HEI IHANAT
ja levollista pyhäinpäivän aamua ♥
Tänään on se virallinen päivä, kun muistetaan niitä rakkaita, joita ei enää täällä maan päällä ole. Itselläni tosin tuntuu olevan tuon määritelmän mukaan vähän joka päivä pyhäinpäivä. Tämä päivä voi olla myös monelle sydäntä raastavan raskas. Itkuinen ja haikea. Osalle siellä ruudun takana menettämisen pelko voi olla läsnä joka hetkessä tai sitten rakkaan menettämisestä on kulunut vasta niin vähän aikaa, että sydän on vielä vereslihalla.
Meillä iskä lensi taivaaseen kuusi vuotta sitten ennen joulua, äiti lähti iskän kaveriksi kolmisen vuotta sitten. Valehtelisin jos väittäisin, että tämä päivä ei nosta tunteita pintaan. Ettei ikävä olisi ihan jäätävä ja musertavan raskas. Etteikö tätä kirjoittaessani kyyneleet valuisi valtoimenaan pitkin poskia. Ikävä on vaan niin kova, että ei sitä voi edes sanoiksi pukea. Kyyneleet puhdistavat, ne tuovat lohtua.
Vaikka sydämestä puristaa, niin silti tuolta jostain sisältä kumpuaa kuitenkin pinnalle se kiitollisuus. Mä sain pitää iskän luonani 65-vuotiaaksi, äidin 67-vuotiaaksi. Liian vähän aikaa, tiedän, mutta taas toisaalta onnekas olen, että niinkin kauan. Suuren menetyksen jälkeen kiitollisuus kumpuaa vahvempana kuin ikinä ennen. Kiitollisuus menneistä ajoista, kiitollisuus tästä hetkestä ja kiitollisuus tulevasta.
Välillä aina mietin, että näkeeköhän ne meitä? Pudisteleeko iskä päätään, kun mä syydän rahaa kaiken maailman pilatekseen ja kompressiotrikoisiin. Kun vedetään miehen kanssa räkä poskella ylämäkivetoja. Mielessäni näen tuon pään pudistelun ja kuulen jupinat Oriveden metsistä, metsätöistä ja ihan ilmaisesta kuntosalista, joka auttaa myös pääkoppaan 🙂 Äidin essu päällä ruokaa laittaessani mietin, että mulla tulee selkärangasta ihan samat elkeet kuin äiskälläkin. Samalla tavalla manaan välillä sitä, että pippuria lorahti siskonmakkarasoppaan liikaa. Äidin puheet toistuvat sanavarastossani, kun kyselen tytöiltä päivän läksytilannetta.
Mihinkäs sitä seepra raidoistaan pääsisi. Ihanaa, että meillä on juuret. Ihmiset, keiltä on opittu niin älyttömän paljon. Jotka ovat antaneet meille siivet ja eväät elämään. Huomaan, että pidemmälle tätä tekstiä kirjoittaessani kyynelvirta tyrehtyy. Suu kääntyy väkisinkin hymyyn. Onneksi meillä on muistot.
”Ei saakeli!” toteaisi iskä ääneen, kun näkisi, että hänen ruutulepotuolinsa on joutanut pois ruokapöydän tieltä. Ettei Päätalon Iijoki-sarja ole meidän lukulistalla tai ettei konjakkilasi ole puolillaan. ”Äläs nyt vaari, antaa nuorten tehdä tavallaan.” toteaisi tähän meidän äiskä sovinnollisella tyylillään.
Kuulen äänet päässäni, näen ilmeet ja tunnen läsnäolon. Toivottavasti sinäkin ♥
Rakkaita terkkuja sinne taivaaseen – täällä on kaikki hyvin. Kuten tiedätte, niin musta ja lapsista pitää huolta se maailman rakkain vävypoika, jonka hellään huomaan te uskalsitte meidät jättää. Koska tiesitte, että meillä ei tule olemaan ikinä mitään hätää. Ja iskä, tuo sun vävypoikasi on ottanut erittäin kirjaimellisesti sen, mitä hääpuheessasi sanoit. Pitää kirstun kiinni. Jopa tiukemmin kuin sinä.
Meidän olisi muuten pitänyt siivota tuo autotalli jo teidän elinaikana. Iskä olisi löytänyt ne kaikki seitsemän oksaleikkuriaan ja kymmenen pistosahaa, jotka on olleet pitkin vuosia kadoksissa. Niin, että aina on joutunut ostamaan uuden. Myös ne kolmekymmentä vuotta vanhat hiihtomonot löytyivät. Jep, just ne joilla ei oltu kertaakaan hiihdetty. Mutta joita säilytettiin, jos joskus vielä hiihdettäisiin. Laitettiin muuten ne graffitit piiloon autotallin varastosta ja rakennettiin tilalle baari. Toivottavasti äiskä et suuttunut, kun heitettiin roskiin ne mummun mehut sieltä rappusten alta olevasta varastosta? Ne tais olla jostain 80-luvulta. Juu, ja tiedättekö, että se teidän autotalli on meidän käytetyin huone? Ja se vanha sauna on taas käytössä? Pannuhuonekaan ei toimi enää pyykinkuivaushuoneena vaan kuntosalina varastona. Tiedättekö muuten, että tämä koti on jälleen täynnä iloa ja elämää, rakkautta ja muistoja?
No hölmöjäkö mä kyselen – tottakai te tiedätte ♥
LEVOLLISTA & LOHDULLISTA PYHÄINPÄIVÄÄ,
