torstai 22. helmikuun 2018

99 asiaa minusta, vuonna 2010 & 2018

0

IDHEISSULIVEI,

voi kuulkaa, töissätöissä sai laittaa tänään loma-asetuksen sähköpostiin 12 päivän ajaksi. Aikas luksusta. Tästä bloggailuhommasta en ajatellut kuitenkaan lomaa pitää. Päivitystahti tosin tulee olemaan seuraavan 12 päivän aikana vähän ehkä hiljaisempi. Mutta langoilla ollaan kyllä 🙂 Tuossa vanhoja kuvia maanantain postaukseen etsiessäni törmäsin myös hauskoihin juttuihin. Hassua miten silloin joskus blogeissa oli vaikka kuinka paljon haasteita. Haastettiin joku bloggaaja kertomaan asioita itsestään. Näin oppi kyllä tuntemaan kanssabloggaajia ja te lukijat meitä bloggaajia. Blogin alkuaikoina eli keväällä 2010 kerroin 99 asiaa itsestäni. Jotkut asiat eivät sitten ikinä muut. Jotkut asiat sitten taas muuttuvat. Mutta aikalailla samoilla laseilla sitä katsotaan nykymaailmaa kuin millä katsoin maailmaa silloin vuonna 2010.

Alla ensimmäisenä kursivoituna fakta tuolta kahdeksan vuoden takaa 34 -vuotiaan Marian kirjoittamana ja sen alla 42-vuotiaan Marian kommentti:

Lempinimeni on ollut kautta aikain Maija, pienempänä pikku-Maija.
Some things never change 🙂

En pidä tuosta lempinimestä ollenkaan.
No eipä siinä mitään vikaakaan ole!

Parikymppisenä luulin 34-vuotiaiden olevan ikäloppuja.
Niin totta tosiaan tein…

34-vuotiaat eivät ole ikäloppuja.
Eivätkä 42-vuotiaatkaan ole ikäloppuja.

Olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa.
Edelleen ♥

Mieheni yllätti minut maanantaina pesemällä ikkunat sillä välin, kun olin koulussa.
Mies pesee edelleen meillä ne ikkunat.

Meillä on kaksi ihanaa tyttöä.
Onnellinen ja kiitollinen ♥

Asumme saman kadun varrella kuin vanhempani.
Asumme samassa talossa kuin vanhempani aikoinaan ♥

Paras ystäväni on mieheni.
#bff

Minulla on ollut molemmissa raskauksissa raskausmyrkytys.
Valitettavasti.

Makasin esikoisestani 3 viikkoa sairaalassa vuodelevossa ennen synnytystä.
…ja sain osaston lääkäriltä kunniamaininnan ”osaston positiivisin potilas”, sillä ko. ajan kun synnytystä käynnisteltiin jaksoin 24/7 supistuksista huolimatta pitää positiivisuutta yllä 😀

Luopuisin mistä vaan lasteni takia.
Todellakin.

En olisi enää ikinä kuvitellut ”kärsiväni” vauvakuumeesta…
Apua, mitä mun silmäni lukivat…

…mutta nyt tunnustan hieman ”kärsiväni”.
juu ei!

Palelen helposti.
Edelleen, tosin nykyään vähemmän.

Käytän villasukkia kesät talvet.
Jep!

Nukahdan erittäin helposti.
Useimmiten näin.

Olen herkkäuninen.
Herään pienimpäänkin ääneen.

Olin aikoinaan Kanadassa vaihto-oppilaana.
Some things never change part 2.

Pidän edelleen yhteyttä kanadalaisiin ystäviini ja isäntäperheeseeni.
Onneksi on facebook ♥

Olen vasta aikuisiällä oppinut juomaan punaviiniä.
Kyllä, lasi punaviiniä pakkasiltana sohvannurkassa miehen vieressä on yksi elämän ihanuuksista.

Ja syömään homejuustoa.
Onni on olla aikuinen 😀

Olen koulutukseltani Kauppatieteiden maisteri.
Eipä tämä ole tästä mihinkään muuttunut 😉

Työskentelen perheyrityksessä osayrittäjänä.
Ks. edellinen kohta.

Opiskelen sisustussuunnittelua.
En enää, sillä valmistuin jo 2011!

Rakastan leikkokukkia.
Oh, yes.

Ostan tulppaaneja / ruusuja vähintään kerran viikossa.
Nykyään suosin kyllä harsokukkia ja eukalyptusta, jotka näyttävät pystyyn kuolleinakin hyvältä 😀

Kotini sisustuksessa suosin pääasiassa murrettuja sävyjä.
Murrettuja sävyjä? No jaa…

Minulla on koko ajan joku remonttikohde mielessä omassa kodissani.
Sanoiko joku remontti? Ei vähään aikaan…

Ensimmäinen autoni oli valkoinen Lumikki Nissan Micra.
Juups!

Ajoin ajokortin Kanadassa.
Kyllä ajoin ja vaikken muuten olisi saanut Kanadassa ollessani ajaa autoa, niin olin rebel ja ajoin silti.

Suutun erittäin harvoin.
Niin totta!

Olen pitänyt mykkäkoulua kerran.
No ehkä kaksi 😉

Ja silloinkin unohdin, että pidän mykkäkoulua noin 5 minuutin jälkeen.
Kyllä, molemmilla kerroilla!

Uusiin ihmisiin tutustuminen on kivaa 🙂
On, mutta iän myötä ehkä verottaa energiaa enemmän.

Vanhemmiten olen oppinut arvostamaan omaa aikaa.
Todellakin ja laatuaikaa omassa seurassa.

Tervehdin hississä ventovieraitakin.
No tottakai, nyökkään ja hymyilen. Joskus sanon hei!

Ihmettelen välillä ihmisten käytötapojen puutetta.
#kukkahattutäti

Rentoudun hyvän ruoan ja seuran parissa.
Edelleen…

Ennen lapsia kävin salilla /jumpassa 5 kertaa viikossa.
Those were the days my friend…

Nykyään pyrin käymään lenkillä 3 krt/viikko.
Hiihtolenkillä tätä nykyä!

Olen aivan liian kiltti.
Olen pikkuhiljaa muuttanut asennettani…

Minun pitäisi opetella sanomaan EI!
…ja osaan sanoa myös EI, kun tilanne sitä vaatii!

Rakastan lukea Danielle Steelen kirjallisuutta.
Kyllä, nytkin kirjakasassa kolme Danielle Steelen romskua lukematta.

Toinen suosikkikirjailijani on Paolo Coelho.
Enpäs ole pitkään aikaan Paolo Coelhoa lukenut.

Vaihdan heti töistä kotiin palattuani kotivaatteet.
Joka ikinen kerta!

Tykkään käydä maitokaupassa.
En enää, paitsi ulkomailla! #kauppakassipalvelurules

Minulla on korkean paikan kammo.
Ihan infernaalinen sellainen. Oikeastaan tämä on pahentunut iän myötä.

Analysoin asioita yleensä liikaa.
Tämä on ärsyttävä piirre, josta haluaisin eroon.

Voisin istua lapset sylissäni viikon putkeen.
Ehkä en enää, sillä lapset ovat nykyään aika painavia 😀

Olen välillä holtiton rahankäytön suhteen.
Tässä asiassa olen petrannut todella paljon!

Haluaisin muuttaa perheeni kanssa ulkomaille.
Enää tätä ulkomaille muuttokuumetta ei ole niin vahvana.

Minua ottaa päähän Suomen verotussysteemi.
Ei ota niin paljoa, sillä kantapään kautta olen alkanut arvostamaan mm. Suomen terveydenhuoltojärjestelmää.

Kengännumeroni on 38.
Se on kutistunut, ollen nykyään 37 tai 37,5 🙂

Molemmilla lapsillani on vauvavakuutus.
Kyllä.

Josta on ollut erittäin paljon hyötyä.
Todellakin.

Molemmilla lapsillani on kitarisat leikattu.
On ja toisella nielurisatkin!

Ja korvat putkitettu.
Senkö takia on nykyään valikoiva kuulo? 😉

Ihastuin nuorena helposti.
Ai jaa 😀

En siedä epärehellisyyttä.
En missään muodossa.

Kun kerran menettää luottamukseni, on sitä vaikea saada uudelleen.
Sitä on mahdoton saada uudelleen, vaikka uskonkin anteeksiantamiseen.

Olen horoskoopiltani leijona.
Mihinkäs tämä tästä muuttuisi?

Tykkään ruotsinkielisistä lauluista.
Melissa Horn & Veronica Maggio ♥

Nukahdin yo-kirjoituksissa saksan tentissä.
Toivottavasti lapset eivät lue tätä….

Olin ollut juhlimassa yo-kirjoitusten loppumista edellisenä iltana.
Eikä tätä.

Olen kadottanut ylioppilaslakkini vuosien saatossa.
Ei ole tullut vieläkään vastaan.

Haluaisin meille vaihto-oppilaan.
Olishan se kiva 🙂

En ole saanut vielä miestäni suostumaan edelliseen.
Vieläkään…

Meillä pitäisi olla yksi ylimääräinen huone.
Eikä meillä ole tätäkään vieläkään.

Olen muutoksenhakuinen ihminen.
Höpsis, rutiinit tuovat turvallisuutta ♥

Senpä takia meillä vaihtuu kalusteiden järjestys usein 🙂
Ei tämäkään enää pidä niin paljoa paikkaansa.

En pidä pakkojuhlista kuten vapusta tai juhannuksesta.
Juhannus on yksi lemppareitani, kiitos mökin ♥

Mutta muuten rakastan juhlia.
Juhlia…no jaa, enemmän rakastan maata sohvalla viikonloppuiltaisin.

Ja laittautumista niihin.
Joskus laittautuminen on kivaa 🙂

Voisin syödä Makuunin irtokarkkeja joka päivä.
No en missään nimessä!

Varsinkin mustia pääkalloja.
Vaikka sokeria välttelenkin, niin aina silloin tällöin iskee pääkallohimotus.

Pesen hampaani vähintään kolme kertaa päivässä.
Edelleen…

Välillä käyn suihkussakin kolme kertaa päivässä.
Harvemmin! Iän myötä iho kuivuu liikaa 😉

Rakastan siivoamista….
Lähinnä järjestelmistä, sohvatyynyjen asettelua ja muuta kivaa pikku rymsteerausta 🙂

enkä voi mennä nukkuun ennen kuin koko asunto on siivottu päivän sotkujen jäljiltä.
Aha, tämän ominaisuuden kun saisin takaisin 😀

En pidä oluesta.
Makuni on kehittynyt enkä sylje pulloon, jos mulle tarjotaan Aasian auringonlaskussa yksi hikoileva Singha.

Annan miehelleni enemmän omaa aikaa, kun mitä itse vaadin.
Tää pitää edelleen paikkansa.

Rentoudun autolla ajaessani.
Kyllä, autolla ajaminen on kivaa!

Rakastan lentokentillä olevaa jatkuvaa liikettä.
Enpä nyt sanoisi! Aiemin rakastin lentokenttiä, nyt on mieli vähän muuttunut.

Olen ostanut San Diegon laitamilla olevasta pikkukaupasta turkin pippureita.
Olen kyllä, mutta ”so?” 😀

Omassa sängyssä saan nukuttua parhaiten.
Ehdottomasti ♥

Inhosin aiemmin uimahalleja ja kylpylöitä.
En pidä niistä vieläkään, varsinkaan sellaisista, joissa lillutaan kuin sillit suolassa

Kävin tänä vuonna elämäni toisen kerran kylpylässä.
Oho, oppia ikä kaikki!

Minulla on töissä ollessani ikävä lapsiani.
Ihana hengähtää hetki töissä 😉

Rakentelen välillä melkoisa pilvilinnoja…
Myönnetään!

Olen sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä ja että kaikella on tarkoituksensa.
Asioilla on tapana järjestyä, mutta se että onko kaikella tarkoitus tuntuu välillä vähän raa’alta sanonnalta.

Minun pitäisi tehdä nyt päivän työt.
Tein jo ja laitoin loma-asetukset työtyösähköpostiin 🙂

Mutta koen blogin päivittämisen tärkeämmäksi 🙂
Kaikki muu paitsi bloggaaminen on turhaa 😉

Olen pahoillani, etten ehdi aina vastata kommenteihinne reaaliajassa tai käydä blogeissanne kommentoimassa.
Edelleen samat pahoittelut ♥

En pidä yhtään mutarannoista.
Tämän suhteen olen edelleen high-maintenance!

Rakastan lasten kikatusta!
Sulosointuja korville ♥

Minulla on zumba dvd-paketti.
Siis täh, kuka on tämä nainen, joka on vieraillut blogissani ja kirjoittanut tuon? 😀

Zumbaaminen on hauskaa.
Ks. edellinen 😀 😀

Lapsenikin zumbaavat.
Ks.edellinen 😀 😀 😀

Ei vaiskaan, zumba tai ylipäätään tanssiminen on aivan mielettömän kivaa. Hei, pidemmittä puheitta koiran pesuhommiin. Toinen vaan nukahti samantien, kun mainitsin sanan suihku. Ei ole kaverin ihan suosikkitekemistä tuo pesulla käyminen ja varsinkaan se kuivaus!

TORSTAITERKUIN,


maanantai 19. helmikuun 2018

Blogikuvat – ennen ja nyt

12

*Kaupallinen yhteistyö: Olympus

HEIPPA IHANAT!

Aloitetaan viikko valokuvausjutuilla. Historian havinalla ja toteamalla, että ihminen on kehityskelpoinen. Ainakin valokuvauksen suhteen. Näiden liki yhdeksän vuoden aikana, kun olen blogannut, on blogirintamalla tapahtunut paljon. Blogien määrä on räjähtänyt, teksteistä on tullut ammattimaisia ja mikä omaan silmääni ihaninta, silmänruokaa blogeista löytyy ammattitasoisten kuvien myötä ihan hirmuisesti. Itse olen vähän sellainen katselija; tykkään lukea tekstejä niin blogeissa kuin aikakausilehdissäkin, mutta vielä enemmän rakastan katsoa kauniita kuvia. Sellaisia kuvia, joista välittyy tunne. Kuvia, joihin oikeasti pysähtyy ja toteaa, että wau! Kaupallisen yhteistyön myötä Olympus:n kanssa pääsin pohtimaan valokuvaustaitojeni kehitystä vuosien ajalta. Hei, postauksen lopusta löytyy muuten huikea kameran vaihtodiili, joten toivottavasti jaksatte lukea sinne asti 🙂

Silloin reilu kahdeksan vuotta sitten, kun perustin blogini käytin aluksi netistä lainattuja kuvia. Välillä räpsin kuvia pokkarillani. Asiaan kuitenkaan syvemmin paneutumatta. Blogin visuaalinen ilme oli mitä oli. Mutta siihen aikaan nähden ihan kelpo. Jotenkin näin jälkikäteen ajateltuna valokuvaus tuohon aikaan oli rennompaa. Sitä se on taas tänä päivänäkin, onneksi, mutta tuossa välissä oli kausi, että koin suuren suurta painetta muiden hienoista kuvista ja siitä, että en itse omasta mielestäni päässyt lähellekään tätä tasoa. Silloin alkuaikoina tuli otettua kuvia paljon salamalla. Tänä päivänä en käytä salamaa ollenkaan. En myöskään ymmärtänyt hölkäsenpöläystä mistään valokuvaustermeistä, syväterävyyksistä tai ISO-arvoista. Näin jälkikäteen kuvia katsellessani huomaan, että myös tärähtäneet kuvat menivät läpi kuvausseulani.

Katsastetaan ensin ruokakuviani ”silloin joskus muinoin”:

Ei pahoja, mutta omaan silmääni noista puuttuu se jokin. Tunne tai se että ylipäätään kuvaamiseen olisi mitenkään panostettu. Keskirivin oikeanpuolimmainen kuva on sellainen kyllä, että siitä tunnistan oman kuvaustyylini. Sen voisin vielä tänä päivänäkin kelpuuttaa osaksi blogini kuvia. Vertailun vuoksi viime vuosien ruokakuviani:

Vuosien saatossa olen ruokakuvien suhteen alkanut rakastaa tummanpuhuvaa värimaailmaa. Siinä missä aiemmin nostin kirkkauspykälän kattoon saadakseni valoisia ruokakuvia (joissa ruoan ulkonäkö kieltämättä kärsi), tulee nykyään mieluummin alivalotettua kuvia. Näin on myös sisustuksenkin suhteen. Aiemmin pidin surutta valoja päällä ottaessani kotikuvia. Valkotasapaino sanana ei ollut tuttu. Välillä kuvat olivat kellertäviä, mutta pahimmassa tapauksessa myös jopa vihertäviä. Kuvan sommittelutkin oli vähän niin ja näin.

Syyskuinen tiistai-iltapäivä vuonna 2014 oli käänteentekevä täällä lifestyle-blogissani tai ainakin sen kuvia ajatellen; kurvasin lentokentälle postin kautta. Hain postista paketin, jonka päällä luki Olympus. Malttamattomana meinasin avata tuon paketin jo lentokoneessa, mutta odotin Budapestiin asti. Kämppäkaverini Karla joutui vastentahtoisesti kuulemaan ihastelujani valkoisen kamerakaunokaiseni, Olympus E-PL 6:sen ulkonäöstä. Väsy painoi silmiä ja manuaalin lukeminen jäi. Seuraavana päivänä lähdimme tiukkaakin tiukemman aikataulun saattelemina kuvaamaan kaupunkia. Minä tuon uuden kameraystäväni kanssa. Koska manuaali oli jäänyt lukematta, niin turvauduin automaattiasetukseen. ”Katso näitä kuvia!” huokailin Karlalle ja näytin otoksiani kameran isosta lcd-näytöstä. Jonkun aikaa reissun jälkeenkin otin kuvat vielä automaattiasetuksella, mutta kuvien laatu koki silti mielestäni aimo harppauksen eteenpäin. Vai mitä mieltä olette alla olevista sisustuskuvista verrattuna yllä olevaan kollaasiin?

Vuosien saatossa myös valokuvaussilmäni on harjaantunut. Enää ei tule räpsittyä sataa kuvaa ja kelpuutettua niistä muutama hassu blogiin. Se, että opettelin tuon Olympus E-PL 6 -kameran säädöt ja opiskelin itse muutenkin omissa oloissani valokuvauksen perusteita on auttanut myös uusien Olympus-kamerakavereidenikin kanssa. Toimintatavat ja käyttäminen kun toimii periaatteessa samojen asetusten mukaan. Keväällä 2016 sain testiin ensimmäisen OM-D -sarjalaiseni eli OM-D E-M10 -järkkärin. Vaikka E-PL 6 -kamera teki tajuttoman hyvää jälkeä, niin tuon OM-D -sarjalaisen kanssa valokuvaus astui kertaheitolla ammattimaisemmaksi. Tykästyin samantien tuohon OM-D -kamerani etsimeen; E-PL 6 -minijärkkärissä kun olin kuvannut vain takanäyttöä käyttäen. Lisäksi rakastuin säätöjen nopeaan vaihtamiseen, jonka OM-D:n kaksi säätörullaa mahdollistivat. Syksyllä 2017 pääsin testaamaan tuosta aiemmasta OM-D -kamerakamerastani päivitettyä versiota eli OM-D E-M Mark II -järjestelmäkameraa. Sitä käytän tänä päivänäkin. Alla vielä kollaasi viime aikojen sisustuskuvista. Kollaasista huomaa hyvin, miten käy kuvien valkotasapainon, kun ei pidä valaisimia päällä. 

Kamera tekee toki suuren osan kuviin, mutta en vähättelisi objektiivienkaan vaikutusta. Itselläni on käytössä kaikkien bloggaajien suosikki tunnelmavalokuvauksessa eli Zuiko 45 mm f/1.8. Se on se fiilislinssi, jolla ne Marian keittiön perjantai-illan myyssiruoat poikkeuksetta kuvataan. Taattua laatua eikä tarvitse turhaan jännittää, että millaisia kuvista tulee. Kun tietää, että tuolla linssillä ja kameralla ne kyllä onnistuvat. Laajempaa kuvakulmaa halutessani otan käyttöön Zuiko 25 mm f/1.8- tai jossain tapauksissa jopa tuon Zuiko 17 mm f/2.8 -objektiivin. Viime syksynä ihastuin ensimmäiseen ikinä kokeilemaani macrolinssiin eli 30 mm f/3.5 -objektiiviin.

Aina silloin tällöin mut valtaa objektiivikuume, mutta tarkemmin asiaa ajateltuani olen joka kerta tullut siihen lopputulemaan, että en edes tiedä, millaisesta objektiivista haaveilen. Olen huomannut, että valokuvaustouhussa nälkä kasvaa syödessä ja sitä pitäisi koko ajan kehittyä. Se on jännä juttu, että vaikken muuten ole elämässä lainkaan kunnianhimoinen enkä tavoittele kuuta taivaalta, niin valokuvauksen suhteen tunnistan itsessäni nuo piirteet. 🙂

Olen aikamoinen elämästä nauttija ja tykkään, että myös kuvissa saa näkyy se tunnelma, mitä kaipaan ympärilleni. Viime kesänä kirjoittelin vinkkejä tunnelmalliseen valokuvaukseen, jos haluatte käydä katsomassa kikkakolmoseni, miten kuviin saa tallennettua tunnetta 🙂 Viimeistään tämän postauksen myötä se oli pakko todeta itsekin; olen kehittynyt valokuvaajana. Se oma vaatimattomuuteni vain on ehkä aiemmin ollut tuon myöntämisen tiellä. Miten sitten olen kehittynyt valokuvaajana vuosien varrella?

*olen oppinut rajaamaan ja suoristamaan kuvan jo kuvausvaiheessa
*olen oppinut menemään tarpeeksi lähelle kuvattavaa kohdetta
*uskallan kokeilla eri kuvaustyylejä ja eri kuvankäsittelytapoja
*tunnen kamerani säädöt ja tiedän, millä säädöllä kuvata mitäkin tunnelmaa
*osaan leikitellä valon ja varjon avulla
*olen opetellut eri objektiivien erot
*hahmotan kuvakulmat aiempaa paremmin
*kuvaan ainoastaan RAW-kuvia
*olen oppinut käyttämään hyväksi auringonnousua ja -laskua

Aina välillä, kun saan kehuja kuvistani (kiitos kaunis niistä teille), vastaan että mä vaan räpsin ja kamera tekee työn. Näinhän se periaatteessa on, sillä mulla on maailman parhain kuvauskalusto käytössä. Mutta silti tunnustan, että kyllä mustakin on vuosien varrella kehkeytynyt ihan hyvä valokuvaaja 🙂 Valokuvaamisesta on tullut itselleni intohimo, rakas harrastus. Kuten myös kuvien käsittelystä.

Alkuaikoina minulla oli käytössä kuvankäsittelyohjelmista Picasa, Photoscape ja PicMonkey. Pari vuotta olen ollut vankkumaton Lightroomin kannattaja. Olen ostanut ”muutamia” (lue: liikaa) VSCO -filtteripaketteja, joiden avulla kuviin saa kivasti eloa. Mutta viime aikoina olen luonut myös omia ”presetsejä” eli muokkausasetuksia. Ruokakuvilleni löytyy omansa, kuten myös sisustuskuvillekin. Riippuen siitä millaista tunnelmaa kuviin haen. Tykkään leikitellä asetuksilla. Nostaa varjokohtia esiin ja himmentää valotusta. Luoda kontrastia ja lisätä pykälällä selkeyttä tai terävyyttä.

En ehdi juurikaan seuraamaan blogeja valokuvausta silmällä pitäen, mutta Instagramin puolella ahmin kauniita kuvia tämän tästä. Siellä suurinta kuvausinspiraatiota olen saanut Anisa Sabetilta (@anisa.sabet), varsinkin hämyisten ruokakuvien suhteen. Viime vuosina blogien visuaalisuus on korostonut, mutta Instagramissa törmää vielä vanhoihin tuttuihin ”räpsäisenpäs kuvan nyt tästä” -kuviin. Itse laitan noita tuollaisia räpsyjä Insta Storyn puolelle. Instagramin kuvavirrasta löytyy useimmiten kameralla otettuja kuvia. Se kun on nykyään tuon kameran WiFi joka mahdollistaa kuvien helpon siirtämisen kännykkään ja sitä myötä sosiaaliseen mediaan.

VAIHTODIILI!

Jos olet myös kiinnostunut kehittymään kuvaajana ja halukas päivittämään vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan, saat nyt vanhasta kamerastasi vaihtohyvityksen Olympus Shopista 15.3.2018 saakka. Mikäli päivität vanhan Olympus PEN -kameran, saat 300€ hyvityksen – ja mikäli vaihdat minkä muun tahansa kameran (kameran merkillä ei ole väliä), saat 150€ vaihtohyvityksen. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet löytyvät täällä. 

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,


sunnuntai 18. helmikuun 2018

Easy like Sunday morning!

4

♥ täydellisesti paistettu aamiaispannari ja pensasmustikat
♥ sohvalla lojuva pikkuinen, joka ei tullutkaan kipeäksi vaikka eilen illalla siltä näytti
♥ mies, joka jaksoi nousta aamiaispöytään
♥ esikoisen ja hänen yökyläystävänsä tytöille tekemät kauniit kampaukset
♥ karvainen kaveri, joka yöllä lämmitti jalkoja ja jaksoi jälleen sulostuttaa jo heti aamusta
♥ peilistä katsova virkeän näköinen minä (sisarhentovalkoishommat eivät ole onneksi verottaneet)
♥ aurinko, joka pilkistää pilven takaa
♥ pölypallo, joka lähti kiireen vilkkaa karkuun kun sitä puhalsin (meni sohvan alle, en siis noukkinut roskiin :D)
♥ kirja, jota on jäljellä enää parikymmentä sivua eli loppuhuipennus edessä
♥ kolmas kuppi kahvia, joka maistui jäähtyneenäkin ihan hyvälle.

SULOISTA SUNNUNTAITA TOIVOTELLEN,

 


torstai 15. helmikuun 2018

Paluu parin vuoden takaisiin tunnelmiin

13

HEISSULIVEI IHANAT

ja ihan ensteksi; kiitos ♥ Kiitos kaunis eilisistä kommenteista ja muisteloista, palaan niihin ja muihin vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin ajan kanssa. Ajattelin ensin kertoa, mitä mielen päällä on tällä hetkellä. Istuin tänään aamulla TAYSin neurologian poliklinkan osaston käytävällä. Juuri sillä samalla käytävällä, jossa äidin kanssa jotakuinkin kaksi vuotta sitten näinä päivinä istuimme. Erotuksena se, että tuolloin sydän oli raskas. Se mötti rinnassa ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta sisäisesti oli kovin paha olla. Koska tiesin, että aikaa ei ole paljon. Mietin tuossa hetkessä lääkärille menoa odotellessamme, että kuinka selittää ihmiselle, joka kamppailee kamalan taudin kourissa, että paluuta entiseen ei ole. Ei vaikka se neurologi määräisi millaiset epilepsialääkkeet. Se ei poistaisi sitä tosiasiaa, että on kuolemansairas. Halusin pitää toivoa yllä ja tsempata, että kyllä me vielä lääkitys saadaan kuntoon.

Näin jälkikäteen ajateltuna en voi ymmärtää miten jaksoin tuon äidin sairastamisen lyhyen ajanjakson niin hyvin kuin jaksoin. Ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kuin olla se tsemppari ja positiivinen kannustaja. Vaikka tuntui, että jaksoin olla ystävien kanssa iloinen ja jaksoin kirjoitella blogia, niin silti murruin päivä päivältä sisäisesti, mitä lähemmäs loppua mentiin. Musta tuntuu, että loppujen lopuksi olin ainoa, joka oli perillä taudin kataluudesta. Äidillehän me ei koskaan kerrottu, mikä homman nimi oli. Veikkaan, että jos ensimmäisen syöpälääkärin vastaanotolla hän olisi saanut kuulla, että keskimääräinen elinaikasi on 7,4 kuukautta, niin taistelutahtoa ei olisi riittänyt niinkään pitkään.

Neurologiselta kävelin TAYSin päärakennukseen. Hetken mietin, että pitäisikö mun mennä moikkaamaan sädehoitokone kutosen ihania työntekijöitä. En mennyt. Vaikka tuo osasto tuli kovin tutuksi ja tuon osaston käytävillä kävin kuuden viikon aikana elämäni opettavaisimmat dialogit. Ilman sanoja. Ihmisten katseesta kun voi lukea niin paljon. Viimeistään tuolloin silmäni aukesi sille, että se on ihan turha valittaa niistä elämän pikkuisista haittapuolista, kuten huonosta hiuspäivästä tai kiristävästä housun vyötäröstä. Muistan aina äidin ollessa sen muutaman minuutin sädetyksessä yrittäväni arvailla, kuka on potilas ja kuka saattaja. Kovin vaikeaa se ei ollut. Mieleeni on jäänyt eräs leopardikankaasta tehdyn hiussuojan ylpeästi kantava vanhempi nainen, joka oli punannut huulensa aniliininpunaisella. Luomivärinä toimi sähkönsininen. Ripsetön katse kertoi kuitenkin pelosta. Ulkokuori oli ikäänkuin rakennettu panssariksi sille hauraalle sisimmälle.

Muistot, vaikka ne välillä tekevätkin kipeää, ovat silti kultaakin kalliimpia. Niin vannoin pari vuotta takaperin, etten ikinä kuuna päivänä astu sairaalaan sisään ellei ole pakko. Pelkkä sairaalan hajukin sai mut tuolloin ahdistumaan. Pienessä mielessäni olen miettinyt sitä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen äitiä ja iskää hoitaneille hoitohenkilökunnalle ja lääkäreille. Olen miettinyt, että mikä olisi se tapa, jolla maksaa edes osa tuosta velasta takaisin. Kun sain mahdollisuuden osallistua terveenä verrokkihenkilönä alle 50-vuotiaiden aivoinfarktien syntymekanismeja tutkivaan tieteelliseen tutkimukseen, suostuin samantien. Ehkä osallistumalla tähän tutkimukseen pystyn kuittaamaan osan kiitollisuudenvelasta. Tänään tehtiin siis ensimmäiset tutkimukset. Vielä olisi edessä sydämen ultraus ja mahdollisesti sydämen ultra ruokatorvea pitkin….jaiks. Mutta hei, siitäkin selvitään 🙂

TOIVEIKKAIN TORSTAITERKUIN,

 


keskiviikko 14. helmikuun 2018

Ystävyydestä & rakkaudesta

57

IHANAA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ

te rakkaat lukijat siellä ruutujen toisella puolella! Mä en tunne suurinta osaa teistä, mutta saanhan silti kutsua teitä rakkaiksi lukijoiksi, sillä sellaisia te olette? Halusitte tai ette 😉 Tulin näin ystävänpäivänä kertomaan teille ystävyydestä sekä hieman rakkaudesta. Itselleni ystävänpäivä merkitsee suurta oikeutta olla siinä onnellisessa asemassa, että minulla on vuosien varrella kertynyt monia ihania ystäviä. Myös tuttuja ja kavereita, joita myös tulee näin ystävänpäivänä muistettua. Tämä päivä merkitsee osaltaan myös rakkauden päivää. Vaikka sitä joka päivä tulee oltua kiitollinen siitä, että on löytänyt rinnalleen elämänsä ihmisen, tulee sitä vielä jotenkin muisteltua näin ystävänpäivänä vielä enemmän. Rakastettua vielä enemmän, jos mahdollista.ID

Sillä menimme aikoinaan kihloihin ystävänpäivänä. Luvattiin jo kihlasormusten myötä rakastaa loppuelämämme ja niin me ollaan kyllä tehtykin. Eikä loppua onneksi näy. Happily ever after, forever yours ja till death do us part kuulostavat joidenkin korviin yltiöoptimistisilta ja siirappisilta jenkkifraaseilta. Meille ne kätkee kuitenkin sisäänsä sen, mikä rakkaudessa on tärkeintä. Luottamus tulevaisuuteen ja yhteinen intressi pitää suhteesta huolta. Ylämäessä ja alamäessä. Sillain, että kun toinen kompastuu, niin toinen odottaa ja auttaa pääsemään ylös. Sillain, että kun toinen kikattaa kyyneleet poskilla toinen jatkaa läppää, ettei toinen vain lopettaisi itkemistä ilosta.

Vaikka tuo rakas aviomies on se kaikista parhain ystäväni, niin silti mulla on myös ystäviä, jotka ovat kulkeneet mukanani pitkän aikaa. Olleet mukana silloin, kun on tuntunut että elämä hajoaa. Mutta mikä tärkeintä, olleet läsnä ilon hetkinä. Helposti sitä vuodattaisi ystäville niitä elämän nurjapuolia, mutta itse pyrin ottamaan ystävät mukaan myös elämän iloihin. Sillä mikään ei ole kivempaa kuin jaettu ilo.

♥ A real friend is one who walks in when the rest of the world walks out.♥

♥ Walking with a friend in the dark is better than walking alone in the light.♥

♥ Don’t walk behind me; I may not lead. Don’t walk in front of me; I may not follow. Just walk beside me and be my friend.♥

♥ There are some people in life that make you laugh a little louder, smile a little bigger, and live just a little bit better.♥

♥ Good friends help you find important things when you have lost them. Your smile, you hope, and your courage.♥

♥ There are some people who could hear you speak a thousand words, and still not understand you.
And there are others who will understand — without you even speaking a word.♥

Itse olen ystävänä ollut viime vuosina hävettävän laiska pitämään yhteyttä. Mutta kuten kerroin, niin viime aikoina tähän on tullut muutos; ystävien tapaaminen kuin on vain siitä omasta viitseliäisyydestä kiinni. Eikä se katso välimatkoja; viime lokakuussa treffasin toisella puolella maapalloa ystävän, jonka kanssa nähdään harvoin. Mutta silloin kun nähdään niin todetaan, että asiat eivät ole muuttuneet yhtään. Juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Oikeastaan näin käy kaikkien ystävien kanssa. Ystävien kanssa on helppo puhua ja hiljaisuuskaan ei ole pahasta. Sehän ystävyydessä on parasta.

Nyt kotiin pusuttelemaan ja rutistelemaan niitä pikkuisia ystäviäni, jotka ovat muuten niin ihanassa iässä, että melkein itkettää. Kasvavat aivan liian nopeaa. Illalla saan onneksi sen bestiksenikin reissusta kotiin. Aikas kiva ystävänpäivä ♥

YSTÄVÄLLISIN  TERKUIN,

PS. hei jos vain suinkin ehditte ja viitsitte, niin olisi kiva jos vaikka kertoisitte kommenttiboksin puolella, kauanko me ollaan oltu ystäviä? Koska aloit lukemaan blogiani? 🙂


« Vanhemmat
Uudemmat »