkeilyä ja unelmointia, niin huomiselle illalle työpäivän jälkeen olen kirjoittanut kalenteriin ”Organisoi arkesi”. Aion ottaa niin kauan aikaa kuin tarve vaatii ja tehdä itselleni selväksi sen, että mikä on arjessa tällä hetkellä se asia, mikä estää minua voimasta kokonaisvaltaisesti hyvin. Ja älkäähän käsittäkö väärin, voin hyvin, mutta tiedän, että voisin voida vielä paremmin. Se on osaltaan tämä lisääntyneen valon määrä, mikä saa karsimaan yöunista. Pitkällä aikavälillä sekin kostautuu. Olen myös miettinyt somea ja sen ajan käytön rajoittamista. Mutta toisaalta, kun se on osa työtäni ja asia, jonka käyttöä en voi täysin tyrehdyttää. Ehkä pitäisi miettiä niitä muita aikasyöppöjä arjessa, joista olisi varaa karsia.

Voin palata teille pidettyäni sisäisen palaverin itseni kanssa. Että mihin tulokseen tulimme. Kirjoittaa kokousmuistion tänne kaikkien nähtäväksi. Jotta voisimme sparrata toisiamme. Sillä tiedän, että en ole ainoa joka tässä vaiheessa vuotta on valmista kauraa kirmaamaan kesälomille ♥ Tee arjestasi sellainen, että tarvetta lomalle ei ole. Ajatuksena kaunis, mutta tällä hetkellä hieman kaukainen…

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


torstai 17. toukokuun 2018

Miks kaikki eroaa?

24

HEIPPA IHANAT!

Viime viikkoina lehdistä on saanut lukea vähän surullisiakin juttuja. Vaikka eivät ne meille ulkopuolisille edes kuuluisi. Keltaisella lukee ”yllätysero”. Sitä miettii joka ikinen kerta, että miksi asialla retostellaan. Toisaalta, jos on julkisuuden henkilö ja jakanut elämänsä julkisesti, niin toki ymmärrän että myös ero on osa sitä julkisuutta. Mutta yllätysero…tuskin mikään ero tulee yllätyksenä. Ainakaan eron osapuolille. Mistä päästään taas siihen, että jos ero on ns. yllätysero, niin onko julkisuuskuva ollut liian siloiteltu?

”Äiti, miks kaikki eroaa?” Itse olen viime aikoina miettinyt ihan samaa. Sanonut sen ääneen miehelle. Kuullut miehen sanovan sen minulle nukkumaan mennessämme ja sängyssä netistä uutisia selatessaan. Kuin yhteen ääneen hiljaisesti ollaan päätetty, että me ei tulla ikinä nostamaan tuota prosenttia tilastoissa. Prosenttia, joka on ollut hurjassa nousukiidossa viime aikoina. Puhuttu asia aikoinaan halki ja tehty selväksi, että tässä sitä ollaan ja taistellaan tarvittaessa vaikka läpi kivisten aikojen. Saatu molemmat malli vanhemmiltamme. Malli siitä, että kuinka ainoastaan rakkaudella on väliä. Sitä kun pitää kuin kukkaa kämmenellä, niin kaikesta selviää.

Ei se avio-onni aina autuasta ole ollut, sitä en väitä. On meillekin mahtunut koliikkihuuruisia öitä, väsyneitä päiviä, loppuun palamista, suuria menetyksiä, elämänmuutoksia ja vaikka sun mitä. Vaikka elämässä olisi ollut mitä karikoita, niin silti yksi asia on ollut selvä; koskaan ei ole kuitenkaan tarvinnut kyseenalaistaa sitä tahtoa. Sitä hetkeä, jossa molemmat vastattiin aikoinaan ”tahdon”. 

”Äiti, miks kaikki eroaa?” Miten selittää asia lapselle niin, että toinen asian ymmärtää. Että toinen tajuaa, että joskus se on kaikkien kannalta parempi vaihtoehto. Miten selittää lapselle, että usein eron kautta lapsi saa elämäänsä myös uusia ihania ihmisiä? Miten selittää lapselle asia, että elämä on liian lyhyt siihen, että on onneton. Joskus on tehtävä kipeitä, epäitsekkäitäkin ratkaisuja oman ja muiden onnellisuuden takia. Mutta miten kannustaa lasta myös sitten joskus hamassa tulevaisuudessa olemaan antamatta periksi. Miten toisaalta opettaa lapsi siihen, että jossain vaiheessa on kuitenkin osattava luovuttaa. Oman hyvinvoinnin vuoksi.

Hirmuisen ristiriitainen asia tämä eroasia. Toisaalta, kun katsoo lähipiiriä ja lasten luokkakavereita, niin on ihana nähdä, että erostakin selviää. Ja usein jopa alkushokin jälkeen vielä enemmän elämästä nauttien. Itseäni surettaa näissä erojutuissa aina vain se, että ihan varmasti johonkin, ellei kaikkiin, sattuu. Ihan varmasti ero jättää jäljen jonnekin syvälle. Itse olen ennen tätä unelma-avioliittoani eronnut kolmasti suhteista, joissa luulin olevani tositarkoituksella. Yhdestä pitkästä suhteesta ja kahdesta lyhyemmästä. Kaksi kertaa omasta aloitteestani. Olen ollut se ikävä kumppani, joka aikoinaan mietti parin vuoden ajan eroa. Uskaltamatta kuitenkaan ottaa askelta sen suuntaan. Tai uskaltamatta sanoa sitä ääneen. Jälkikäteen tajunnut, että ehkä siihen toiseen olisi sattunut vähemmän, jos olisin ollut asian suhteen rehellinen. Ja loppujen lopuksi ehkä satuttanut itseänikin sen takia hiukkasen vähemmän.

Tuo rakas mieheni, tytöt ja minä ollaan kokonaisuus. Perhe. Enkä suoraan sanottuna voisi kuvitellakaan, että joku meistä lähtisi ja jättäisi tuon kokonaisuuden. Tehden siitä rikkinäisen. Lapset eivät ole syy pysyä yhdessä, sanotaan. Eivät olekaan. Mutta kyllä ne lapset ovat mun mielestä yksi hemmetin iso syy panostaa suhteeseen. Panostaa suhteeseen niin, että sitten kun ne lapset joskus lentävät pesästä, sukat pyörivät edelleen jaloissa.

Kunnes kuolema meidät erottaa. Toivottavasti ei vielä ainakaan seuraavaan 50 vuoteen  ♥ 

TORSTAITERKUIN,


sunnuntai 13. toukokuun 2018

Ihanaa äitienpäivää ♥

10

HEIPPAHEI

ja onnea kaikille äideille, mummuille, mummoille, isoäideille ja ihan kaikille, jotka ovat saaneet kunniatehtävän nimeltä äitiys ♥

Kolme vuotta sitten vietettiin äitienpäivää täällä mökillä maailman parhaimman äidin ja maailman parhaimman anopin (ja appiukon) kanssa. Siitä seuraavana vuonna äitienpäivää vietettiin sairaalassa. Suuren suuri tuska rinnassa, sillä siinä vaiheessa äidin tauti oli uusiutunut eikä toivoa annettu. Äiti ei ollut enää se äiti, joka äiti oli ollut minulle 40 vuoden ajan. Ei ulkokuoreltaan eikä sisältäkään. Silti äitienpäivänä oli vielä olemassa äiti, jota juhlia. Viime vuonna äitienpäivää vietettiin hieman uusia traditioita luoden. Hieman ehkä hapuillenkin.

Tänä vuonna äitienpäivänä olo on kuitenkin levollinen. Tuolla jossain sisälläni on se rauha, josta olemmekin teidän kanssa jutelleet. Kiitollinen olen siitä tunteesta. Ihan helpolla sitä ei ole saavutettu, mutta näin jälkikäteen ajateltuna loppuviimein olen saavuttanut sen helpommin kuin ikinä olisin uskonutkaan. Tämä rohkaisuna teille kaikille, keillä tämä äitienpäivä on syystä tai toisesta hieman vaikea. Vielä se siitä helpottaa…♥

Haikeutta voi olla ilmassa tänään monella eri tavalla. Eilen vietettiin lapsettomien lauantaita. En edes pysty kuvittelemaan sitä tuskaa heidän puolestaan, jotka äidiksi kovin haluavat, mutta syystä tai toisesta eivät äidiksi ole vielä tulleet. Siitäkin syystä aion jälleen rutistella noita meidän kullannuppuja. Niitä jotka vielä välillä punkeavat syliin oivan tilaisuuden tullen. Äitiys on suuri kunnia, eikä todellakaan mikään itsestäänselvyys.

Monasti sitä lukee, että kenenkään ei pitäisi esitellä itseään äitinä tai vaimona. Vaan omana itsenänsä. Kyllä, olen Maria, mutta ihan hemmetin ylpeä olen siitä, että olen myös äiti (ja vaimo). Ja vaikka sitä kuinka pitäisi elää elämäänsä itsenäisesti ja olla onnellinen ilman riippuvuutta kenestäkään, niin ihan varmasti elän tietyltä osin elämääni noiden meidän lasten kautta enkä voisi kuvitellakaan elämäämme ilman heitä. Lapset ovat parasta mitä meille on tapahtunut.

Nyt äitienpäivää viettämään aurinkoisissa merkeissä. Mansikkakakkua, saunomista, uimista ja grillihamppareita luvassa. Todellakin erilainen äitienpäivä jo senkin takia, että kerrankin ei tarvitse villapaitaa pukea päälle. Niin kuin ei tarvinnut silloin 16 vuotta sittenkään äitienpäivänä, kun ensimmäisen kerran tapasin tulevan anoppini. Kyllä, äitienpäivälounaalla ravintolassa. Monasti jälkikäteen ollaan puhuttu, että oli tuokin aika ja paikka esitellä uusi tyttöystävä. Mutta hei, onneksi esitteli 🙂

Tänään juhlitaan äitienpäivää melkein samalla porukalla kuin tuolloin 16 vuotta sitten. Lapsia on vain siunaantunut maailmaan enemmän. Eikä tänä äitienpäivänä tarvitse jännittää niin kuin tuolloin ♥

AURINKOISIN ÄITIENPÄIVÄTERKUIN,


lauantai 12. toukokuun 2018

Mökkikukkasia & yksi kuviin eksynyt

0

HYVÄÄ HUOMENTA IHANAT!

Kesäaamuissa on sitä jotain ♥ Tänä aamuna tosin meillä on herätty tavanomaista lauantaiaamua aiemmin, sillä pian on lähtö tyttöjen tanssin kevätnäytökseen. Sitä ennen veli ja heidän esikoisensa tulee meille hiustenlaittoon. Siis esikoiselle ja meidän tytöille laitetaan hiukset, ei veljelle. Onni on naapurin Anne, joka ne tulee laittamaan. Pitäisi itsekin opetella nuo lettitouhut, mutta kun on kyse muidenkin kuin vain omien lasten hiuksista, niin parempi turvautua henkilöön, joka saa kaksi ranskalaista lettiä / tanssijan pää tehtyä niin, että kestävät tanssin pyörteissä 😀

Jos kesäaamuissa on sitä jotain, niin sitä jotain on ehkä vielä vähän tuplaten enemmän kesäisissä illoissa. Toissa iltana karkasimme miehen kanssa kaksistamme mökille. Lapset halusivat jäädä kotiin ja se heille tällä kertaa suotiin. Mikäs tuolla mökillä kaksistaan oli ollessa. Istutimme kesäkukkia ja saunoimme ilman, että koko ajan joku lähti viilentymään saunan kuistille. Paistoimme ennen kaupunkiin lähtöä grillissä makkarat ja dippasimme niitä sinappiin, jonka päiväys oli aikapäiviä sitten mennyt umpeen.

Mökkikukat tuottavat joka vuosi vähän päänvaivaa, sillä välillä saattaa olla liki pari viikkoa, ettei mökille ehditä. Tänä vuonna päädyin mökkikukissa pelargonioihin. Punaisiin ja valkoisiin. Lisäksi otin riskin ja ostin tuollaista pientä valkokukkaista roikkuvaa ruukkuihin sekä sitten tuollaista toista, ilman kukkia. Huomaatteko tästä mun sangen sujuvasta kukkaslangista, kuinka ammattilainen mä näiden asioiden suhteen olen? 😉 Sen osaan onneksi kertoa, että sinisiä orvokkeja ostin myös. Laiturille yhteen ruukkuun sekä tuohon keittiön ikkunan alle olevalle pöydälle.

Mansikka pääsi roikkumaan kesähuoneen katosta ja 10 Polka-mansikkavarpua (varpua?) istutin mökin entisten omistajien jättämään istutuslaatikkoon. Runsasta satoa odotellessa. Tänään otan mökille mukaan takapihalta vielä raparpereja. Ne kun tuntuvat olevan sellaista sorttia, että kestävät kylmää, kuumaa, sadetta ja kuivaa. Täydellisiä siis tuonne saariolosuhteisiin.

No mitäs tuo yksi sitten? Tuo kesäkukkien joukkoon eksynyt lippispää? Jäättekö te joskus tuijottamaan kumppanianne ja tunnette sellaisen lämpimän tuulahduksen tuossa rinnassa? Sellaisen, joka saa sukatkin pyörimään jaloissa? Tuon hetken jälkeen nappasin kameran ja pyysin toista katsomaan kameraan. Eipä se sitä tunnetta teille välitä, mutta kuvaa katsoessani omat suupielet kääntyvät hymyyn ja nenän varsi nyrpistyy hieman. Ehkä se on tuo parransänki, tiedä häntä…

Mutta hei sen tiedän, että ellei nuo mun tämänvuotiset kesäkukat selviä hellässä huomassani, niin nuo pari kauniin punaista silkkihortensiaa takuuvarmasti selviää. Kukat ovat vähän niin kuin rakkaus, niitä pitää helliä ja hoivata ♥

AURINKOISTA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,

PS. täytyy vielä hehkuttaa, että vaikka en nyt ihan hirmuinen Cheek-fani ole ollutkaan, niin eilisen keikan jälkeen musta taisi sellainen kyllä tulla 🙂 Menin sinne asenteella, että ”mitä sitä nyt ei lasten eteen tekisi” ja huomasin loppujen lopuksi olevani ehkä eniten fiiliksissä meistä neljästä. Se eka näkemäni konsertti oli hyvä, mutta kyllä tuo eilinen oli sata kertaa parempi!


maanantai 07. toukokuun 2018

Kesän ekat mökkikuulumiset

9

HEI HELLUREI MAANANTAIHIN!

Jotenkin voisi kuvitella, että puiden lehtitilanteen puolesta on kevät, mutta kyllä koiran kanssa aamulenkillä ollessani tulin siihen tulokseen, että ihan kesäistähän siellä on; aurinkokin lämmitti niin, ettei juuri olisi takkia tarvinnut 🙂 Ihanaa!

Se säästä, nyt niihin tämän vuoden ekoihin mökkiterkkuihin. En kestä, mökkikausi on nyt oikeasti alkanut. Kyllä odottavan aika oli jälleen kerran pitkä. Vielä lauantaiaamuna ajellessamme mietimme, että näinköhän järvi on kolmessa päivässä ehtinyt sulaa. Venerantaan päästyämme tuli melkein helpotuksen itku. Vesi oli niin korkealla, ettei mitään sen kummempia kommervenkkejä tarvittu, jotta saimme veneen laskettua venekatoksesta. Saareen päästyämme totesimme helpottuneina myös sen, että laituri oli pysynyt kuosissa. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys.

Aina jännityksellä sitä avaa mökin oven. Mielessään miettii kauhuskenaarioita hiirien tuhoamasta mökistä. Mutta ehei, ei tälläkään kertaa. Aika hyvin ollaan kyllä aina putsattu kaikki ruoat talveksi pois. Lisäksi sellaisia hiirien suosimia pesäpaikkoja ei jätetä. Eli kaikki tyynyt, peitot, täkit, viltit ja muu irtoava pehmeä tekstiili laitetaan talveksi ilmatiiviisiin muovilaatikoihin. Petauspatjat myös rullataan pystyasentoon.

Meillä on muodostunut jo tietyt rutiinit, joiden mukaan toimitaan mökin kesäkuntoon laittamisen yhteydessä. Mies menee virittelemään päämökin ja saunamökin vesipumput kuntoon ja itse imuroin, pyyhin pölyt ja laitan pedit kuntoon. Ojentelen sohvatyynyt ja heittelen koristeviltit sinne sun tänne tuoleille. Viime vuonna taisteltiin vähän toisen vesipumpun kanssa ja lopulta vaihdettiin suodatin järvessä olevan putken päähän. Takaiskuventtiili ei toiminut eikä painetta muodostunut.

Tänä vuonna molemmat pumput lähtivät käyntiin kertalaakista. Samoin lämminvesivaraajat. Veneen moottorin kanssa ollaan joku vuosi taisteltu myös. Tai lähinnä sen, että miten saa tuon liki sata kiloa painavan moottorin nostettua laitskalta veneeseen niin, ettei se tipu järveen 😀 Tänä vuonna siinäkin onnistuttiin kyllä jotenkin tosi joutuisasti. Ainoa vaan, että veneen moottorin akku sanoi trööts ja lopetti toimimisen. Nyt se on täällä kaupungissa latingissa ja uusi yritys torstaina.

Tytöistäkin alkaa olemaan hirmuisesti apua. He lakaisivat terassin ja keräilivät risuja. Risuja olikin yllättävän paljon tippunut talven aikana. Lopulta kaikki oli valmista ja oli aika rojahtaa mökkisänkyyn päikkäreille kirjan kanssa. Se on joka ikinen kerta yhtä ihanaa! Melkein yhtä ihanaa kuin mökkisaunan kosteat löylyt. Vilvoitteluhetket saunamökin terassilla ja hiljaisuuden kuunteleminen.

Vuoden ekaa mökkiviikonloppua vietettiin ihanan lämpimissä keleissä. En edes ihan heti muista, että viime kesänä olisi saaressa ollut yhtä lämmin. Kuten viime vuonna niin tänäkin vuonna vuoden ekalle mökkiviikonlopulle osui myös miehen synttärit. Niitäkin juhlistimme pienimuotoisesti. Jopa se meidän joutsenpariskunta teki näyttävän paluun lahdelle mökkikauden aloituksen kunniaksi. Tai toisen heistä näimme, mutta myös toisen kuulimme. Nyt kun sinne mökille on kerran päästy, niin ei millään malttaisi pysyä pois. Onneksi tällä viikolla on tuo yksi arkipyhä helpottamassa mökkikaipuuta. Vaikkemme silloinkaan möksälle ehdi kuin iltapäivästä muutamaksi tunniksi, niin sekin jo riittää ♥

ILOISIN MAANANTAITERKUIN,


« Vanhemmat
Uudemmat »