MORO MORO!

Hei mun on pakko nostaa hattua teille vauvojen ja pienten lasten äidit.  Olinkin jo unohtanut, millaista on valvoa yö. Tieto siitä, että tässä meidän viime yön tapauksessa näitä öitä ei ole montaa helpottaa, mutta muistan silloin koliikkiöiden aikaan miettiväni, että ei elämä voi olla näin sumussa kulkemista päivästä toiseen. Tänään on ensimmäinen sumupäivä pitkästä aikaa. Toivottavasti myös viimeinen.

Päädyttiin lopulta kastroimaan rakas hauvavauvamme. Pitkään sitä pohdimme ja luin netistä kaikki mahdolliset artikkelit puolesta ja vastaan. Huomasin muuten, että niin kuin kaikissa asioissa, niin myös tässä on kaksi ääripäätä. Joko tai. Itse olen sitä mieltä, että jokainen saa päättää oman koiransa kohdalla, mikä on sille parasta. Konsultoin kolmea eri eläinlääkäriä ja jokainen oli sitä mieltä, että ehdottomasti ja tällä iällä (11 kk). Mikäli ei ole tarkoitus käydä näyttelyissä tai käyttää koiraa pentuihin, niin ihan jo koiran oman terveydenkin kannalta näin oli kuulemma viisainta tehdä. Viime aikojen kivuliaat pisuvaivat olivat piste iin päälle. Koiran hyvinvointi ja elämänlaatu edellä mennään, mutta miksi silti tunsin hieman syyllisyyttä siitä, että päädyimme kastraatioon. Alitajunnassa se punainen piru sanoo, että hähhää, ette sitten pärjänneet uroskoiralle.
Kysehän ei todellakaan ole siitä vaan siitä, että toisen elämä on ollut viimeisen parin kuukauden ajan aivan todella stressaavaa. Ihan jo näin sivusta katsottunakin. Sisälle merkkailut ja yksi pilalle mennyt sohva on pientä verrattuna siihen, että toinen ei rauhoittunut edes yöllä kunnolla unille, kun piti jatkuvasti olla aistit höröllä tyttökoirien perään. Aloitti aamunsa ulvomalla tuulikaapissa ja lopetti päivänsä ulvomalla takapihan oven edessä. Päikkärit olivat pätkittäisiä ja Toby tuntui olevan koko ajan jotenkin stressaantuneen ja hermostuneen oloinen.

Lenkit sujuivat parin kuukauden aikana niin, että korvat olivat kadonneet. Eteenpäin puskettiin nenä maassa. Litkittiin ja latkittiin maasta tyttökoirien eritteitä. Yök. Yöllä lutkutettiin jotain. En edes lähde arvailemaan mitä 😀 Tyttöjen sänkyihin jos pääsi, niin merkkasi sinne reviirinsä. Lopulta alkoi myös vähän pomottamaan tyttöjä ja ärähtelemään helposti. Meidän murtsikkaikäinen. Moneen kertaan kyselin lääkäreiltä, että voisiko tämä olla vain murrosikäisen keväthuuruja. Toisaalta kuulemma voi olla, mutta mitä aiemmin nuo tavat kitketään pois, niin sitä parempi.

Eilen aamulla tippa linssissä pidin sylissäni koiraa, joka alkoi vajota unten maille. Silloinkin vielä mietin hieman, että teemmekö oikein. Iltapäivästä saimme soiton tulla hakemaan potilas kotiin. Torkkuikin koko eilisen päivän ja illan. Viime yönä potilaan kanssa valvoessani sydäntä riipi. Toinen taisi olla krapuloissaan tai sitten kastraatiossa käytetyistä opiaateista sekaisin, mutta vimmatusti yritti kertoa jotain. Samalla sitä kamalaa satelliittihärpäkettä (kauluri) päästään pois repien. Vihdosta viimein joskus puoli kuuden maissa aamulla pikkuinen nukahti. Sen jälkeen, kun siirryin takkahuoneen sohvalta lattialle makaamaan. Nukkui tunnin. Arvatkaas nukuinko itse? No en tietenkään. Pieni dejavu vauvavuosien jäljiltä.

Tänä aamuna käytiin ulkona ja huolestuin, kun vieläkään ei tehnyt tarpeitaan. Soittelin eläinlääkäriin ja sovittiin, että mikäli pissaa ei ala tulla kymmeneen mennessä, niin sitten näytille. Vietiin karvaisen kuljetusapulaisen kanssa tytöt kouluun ja päätin, että yritetään vielä kerran. Käytiin tuo tuttu lenkki ja niin vain jalka nousi tutun puskan edessä. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen voin todeta, että meidän koira osaa pissata! Tähän asti kun pisut ovat olleet sellaisia sekunnin sadasosan kestäviä tipottaisia merkkauksia. Miten sitä voikaan ihminen tulla iloiseksi niin pienestä 🙂 Ehkä ne Tobyn pissavaivatkin ovat  johtuneet siitä, että ei ole malttanut lorotella kunnolla.

Muutenkin meillä tuntuu olevan jo aivan uusi koira. Tai se sama vanha vilkas nappisilmä, mutta muutamalla uudella uottuvuudella. Läsnäoleva koira, joka kuuntelee. Näillä parilla lenkillä, mitä ollaan tänään heitetty ei hötkyile, ei kisko, haistelee kyllä, mutta jatkaa matkaansa. Osaa taas käskyjä, kuten ”paikka”, ”tänne” ja ”ei”. Ja en tiedä johtuuko tuosta leikkauksesta vai mistä, mutta toinen on kyllä vielä entistäkin lutusempi. Huomionkipeä sylivauva, jolta kuitenkin löytyy luonnetta. Ei ulise, ei ulvo. Voiko se leikkaus vaikuttaa näin nopeasti?

Aamuyön väsyneinä tunteina eksyin googleen. Onneksi, sillä nyt meillä on sen hirmuisen muovisen satelliittihärpäkkeen tilalle puhallettava kauluri. Pehmeä kuin mikä ja menee tyynystä. Tuossa se nyt pötköttelee tyynynsä päällä eteisen lattialla. Peitto päällä, ettei palele. Nukkukoon rauhassa. Aamulla nimittäin oli jo sen verran virtaa, että piti vähän toppuutella. Olisi hyppinyt sohville ja leikkinyt vaikka kuinka.

”Se on vaan koira” -sanonta ei kyllä pidä meillä paikkaansa. Toki koira tietää paikkansa arvoasteikolla, mutta ei se poissulje sitä etteikö sitä kohdeltaisi kuin perheenjäsentä. Nyt vielä toinen kuppi kahvia ja toinen pari leipiä. Mikäli pullahammasta kolottaa, niin suosittelen Ruis & Unikonsiemen -paahtoleipää paahdettuna ja sen päälle Kaneli & Kardemumma -tuorejuustoa. Taivaallista ♥

ILOISIN TIISTAITERKKUSIN,

PS. kiitos ihanat jälleen kerran kommenteistanne edellisiin postauksiin, palaan niihin myöhemmin tänään. Nyt on pakko vetää hetkeksi peitto pään yli ja yrittää saada nukuttua; illalla juoksukoulussa juostaan intervalleja ja musta jotensakin tuntuu, että ilman pieniä päikkäreitä tuo juoksukoulu tulee olemaan tuskaa 😉

HEIPPAHEI!

Meillä huhtikuu on juhlakuukausi; pienempi täytti pyöreitä vuosia tasan kaksi viikkoa sitten ja tasan kaksitoista vuotta sitten tänään tuo rakas esikoinen näki päivänvalon. Pienien dramaattisten hetkien jälkeen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Elämänkoulu, jollaisesta en ollut saattanut edes haaveillakaan alkoi yhdessä silmänräpäyksessä. Pohjaton määrä rakkautta, tunneskaalaan lisättiin molempiin päihin sata knotsia. Yhdessä hetkessä sitä tajusi kasvaneensa aikuiseksi. Ei ollut enää vain vastuussa itsestään. Vaan piti ottaa vastuu muista.

Tuntuu, että hyppäsin aikakoneeseen lasten syntymän jälkeen; aika on soljunut ihan hirmuista vauhtia. Tosin muistan niitäkin päiviä, kun mies oli ollut reissussa viikon putkeen ja itse kahden alle 2,5 -vuotiaan kanssa yritin selvitä päivistä koliikkihuuruisten öiden jälkeen. Silloin vahingossa taisin toivoa, että voi kunpa aika kuluisi nopsaa. Viime vuosinahan olen tajunnut olla onnellinen niistä päivistä, jotka eivät valu käsistä. Päivistä, jolloin on aikaa vaikka muille jakaa. Päivistä, kun ollaan koko perhe ihan vaan kotona. Päivistä, kun saadaan viettää laatuaikaa tyttöjen kanssa.

Ennen äidiksi tulemista mietin, että kuinka sitä ikinä tulee handlaamaan tuon vastuullisen tehtävän, joka minulle on suotu. Turhaa. Kun kuuntelee sydäntään, tässäkin asiassa, niin ei voi mennä vikaan. Toivon, että olen esimerkilläni pystynyt opettamaan tytöille sen, että osaavat olla kiitollisia niistä päivittäisistä pikkuisista jutuista. Kiitollisia elämästä. Osaavat kunnioittaa elämää ja ihmisiä, joita matkan varrella kohtaavat. Tiedostavat, että elämä ei ole mustavalkoista. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Aina on se toinen puolikin, mikä kannattaa ottaa huomioon.

Että he osaisivat suhtautua elämään yhtä suurella intohimolla kuin minäkin. Välillä näen sen saman pilkahduksen heidän silmäkulmissaan. Sen pilkahduksen, jonka voi nähdä sellaisen silmistä, joka haluaa valloittamaan maailmaa. Joka on valmis tekemään sen eteen töitä ja joka on valmis pitämään kiinni unelmistaan. Haluan opettaa tytöille sen, että riippuen uskonnosta, sukupuolesta, iästä tai väristä, olemme kaikki tasavertaisia. Jokainen kohtaaminen uusien ihmisten kanssa merkitsee paljon. Jotta he olisivat uteliaita uusia ihmisiä ja elämää kohtaan. Ennakkoluulottomia.

Haluan, että tytöt oppivat kotoansa mallin siitä, miltä näyttää tasavertainen parisuhde. Mihin isona tähdätä. Että tyttöjen ei ikinä tarvitsisi joutua kärsimään siitä, että ovat syntyneet naisiksi. Toivon, että tytöt ymmärtävät että onni ei koostu materiasta. Onnellisuuteen vaikuttaa aivan muut asiat. Vaikka tytöt ovat ikäisekseen saaneet ja nähneet paljon, niin kovin onnellinen olen siitä, että osaavat arvostaa sunnuntai-illan suklaamannapuuroa, lauantain lättykestejä ja tiistai-iltojen ihanuutta. Sitä, kun laitetaan sauna päälle aikaisin ja hiippaillaan koko perhe yöpuvuissa klo 18.00 alkaen. Otetaan peitot ja tyynyt takkahuoneeseen ja tehdään maja telkkarin eteen.

Toivon, että tytöistä kasvaa nuoria naisia, jotka tietävät arvonsa. Tietävät, että ei ole pakko kuulua mihinkään muottiin. Osaavat sulkea tarvittaessa korvansa ja suodattaa. Ja vaikka elämä välillä vähän koulii, niin on noustava ylös ja jatkettava matkaa. Että nuo rakkauspakkaukset tietävät, että ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat.

”Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään
Päivä kului, mutt hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut
Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sait
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait
Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vain
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan”
-Mestaripiirros-

TUNTEIKKAIN TORSTAITERKUIN,

PS. lähden nyt köröttelemään kohti pääkaupunkiseutua, mutta palaan kotiin junalla.
Vastailen silloin teidän kommentteihin. Kaunis kiitos niistä ja anteeksi, kun vastaaminen on kestänyt ♡

HEI HELLUREI

ja jälleen terkkuja lakeuksilta! Justhan se oli menomatkalla, kun niitä täältä teille lähettelin 🙂 Ihana miniloma takana ja uudella innolla lasketellaan kohti kotia ja arkea. ”Tee arjestasi sellainen, että sinulla ei ole tarvetta lomalle.” -sanonnan olen kuullut jonkun viisaan sanomana. Kerrankin taidan olla hieman eri mieltä. Vaikka rakastan arkea ja arki on ihmisen parasta aikaa, niin kyllä ainakin itse tarvitsen silloin tällöin lomaa. En välttämättä omalta kantiltani katsottuna, mutta lasten takia.

Lomaa arjesta. Lomaa, jotta jaksaa taas nauttia arjesta. Lomaa kiireestä ja ennen kaikkea lomaa sitä varten, että saadaan olla siinä omassa perhekuplassa. Ilman töitä ja koulua. Nytkin taidettiin hengittää ihan samaa ilmaa neljä yötä ja kolme päivää. ”Sinun arkesi on jonkun lapsuus” -sanonta saa aina välillä sydämeni sykkyrälle. Niinä päivinä, kun on töitä aamusta iltaan ja niinä aamuina, kun tuntee olonsa väsyneeksi yöllä kiinni kurottujen deadlinejen takia. Niinä päivinä, kun tuntuu, että äiti on vähän väsynyt. Onneksi noita päiviä on erittäin harvoin.

Sen takia olen sillä kannalla, että vaikka arjesta koittaa tehdä kuinka siloitellun ja pehmeän, niin silti loma tulee aina tarpeeseen. Epäitsekkäästi ajateltuna lasten kannalta, mutta itsekkäästi ajateltuna myös meidän vanhempienkin kannalta. Saa nauttia 100% lasten seurasta ja samalla saa antaa 100% itsestään ja ajastaan. Ja toisaalta, saa nauttia 100% myös aikuisten ajasta. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että arki on myös parisuhteen parasta aikaa, niin eihän se lomailu parisuhteellekaan hallaa tee 🙂

Tällä hetkellä istun takapenkillä yhden pikkuisen kullannupun ja yhden karvaisen kaverin kanssa. Ensimmäinen on nukkunut kauneuspäikkärit olkaani vasten ja jälkimmäinen nauttinut takkujen poistosta. Arvokasta yhdessäoloa sekin. Etupenkillä istuu kuskin paikalla se isoin rakkaus, jolla hottistakin hotimpi sänki muistuttaa vietetystä lomasta. Repsikan paikalla istuu tuo yhdessä silmänräpäyksessä isoksi kasvanut esikoinen, josta on kuoriutunut varsinainen laskijamestari.

Joten huomenna kun arki alkaa, niin yritetäänhän muistaa se, että meidän arki on jonkun lapsuus. Joten tehdään siitä paras mahdollinen, jooko? ♥

MAANANTAI-ILTATERKUIN,