perjantai 04. lokakuun 2019

Elin kuin viimeistä mökkipäivää ♥

6

HEISSUN!

Viimeisen kerran tänä kesänä parkkeerasimme veneen mökkilaiturin kylkeen kiinni. Otimme vähät tavaramme veneestä ja lähdimme kävelemään kohti mökkiä. Jälleen tuo näky laiturilta mökille hiveli silmiä. Ollakin, että tuo mahdottoman rakas kelonvärinen mökki tönötti paikoillaan hieman alakuloisen näköisenä. Sellaisena kuin sanomattomasti pyytäisi valmistelemaan sen talvea vastaanottamaan. Kylmä pohjoistuuli puri poskia tuon pienen kävelymatkan aikana ja mökin oven avattuamme tuttuun tuoksuun sekoittui tuoksu talvesta.

Kylmä tuoksu, joka kertoi, että nyt on aika. Jos olin sitä aiemmin epäillyt, niin en enää epäillyt. Talvi painaa päälle aiemmin kuin muina mökkivuosina. Kävelin ilmalämpöpumpulle ja laitoin sen pöhöttämään täysille. Käänsin keittiön patterin päälle ja nostin ostokset keittiön työtasolle. Viimeistä kertaa tänä vuonna purin ostokset jääkaappiin. Jääkaappiin joka tässä vaiheessa vuotta ammottaa tyhjyyttään. Verrattuna niihin kesän hellepäiviin, kun muonavarastot riittävät vähintään viikoksi. Kuivamuonakaappikin on tyhjää täynnä, sen tyhjäsin jo edelliskertana.

Viimeistä kertaa tänä vuonna laitoimme saunan lämpiämään. Karvainen kaveri touhussa mukana. Katselin mökin edessä saunan savupiipusta tupruavaa savua ja mietin, kuinka rauhoittava tuo näky on. Kuinka rauhoittava tuo tuoksu on. Hytisin kylmästä ja siirryin takaisin sisätiloihin. Lapset olivat vuorautuneet peittojensa alle ja rapina kertoi siitä, että viikonloppunamit maistuivat. Nautin hiljaisuudesta täysin rinnoin.

Istuin siinä omalla paikallani keittiön pöydän äärellä ja yritin lämmitellä sormiani lämpimän teekupin ympärillä. Varpaat kietoutuivat kippuraan villasukkien sisällä. Ruskan värittämät lehdet lentelivät tuulen voimasta kohti maata ja pohjoistuuli toi mukanaan vaahtopäitä kalliorannalle. Muistelin mennyttä mökkikesää ja mietin sen olleen taas yksi ihanin. Mielessä siinsi ne kullankeltaiset kesäillat, kun sai pitää ovet ja ikkunat auki. Kun lempeä kesätuuli toi jostain kesämusiikkia korville.

Viimeistä kertaa tänä vuonna istuimme koko perhe telkkarin äärellä Vain Elämäätä katsoen. Sipsiä ja dippiä syöden. Pimeys ikkunoista ulos katsoessani oli mukaansa tempaava. Missään ei näkynyt valoa. Mistään ei kuulunut ääniä. Pimeydessä kuului vain tuuli ja aaltojen pauhu. Viimeistä kertaa tänä vuonna kävimme lasten kanssa pesemässä ulkoveskissä hampaat. Kylmyydestä täristen. Sujahdin pyjamassani pehmeän mökkisängyn syliin ja käperryin miehen kainaloon. Viimeistä kertaa tänä vuonna mökillä.

Näin se kuulkaa tänä iltana tulee jotakuinkin menemään. Haikeutta on ilmassa, ihan järkyttävän paljon, mutta toisaalta se realisti sisälläni sanoo, että tässä tilanteessa nyt ei vaan voi muuta. Sen takia ajattelin elää tänä iltana kuin viimeistä mökkipäivää. Nauttia ihan joka hetkestä. Jopa siitä jäätävästä tuulesta, joka saareen näyttäisi pohjoisesta puhaltavan. Kylmästä nenästä ja jäisistä varpaista. Mökkisaunan kosteista löylyistä ja pitkospuiden narinasta, kun kävelemme saunasta takaisin päämökkiin. Säkkipimessä. Pitkistä yöunista miehen kainalossa. Mökkisängyssä ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

 


torstai 03. lokakuun 2019

Arjessa eteenpäin ajava voima

10

MOIKKAMOI!

Huomaan näinä viikkoina, kun keskityn enemmän tekemään koulutöitä, niin ajatukset ovat sen mukaisesti myös hyvinvoinnin parissa. Ja se näkyy täällä blogiteksteissäkin ihan suoraan. Blogi on kuitenkin eräänlainen päiväkirjani ja kanava jäsentää ajatuksiani. Saada myös niille uutta näkökulmaa.

Tänä aamuna tuijottaessani things to do -listaani päätin, että nyt se ei jää tuijottelun asteelle, vaan on oikeasti nostettava hihat ylös ja ryhdyttävä toimeen. Tuossa tehtävälistassa oli työtehtävien lisäksi sellaisia juttuja, joiden tekemistä aina siirrän eteenpäin. Mikä on tosi hölmöä, kun ottaa hu0mioon sen, että päätin syksyn alettua perkaamaan listan aina niistä ei niin kivoista jutuista. Kertokaa, että teilläkin tapahtuu joskus tällaista repsahdusta päätetyistä tavoista? 😉

No mutta, tänään otin itseäni niskasta kiinni ja maksoin kasan laskuja. Siirsin työkiireiden takia kampaaja-aikaa, voice massage -aikaa ja peruin kasvohoidon. Varasin yhden lennon, jonka varausta olen lykännyt pari kuukautta. Silläkin uhalla, että hinta oli himpun verran kallistunut siitä, mitä se alunperin oli.

Vastasin muutamaan kinkkiseen sähköpostiin ja kirjoitin pari postausrunkoa. Laskutin syyskuun, kerrankin ajoissa.

Se tunne, kun saa jotain aikaan on ihan älyttömän palkitseva. Ihan niitä arkisiakin juttuja. Kun sain rustattua nuo tekemättömät asiat pois things to do -listaltani koin hirmuista helpotusta. Aikaansaaminen on itselläni yksi arjessa voimakkaimmin eteenpäin ajavista voimista. ”Pitäisi tehdä” muuttaminen ”tehdyksi” täytyy ottaa jokaisen päivän agendaan.

Ehkä se on se ihmismieli, joka helposti valitsee työtehtivissäkin ensin ne kaikista kivoimmat pois alta. Mutta ainakin itselläni ne listalle jätetyt asiat vaivaavat. Jopa niin paljon, että se haittaa jopa niiden mukavampien tehtävien suorittamista. Kolkuttelee takaraivossa ja muistuttaa siitä, että worse is yet to come 😉 Senkin takia on hyvä laittaa eka ne hankalammat jutut aisoihin ja sitten saa hyvillä mielin paneutua niihin kivoihin tehtäviin.

Aikaansaamisesta innostuneena tälle illalle on edessä pyykkisulkeiset. Siinä toinen asia, jossa olen lipsunut vakaista päätöksistäni. Viikkaako joku pyykit suoraan kuivaustelineeltä/kuivarista kasoihin? Meillä toimittiin näin viikon ajan ja olihan se ihanaa. Nyt taas on yläkerran kylppärin tasolle kertynyt arviolta kuuden koneellisen pyykit. Mutta hei, puoli tuntia ja tuokin taso on tyhjä. Tuumasta toimeen!

TOIMELIASTA TORSTAITA TOIVOTELLEN,


keskiviikko 02. lokakuun 2019

Mistä tiedän hidastaa tahtia?

2

HEI IHANAT!

Totesin miehelle tuossa viime viikon lopulla, että jopas jotakin; lomasta ei ole aikaa kuin vajaa pari kuukautta ja jotenkin tunnen olevani loman tarpeessa. Ei hyvä tunne tuo. Flunssa ja väsymys yhdistettynä aika raskaaseen työviikkoon saivat mun tajuamaan, että hei – nyt pitää hidastaa tahtia. Aina ei ole mahdollista hidastaa tahtia, mutta silloin kun on, niin ihan varmasti käytän sen hyväkseni. Koska tiedän, että vielä tulee niitä aikoja, että on painettava niska limassa. Takoa sitä kuuluisaa rautaa. Jolloin ei ole ihan heti mahdollista hidastaa tahtia

Ei elämän itseisarvo ole uuvuttaa itseään työllä tai liialla vapaa-ajan ohjelmalla. Ainakaan mun mielestä. Elämän itseisarvo itselleni on mielekkyys ja elämän kaikista osa-alueista nauttiminen. Tekemisen ilo ja se, että osaa kohdata elämän kipupisteet ja tietää selviytymiskeinot niihin. Tuntea itsensä niin läpikotoisin, että tarpeen tullen voi puhaltaa pelin poikki.

Mistä mä tiedän hidastaa tahtia? Tähän 44 ikävuoteen mennessä olen onneksi oppinut tuntemaan itseni. Olemaan itse itselleni se bestis, joka sanoo peilille lempeästi, että kato nyt noita sun silmäpusseja. Olisko aika tehdä asialle jotain?

Väsymys. Ihan ensiksi mut valtaa väsymys. Sellainen, johon kahdeksan tunnin yöunet ei auta. Usein tässä vaiheessa päätän joka ikinen aamu suuntaavani tulevana iltana kello kahdeksan nukkumaan. Kuitenkaan ehtimättä tuota aivan toteuttaa.

Ärtyisyys. Olen yleensä aika easy going enkä äksyile. Paitsi silloin, kun olen jotenkin ylivirittäytyneessä tilassa, josta en ole vielä löytänyt pääsyä ulos. Koskaan en perheen ulkopuolisille äksyile, mutta harmittaa välillä, kun tiuskahdan lapsille tai miehelle. Onneksi tätä tapahtuu erittäin harvoin.

Narskuttelu. Silloin aamulla, kun herään väsyneenä levätyn yön jälkeen huomaan yleensä aina, että mun suu ei aukea kunnolla ja että leukanivelet ovat aivan joikkelissa. Vaikka mulla on nuo yökiskot käytössä, niin yölläkin herään kiireisinä aikoina siihen, että narskuttelen takahampaita niin maan vimmatusti yhteen.

Niskakipu. Syytä tai seurausta narskuttelusta? Oli miten oli, niin parikymppisenä jännitysniskadiagnoosin saatuani tiedän, kuinka inhottavia oireita tuo voi aiheuttaa. Kun on oikein hektistä jännitän niskojani. Huomaan käveleväni hartiat korvissa ja koko keho sellaisessa rautakankimoodissa.

Päänsärky. Narskuttelun tulosta tämä. Oli aika, silloin pari kolme vuotta sitten, kun heräsin joka aamu pää erittäin kipeänä. Särkylääke odotti valmiiksi yöpöydällä. Tuo päänsärky vain oli sellaista, että ei yleensä särkylääkkeellä lähde. Jää jomottelemaan ja iltapäivästä aktivoituu todenteolla.

Aivosumu. Ajatus ei kulje, suussa tuntuu olevan kuuman perunan puhuessani. Muisti pätkii. Tuntuu, ettei saisi mitään oikein aikaiseksi. Keskittymiskyky on nollassa. Tällöin viimeistään on aika viheltää peli poikki. Ainakin omalla kohdallani.

Kuten sanoin, niin aina ei ole mahdollista välttää kiireisiä aikoja. Ja itse asiassa tykkään kyllä, että töissä on kiire. Se saa pysymään valppaana ja jotenkin oma tuottavuuteni ja flow-tilaan pääseminen korostuu, kun on kiire. Hyvällä tavalla kiire. Ratkaisevaa kiireen keskellä on se, miten onnistun nollaamaan itseni. Pääsemään edes hetkeksi kiireen oravanpyörästä pois. Alle olen listannut omia hyväksi havaitsemiani tapoja. Kukin toki tablaa tyylillään, mutta nämä sopivat mulle.

Meditaatio. Silloin kun oli oikein vaikea elämänvaihe, äidin sädehoitoja ja lopulta saattohoitoa yhdistettynä kiireiseen aikaan töissä, tutustuin meditaatioon. Näin jälkikäteen ajateltuna musta tuntuu, että tuo meditointi oli se, mikä auttoi mut takaisin maan pinnalle. Alkuun kuuntelin Leena Pennasen Mindfulness -sovellusta monta kertaa päivässä. Lopulta riitti kerran päivässä. Ja sitten tuli vaihe, että en tarvinnut enää sovellusta, vaan osasin saada itseni meditatiiviseen tilaan itse. Nykyäänkin teen usein aamuisin edes pienen meditaatioharjoituksen. Välillä huomaan, etten ole meditoinut viikkoon, mutta heti kun huomaan kroppani käyvän ylikierroksilla muistan taas tuon meditaation voiman.

Pilates. Vuosi sitten marras-joulukuun taitteessa kävin pilateksen alkeiskurssin. Tuona sunnuntai-iltana parituntisen jälkeen koin sellaista euforiaa, jota en ollut saavuttanut edes juoksulenkeillä. Ihan jo se, että keskittyy hengittämään auttaa mua nollaamaan jännittyneet lihakset. Tähän kun yhdistää vielä parhaillaan laitepilateksen ihanat venyttävät liikkeet, niin avot. Parasta kiireen katkaisua ja mieli sekä kroppa kiittävät.

Juoksu. Pidempään mukana olleet lukijat tietävätkin syyni siihen miksi aikoinaan aloitin juoksuharrastuksen. Minä, joka olin aina inhonnut juoksua. Lapset olivat pieniä ja mies reissasi 200 päivää vuodessa. Juoksemaan aloin sen takia, että sain hetken hengähdystaukoa pienlapsiperhearjen ja työelämän yhdistämiseen. Pian huomasin sen, että kun kunto kasvoi, juoksu antoi enemmän kuin vain sen hengähdystauon. Aloin tuntemaan mielihyvää, jollaista en ollut aiemmin tuntenut. Vielä tänä päivänäkin juokseminen on mulle tehokas tapa nollata asiat. Mutta olen huomannut, että juoksemisen kanssa saa olla varovainen; silloin kun tilanne on jo liian pitkällä, tunnistan että repivä äärimmilleen juokseminen ei tee muuta kuin hallaa. Silloin lähden kävelylenkille tai pienelle hölkälle.

Ruoanlaitto. Ihana, ihana ruoanlaitto. Marian keittiössä on poikkeuksetta aina hyvä fiilis ja keittiö on paikka, johon sulkeudun fiilistelemään. Uppoamaan ruoanlaiton ihanaan maailmaan. Ruoanlaitto, varsinkin reseptien kehitteleminen, saa ajatukset pois töistä ja murheista. Se, että näkee ja maistaa kättensä työn tulokset on sangen palkitseva lopputulos.

Nukkuminen. Yksi tärkeä oivallus, jonka olen oivaltanut on se, että väsyneenä pitää nukkua. Aiemmin olin muka liian kiireinen nukkumaan päikkäreitä. Nyt saatan nukkua parina päivänä viikossa päikkärit. Kyllä, jopa kesken kotitoimistopäivän sopivassa saumassa, jos siltä tuntuu. Puoli tuntia unta ja se riittää. Tässä juju on se, että pitää osata sallia itselleen sen, että pötkähtää sohvalle tai sänkyyn. Ilman että tuntee itseään laiskimukseksi tai luuseriksi.

Millaisin keinoin siellä selätetään kiire ja arkisten aherrusten tuomat kropan kolotukset? Vai tuleeko teille sellaisia? 🙂 Hei, nyt ei päikkäröidä, vaan on niin hyvä boogie, että taidan hypähtää tässä välissä kotitoimistopäivää keittiön puolelle. Siinä samalla, kun rentoudun saan tehtyä yhden työn pois alta. Kaksi kärpästä samalla iskulla!

KESKIVIIKKOTERKUIN,


maanantai 30. syyskuun 2019

Sisäinen motivaatio – kaiken tekemisen a ja o!

2

HEIPPATIRALLAA

huhhahhei ja hellät tunteet! Eilen illalla tartuin pari vuotta sitten miehelleni ostamaani joululahjakirjaan. Se on jäänyt meiltä molemmilta jostain syystä lukematta, mutta nyt kun huomasin sen olevan tuossa opiskeluideni kirjalistassa otin sen heti työn alle. En ehtinyt lukemaan tuosta Frank Martelan Valonööri -kirjasta kuin parisenkymmentä sivua ennen kuin nukahdin, mutta heräsin klo 00:27. Virkeänä kuin käki ja siihen ajatukseen, että sisäinen motivaatiohan on sen kaiken tekemisen lähtökohta. Ei ulkoiset motivaatiotekijät.

Vaeltelin alakertaan jääkaapille vissyä juomaan. Siinä rappusia kohti pimeässä suunnistaessani mietin, että tulisinko sittenkin kirjoittamaan ajatuksiani alas tänne työkoneelle. Päätin kuitenkin prosessoida niitä yön yli ja kirjoitella myöhemmin. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni liittyi taas sisäiseen motivaatioon. Päässäni soi monelle maanantaiaamun tunnaribiisi, jossa lauletaan ”Joten ylös ja duuniin rahan takii. Taas mennään rahan takii…” 

Jos ainoa merkittävä motivaattori työn tekemiseen on raha tai jos ne sisäiset motivaatiotekijät eivät ole voimakkaampia kuin kuukauden palkkapussin tuoma hyvä olo, niin tylsäksi käy nämä maanantaiaamut. Itselläni vaakakupissa painaa rahaa enemmän se, että koen tekeväni merkityksellistä työtä. Tunnen, että työpanostani arvostetaan. Sitäkin suurempi sisäisen motivaation tekijä omalla kohdallani on se, että haluan kuulua porukkaan. Tulla hyväksytyksi tuolla työyhteisössäni. Niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa tänään taas räkätettiin ihan hölmöille jutuille. Sellaisille, että jos ei paremmin tietäisi niin olisi voinut luulla olevan perjantain.

Työelämässä mua kiehtoo myös ne haasteet. Lähinnä siltä kantilta, että saan ylittää itseni. Kehittyä joka päivä. Pari viikkoa sitten, kun tein pienimuotoisen (otanta 1336) kyselyn IG Storyn puolella siitä kuinka moni tykkää työstään sain vastaukseksi, että 19% ei tykkää työstänsä. Kerroinkin, että tuo luku yllätti minut. Sain yhden kommentin, jossa sanottiin, että on v*tun naiivia kuvitella, että ihmiset tykkäävät töistänsä. Mun mielestä se ei ole lainkaan naiivia. Vaan jossain määrin jopa huolestuttavaakin. Kuitenkin työ kun on suuri osa elämäämme. Sellainen, jota on pakko tehdä toimeentullakseen.

Pystyisikö työn mielekkyyteen vaikuttamaan omalla asenteella? Mä en osaa tähän vastata, mutta te, ketkä ette tykkää työstänne tai olette oppineet siitä tykkäämään, niin kertokaa ihmeessä? Pystyisikö työn mielekkyytteen vaikuttamaan siten, että alkaisi kokemaan oman työn tai työyhteisön merkitykselliseksi? Esimiehillä ja työyhteisöllähän on tähän toki ihan mieletön vaikutus. Ilman kannustavaa ja palkitsevaa ilmapiiriä en itsekään voisi loihtia kovin positiivisia viboja maanantaiaamun töihin lähtöön. Nämä ajatukset saivat mut miettimään, että asennettaan kun voi muuttaa, niin voikohan sisäistä motivaatiota kasvattaa tai voiko siihen itse vaikuttaa? Pikaisella googlauksella törmäsin Talouselämän artikkeliin, joka vaikutti oikein hyvältä.

Niinä viime yön tunteina mietin sitä, kuinka paljon sisäinen motivaatio korreloi hyvinvoinnin kanssa. Tulin tulokseen että ihan älyttömän paljon. Otetaan esimerkkinä se, että juoksen viisi kertaa viikossa. Jos motivaationi olisi ulkopuolelta tuleva (näyttäisin kenties paremmalta timmimpänä ja mut hyväksyttäisiin ehkä paremmin niin) versus sisältä päin tuleva motivaatio (jaksaisin arjessa paremmin ja tuntisin oloni energiseksi). Mä koen, että kaiken mielekkään toiminnan lähtökohta on todellakin sisäinen motivaatio, intohimo ja se palo tehdä asioita.

IDKiitos ja kumarrus jälleen kun sain jakaa ajatuksiani teidän kanssa. Vaikka meillä on superihana opiskelijaporukka, joiden kanssa keskustella asioista, niin silti tykkään jakaa asioita ja oivalluksia myös teidän kanssanne. Olettehan te tärkeä osa elämääni – ollut sitä jo pian 10 vuotta ♥

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA,


sunnuntai 29. syyskuun 2019

Aamupalavinkki

4

MOIKKAMOI IHANAT!

Eihän me sitten ehdittykään eilen sinne Tammerkosken rantaan valoshowta katselemaan. Tai liiemmin skumppalasilliselle. Lenkin ja saunan jälkeen syötiin myöhäinen iltaruoka ja linnottauduttiin telkkarin eteen. Josko tänä iltana sitten sitä valoshowta!

Tämä sunnuntaiaamu on alkanut hyvin rauhallisesti. Aamupalan kanssa ei turhaa hötkyilty, vaan sitä tehtiin koko perheen voimin rauhassa. Bongasin eilen Sivumaku -blogin facebookista reseptilinkkauksen, jota oli pakko kokeilla. Mättöjen mättöaamupala miehen nimppareiden kunniaksi. Jos tykkää pekonista, kananmunista ja croissanteista, niin tässä yhdistyvät ne kaikki. Muutin reseptiä hieman pienemmäksi, sillä meillä ei ollut kuin neljä syöjää pöydän äärellä. Näistä neljästä syöjästä kaksi sellaisia hitusen nirsosyöjiä, jotka syövät kuulemma croissantit croissanttina ja munat munina. Pekoni heille ei maistu.

Croissant -vuoka

1 pkt Danerolles croissantteja
4 siivua pekonia
1 dl maitoa
1 dl kermaa
3 munaa
1 dl cheddaria raastettuna
kevätsipulia
suolaa
pippuria

-valmista ensin pekonit uunissa; 225 asteessa kunnes ovat rapsakoita
-rullaa croissantit pakkauksen ohjeen mukaan ja asettele voideltuun uunivuokaan
-sekoita munat, maito, kerma ja cheddar sekaisin
-lisää silputtu kevätsipuli & pekoni, muutama kierros suolaa ja pippuria myllyistä
-kaada croissanttien päälle
-paista 175 asteessa noin 20 minuuttia tai kunnes croissantit ovat ottaneet hieman väriä

Mikäli siellä ruudun toisella puolella on tapana tehdä isänpäivänä aamupala valmiiksi, niin uskon, että 99,9% suomalaisista miehistä tykkäisi tästä. Meidän isimies ainakin tykkäsi. Itselleni riitti yksi croissant ja vieläkin tuntuu, että pekonit vaeltavat tuossa ruokatorvessa paikkaansa etsien 😉 Mutta kieltämättä, hyvää oli ja hei vähän erilaista!

Mitäs sunnuntaisuunnitelmia siellä on? Meillä on illalla tuo valoshow, mutta sitä ennen ei mitään. Ehkä katson pari jaksoa Affairia miehen golfin aikana ja sitten pitäisi tehdä se kirjareflektio, joka perjantaina jäi kesken. Myös kenkäkaapin sisältö pitäisi vaihtaa hieman syksyisemmäksi. Kuten sunnuntain yleensä, niin tämäkin sunnuntai menee rentoillessa. Uutta viikkoa odotellessa.

SULOISTA SUNNUNTAITA,

PS. Edit; ai niin, onhan meillä tänään myös hissankokeisiin lukua tiedossa. Säätyjä ja sen sellaista. Oppimisen kannalta otan itsekin tuon. En tiedä missä olen ollut alakoulun hissan tunneilla, mutta ihan kuin lukisin uusia asioita lasten koulun myötä 😀


« Vanhemmat
Uudemmat »