tiistai 22. tammikuun 2019

Itseensä investointi kannattaa aina

HELLOU IHANAT!

Aloin tuossa yksi päivä miettimään, että onko siinä jotain väärää, jos investoi itseensä? Ulkonäköönsä tai sisäiseen hyvinvointiinsa? Helpostihan sitä pidettäisiin hyveenä, että äiti-ihmisenä sitä ei turhia ulkonäöllään koreilisi. Varsinkin, jos ne lapset vielä sattuisivat kulkemaan Lassien haalareissa. Kun äidin ulkonäön perusteella voisi olla kyllä hyvinkin varaa investoida kalliimpiin Reimatecceihin.

Mutta tiedättekö, että itse olen sitä mieltä, että itseensä investointi kannattaa aina. Omalla kohdallani ei puhuta välttämättä suurista investoinneista, mutta sellaisista, joihin on ollut helposti varaa ilman luottokortin vingutusta ja joista on tullut pitkän aikavälin iloa. Se, miten olen itseeni investoinut vuosien varrella on muuttanut muotoaan. Alla pieni, kärjistetty katsaus, miten sijoituskohteeni on vuosien saatossa muuttuneet 🙂

20-vuotiaana

Siis aivan pakko saada Stockalta se tietty jakkupuku. Vaikka se vähän maksaa, mutta olen valmis säästämään. Sillä jakulla en välttis mitään tee, mutta ne liituraitahousut, ne sopis just eikä melkein yritysjuridiikan kursseille. Ja voihan olla, että sille jakullekin on joskus käyttöä. Että ei sitä kannata sinne kauppaan jättää. Pakko on myös taas saada perjantaipuska. Stockalta ostettuna, tietysti. Perjantaisiivouksen jälkeen tarvitsen vain parasta. Juustolautanen it is. Stockalta, koska se on mun lähikauppa. Siivousurakan jälkeen mutustan viikko toisensa jälkeen joka perjantai-ilta tyytyväisenä Oltermannia, viinirypäleitä ja kokista. Niin, mitä väliä sillä on ettei lautaselta löydy muita juustoja (ne on yöks) tai lasista viiniä (sekin on yöks). Ne on kuitenkin Stockalta ostettu.

30-vuotiaana

Mitä mun kalenterille on tapahtunut. Mä oon niin kiireinen. Onks nää ne ruuhkavuodet? Ensi viikolle olen ottanut peräkkäisille päiville hiuspidennysten vaihdon, ripsihuollon ja kynsihuollon. Apua, yksi näistä osuu jopa keskelle työpäivää. Rahanmeno kyllä kauhistuttaa takaraivossa, mutta hei kun perheen äiti voi hyvin, niin koko perhe voi hyvin. Täytyykin kynsihuollon jälkeen hakea kukkakaupasta viikonloppukukat. Sen kunniaksi, että siivooja on käynyt. Ja hallista sisäfilepihvit. Amarone-pulloa unohtamatta.

40-vuotiaana

Ihana tää uus korealaiskosmetiikkasarja; vajaalla satkulla sain putsareita kaksi, kasvoveden ja kosteusvoiteen. En ymmärrä, että olen joskus tuhlannut kalliisiin brändeihin. Ainoa, missä suosin brändejä on urheiluvaatteet. Niistä en luovu. Varsinkaan juoksukengistä. Vaikka nekin on jo pari vuotta vanhat, mutta pohjat ovat vielä ehjät. Klikkaan ostoskoriin Kari Traan merinovillakerraston ja mister morkkis ilmestyy kuikuilemaan olkapäälleni samantien. Se oli kallis. Loppuelämän kerrasto, vakuutan itselleni. Maitokaupassa valitsen punaisen lihan sijaan härkäpavuista tehtyä rouhetta ja maitokahvin on korvannut ihanasti vaahtoutuva kauramaito. HeVi -osastolla askeleet menevät väisin kohti luomuosastoa. Pienin askelein kohti ekologisuutta. Ajatus lämmittää suuresti. Ennen kassaa nappaan ostoskärryyn hiukan nuupahtaneet tulppaanit mustasta laarista. Näillä mennään, kun ei parempiakaan ole tarjolla. Ai niin ja punaviiniä pitää saada, onneksi ystävä vinkkasi siitä yhdestä kyykkyviinistä, joka on niin hyvää.

Samaistutteko? 🙂 Se on jännä, miten sitä iän myötä haluaa panostaa vielä enemmän omaan henkiseen hyvinvointiinsa. En väitä etteikö se parikymppinen Maria liituraitapöksyissään yritysjuridiikan luennolla olisi voinut hyvin, mutta tänä päivänä tulee investoitua enemmän sellaisiin asioihin, jotka vaikuttavat eri tavalla hyvinvointiin. Eilen kaupassa pitelin pitokarvasuksien vaihtokarvapakettia kädessäni ja oikeasti punnitsin pitkään, että olenko valmis maksamaan neljääkymppiä niistä. Kun kuitenkin sukset toimivat ihan ok, vaikka yksi karvoista on lähtenytkin. Tänään hiihtolenkillä uusilla karvoilla hiihtäessäni mietin, että hei – jos jakaa sen neljäkymppiä kahdelle seuraavalle vuodelle, niin ei se kovin paljoa tee. Niillä se parikymppinen Maria ei olisi saanut edes vyötä niihin liituraitahousuihinsa.

Tällaisin miettein kohti tiistai-iltaa.
Iltaa, jolloin hyvinvointi kulminoituu esikoisen valmistamaan lasagneen ja Tapparan peliin. Jaksoon Suitsia ja kainalopaikkaan sohvalla 

TIISTAITERKUIN,

 


maanantai 21. tammikuun 2019

Jatkuva viikonlopun tai loman odottaminen kuluttaa ihmisen loppuun

HEIPPAHEI

maanantaihin ihanat! Näittekö aamulla superkuuta? Mä missasin sen, mutta rippeet näkyi koulukyydityksiä hoitaessani. Aikasmoinen kuun molluska möllötti taivaanrannassa 🙂

Viime viikolla juteltiin stressistä ja tämän päiväinen aihe liittyy osin siihen. Niihin kamaliin maanantaihin tai mihin tahansa päiviin, kun jatkuvasti odottaa seuraavaa viikonloppua tai lomaa. Lomaa, joka aika useasti väijyy vasta kuukausien takana. Varsinkin syksyn pimeillä lomaa odottaessa. Aika monasti kun seuraava loma on vasta helmikuulla oleva talviloma. Yhtäkkiä sitä huomaa, että kesäloman rentouttavat rippeet ovat kadonneet ja sitä on hypännyt sisään sellaiseen oravanpyörään, josta ei ole ulos pääsyä. Muuta kuin pysäkin nimeltä loma, sattuessa paikalle.

Ei ole kerta tai kaksi, kun olen aikoinaan miehelle maanantaiaamuna kellon soittaessa todennut, että ”Olispa viikonloppu.” tai  ”Ensi viikonloppuna sitten nukutaan pitkään.” Tietäen, että se viikonloppu kyllä sieltä tulee, mutta ensin olisi työviikko handlattavana. Tuolloin huomasin, että jatkuva viikonlopun tai loman odottaminen haittaa elämää hurjan paljon. Vie ilon hetkessä elämisestä ja niistä pienistä asioista nauttimisesta.

Ei elämän kuulu olla sellaista. Ainakaan mun mielestä. Tuolloin pohdin pitkään, että olenko väärällä alalla. Eikö yrittäjyys ollutkaan mua varten, kun en nauttinut maanantaiaamuista. Kunnes tajusin pari seikkaa.

Viikonloppuna on osattava palautua. Tämä on niin tärkeää. Kun painaa viikot töitä eikä välttämättä kroppa palaudu arjessa jaksaakseen työtaakkaa, on viikonloput järjestettävä niin, että on aikaa palautumiselle. Viikonlopun palautumisen tehosta kertoo mun mielestä loistavasti se, miten maanantaiaamuna suhtautuu herätyskellon soittaessa. Tai oikeastaan jo se, että hyökyykö se sunnuntaiolo sunnuntai-iltana päälle vai ei. Kun olen hyvin palautunut en tunne sunnuntaioloa. Sellaista negatiivista sunnuntaioloa, leppoisan rauhallista sunnuntaioloa kylläkin 🙂

Asenne ratkaisee. Lauantaina hihittelin itsekseni, kun meillä oli aikamoinen savotta miehen kanssa. Tehtiin lumityöt tulevan autokatoksen tieltä ja toinen siinä jotain mumisi ja puuskutti. Tuolloin mietin, että asenne ratkaisee. Itselle tehdään  ja ilman lumenluontia työmiehet eivät pääsisi pystyttämään autokatosta. Sama se on maanantaipäivien kanssa. Se nyt vain on sellainen juttu, että jos tässä elämässä haluaa pärjätä taloudellisesti, niin on pakko tehdä töitä. Se ei ole maanantain vika, että se on joutunut keskelle ristitulitusta; työviikon ekaksi päiväksi. Ainakin meillä, ketkä tehdään yksivuorotyötä arkisin.

Senpä takia ei ole mitään nokan koputtamista maanantaille. Kun kääntää asian niin, että ”Ei vitsit, miten onnekkaita ollaan, että tänä maanantainakin meillä on mahdollisuus lähteä töihin!” asia muuttuu täysin. Itse olin työtön aikoinaan hyvin pienen ajan, mutta muistan noiden kuukausien aikana olevan epävarmuuden. Ja loppujen lopuksi jo sen tietynlaisen alemmuuden tunteen….enkö kelpaa minnekään? Neljät psykologiset testit kahteen viikkoon ja vihdosta viimein tärppäsi. Sen jälkeen maanantaina töihin lähtö on ollut kokolailla ihanaa!

Tee arjestasi mieleistä. Jos arki on jatkuvasti pakkopullaa, niin en ihmettele, että viikonlopun tai loman odottaminen on ainoa henkireikä. Omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle vaikuttamaan siihen, millaiseksi arki muotoutuu. Tiedän, että on ruuhkavuosia, lasten harrastusrumbaa, deadlineja ja sitten vielä pitäisi kotikin pitää siistinä. Mutta hei, viittaan edelliseen eli tuohon asenteeseen. Kun ottaa asenteen, että aika aikansa kutakin ja vielä tulee hetki, kun makaan töiden jälkeen sohvalla, niin pelkkä ajatuskin helpottaa.

Elämä on pitkä aika siihen, että koko ajan odottaa jotain. Viikonloppua tai lomaa. Kesää tai joulua. Aina sanotaan, että odottavan aika on pitkä, mutta kyllä se taitaa olla sittenkin niin, että jos ei malta pysähtyä hetkeen, niin elämä kuluu vinhaa vauhtia ohi siinä odotellessa.

IHANAA MAANANTAITA & ALKANUTTA VIIKKOA 

PS. ja hei, joku voi siellä ruudun toisella puolella nyt ajatella, että hyvä se on kotitoimistolta huudella tällaisia maanantaihin. Kuten sanottua, niin elämä on täynnä valintoja. Yksi onnistuneimmista valinnoistani (ja joista saan olla kovin kiitollinen molemmille työyhteisöilleni ) elämässä on tää mun työkuvio. Kaksi työtä, jotka ovat täysin erilaisia. Mutta jotka ah, täydentävät toisiaan niin mukavasti. Elämän laatua nostavasti, jopa 🙂


lauantai 19. tammikuun 2019

Talvi-illan hämärtyessä

ILTAA IHANAT!

Oletteko huomanneet kuinka huimasti päivä on pidentynyt? Varsinkin näin aurinkoisina päivinä. Tulimme kotiin kauppa- ja autonpesureissulta neljän maissa ja silloin oli olohuoneessa vielä valoisaa. Mutta kuitenkin jo sen verran hämärää, että valot piti sytyttää. Talvi-ilta oli tänään jokseenkin haalean liila. Vähän niin kuin nuo tulppaanit maljakossa ja tyynyt sohvalla.
Tänä lauantaina on saatu paljon aikaan, mutta toisaalta osattu myös olla. Heräilty pitkän kaavan mukaan ja noustu vasta, kun nälkä kurnii vatsassa. Tehty aamupalaksi munakokkeli-avokado-leipiä ja supersmoothieta. Joiden avulla jaksettiin tehdä tulevan autokatoksen ympäriltä (ja sisältä)  lumityöt. Lunta oli vähintään 30 cm ja sitä ei enää mahdu kippaamaan minnekään, kun ojakin on täynnä 🙂 Nyt on autokatoselementtien ja pystytysporukan kivempi toimia.

Yksi pikkuinen on tänään vain vilauttanut pikaisesti nenäänsä ulkona. Toinen on viihtynyt koko päivän sisällä. Iltapäiväsaunan lauteilla mietin, kuinka ne tunteet on jälleen olleet pinnassa viime aikoina; ne sellaiset äititunteet, jotka pitävät kynsin hampain kiinni lapsien lapsuudesta ja jotka nauttivat niistä hetkistä, kun lapset ovat kotona. Tiedän, että pian tulee se aika, että toiset ovat mieluummin lauantai-iltojaan toisaalla. Kuin äiskän ja iskän kanssa kotona. Äiskän ja iskän, jotka ovat välillä jälleen niin maailmankaikkeuden noloimpia tyyppejä.

Joten niin kauan kuin voin, ajattelin nauttia täysillä näistä illoista, kun koko perhe on koolla. Sulkea kannettavan ja levittää Trivial Pursuitin tänne kellarin pöydälle. Ja toivoa, että saamme illemmalla lapsista seuraa myös keittiöön. Tacolauantai, ihanan tavallinen sellainen edessä. Niitten parhaimpien tyyppien kanssa. Paljosta saa olla taas kiitollinen 

IHANAA ILTAA TOIVOTELLEN,

PS. Sohvalla makoileva karvainen rakkaus voi eilen vähän huonosti ja olohuoneen matto koki kovia. En saanut oksujen jälkiä kokonaan pois, joten luvassa on maton hankinta. Tuo matto on yli 10 vuotta vanha ja maksoi aikoinaan alennuksessa 149,00. Enkä suostu uudestakaan matosta enempää maksamaan. Mistä ihmeestä löytyy katseen kestäviä nukkamattoja koossa 2m x 3m edullisesti?


torstai 17. tammikuun 2019

Talvirakkautta ♥

 punaiset posket
lumityöt (rakastan lumitöitä!…muistuttakaa mua huhtikuussa tästä, kun valitan lumitöistä :D)
puhdas koira
puhdas auto (vihaan suolattuja teitä)
raikas pakkasilma
kovin kaunis luonto
rauhallisuus ja  tuntuu, että koko luonto nukkuu talviunta; puut ovat lumipeitteen alla suojissa ja mistään ei verso mitään vihreää
kerrospukeutuminen
kengän alla narskuva lumi
pakkasilmassa höyryävä hengitys
pienesti palelevat varpaat ulkoilun jälkeen
luistelemaan tai pulkkailemaan innosta puhkuen lähtevät lapset
lähikentällä höntsäilevät pojat ja kiekon laukausten äänet
tyhjät kadut iltaisin
aamulla voi heittää nilkkoihin ulottuvan toppiksen yöppärin päälle ja lähteä ulkoiluttamaan koiraa
valkoinen valo, joka tursuaa ikkunoista sisään – jopa pilvisellä kelillä
hiihtäminen; enpäs olisi ikinä uskonut, että johonkin lajiin voi koukuttua näin täysin
puput (no nämä ovat Tobyn talvisia ihastuksen kohteita lähinnä, mutta itse iloitsen toisen puolesta :))

Hei, don’t shoot the messenger – tiedän, että tänä pyrypäivänä on ehkä väärä hetki puhua talvirakkaudesta, kun ihmiset tuskastelevat liikenteen ja lumitöiden kanssa, mutta silti. Talvi on i-ha-na. Varsinkin näinä vuosina, kun talvi on sellainen mikä se lapsuudessani oli. Luminen ja kylmä. Ja kuten kerroin pari postausta takaperin, niin tämä vuodenvaihteen jälkeinen talvi varsinkin aiheuttaa lämpimiä tunteita. Ne päivät, kun aurinko paistaa hitusen pidempään kuin edellisenä päivänä. Kun säätiedotus näyttää pakkaslukemia seuraavalle kymmenelle päivälle. Kun jollekin päivälle on luvattu jopa sitä kuuluisaa keltaista möllyskää. Ja onnittelut teille utsjokilaisille; aurinko on vihdosta viimein noussut sielläkin 😉

Kiitos ihanat vielä kommenteistanne eiliseen postaukseen (palaan vastaamaan viimeistään töiden jälkeen), lukuisista viesteistänne instan, facen ja sähköpostin kautta. Postaus osoitti taas sen, että vaikka elämä saattaa somen välityksellä olla välillä sitä auvoista eloa, niin samanlaisten karikoiden kanssa täälläkin painitaan. Ihmisiähän me kaikki vain olemme 

TORSTAITERKKUSIN,


keskiviikko 16. tammikuun 2019

Stressi on salakavala kaveri

MOIKKAMOI IHANAT!

Tänään aamulla, kun kaikki oli niin kovin hyvin, aloin miettimään niitä kamalia aamuja, kun on tullut herättyä ahdistuneena. Paino rinnan päällä ja sielu solmussa jo heti aamusta alkaen. Kyllä, vaikka tällä hetkellä elän tasapainoisinta elämää ikinä, niin myös minun kohdalleni on osunut ajanjaksoja, jolloin pitkään jatkunut kuormitus on kuluttanut voimavarani loppuun. Saaden aikaan moninaisia fyysisiä oireita. En oikeastaan aiemmin edes ymmärtänyt kuinka salakavala tuo stressi on. Kuinka moninaisia oireita se voi pitkittyessään, ja jopa lyhyellä tähtäimellä aiheuttaa. Sitähän sanotaan, että stressi tappaa. Totuuden siemen on tässäkin sanonnassa.

Nykyään onneksi osaan tulkita kehoani ja sen reaktioita ja puhaltaa pelin poikki ajoissa. Aina näin ei ole ollut ja mikä valitettavaa, tiedän että on tilanteita, joissa ei vain yksinkertaisesti pysty tuosta vaan puhaltamaan peliä poikki. Saatikka sanomaan heippoja stressille tuosta vaan. Ainakin jos on luotu tällaisilla tunnollisen ihmisen geeneillä kuin minut on luotu. Kiltin tytön syndroomani on varmasti ollut yksi osasyy siihen, että olen stressin takia kärsinyt moninaisista oireista. Tänä päivänä olen sangen kiitollinen siitä, että olen oppinut sanomaan ei. Rakastamaan itseäni ja ottamaan myös oman jaksamiseni huomioon.

Fyysisiä oireita saadessaan sitä helposti googlettaa oireen ja diagnosoi itselleen ne pahimmat mahdolliset taudit. Been there, done that. Se vasta sitä stressiä lisääkin. Tiedän, että jokainen on yksilö ja stressioireet sopivat myös moniin tauteihin. Sen takia kannattaa helposti kääntyä lääkärin puoleen oireiden kanssa, mutta ajattelin kertoa teille, millaista tuhoa stressi on saanut omassa kehossani. Minkälaisin fyysisin oirein se on tehnyt salakavalasti töitä. Ja eittämättä, jättänyt jälkensä loppuelämäksi.

VOIMATTOMUUS, HUIMAUS, PANIIKKIHÄIRIÖKOHTAUS
Kävelin alkutalvesta vuonna 2000 kohti yliopistoa ja yhtäkkiä en tuntenut käsiäni ja jalkojani. Tuntui, että niissä ei ollut ollenkaan voimaa. Huomasin panikoituvani, hengitys tiheni ja loppujen lopuksi tuntui, etten saa henkeäkään. Pyörrytti. Jotenkin selvisin YTHS:lle saakka ja minut istutettiin odotusaulaan. Sain ajan päivystävälle lääkärille. Lukuisten tutkimusten jälkeen hän sanoi, että kaikki on kunnossa. Kyseli opiskeluistani ja kerroin saaneeni juuri gradun tehtyä. Siitä, että jotenkin olin suggestoinut itseni, että vajaassa neljässä vuodessa pitää saada maisterin paperit ulos. Kerroin henkilöstöpäällikön sijaisuudestani, jota olin syksyn opiskelujen ohella tehnyt. Kuppi oli tainnut täyttyä ääriään myöteen ja tässä oli tulos.

Sain lääkkeet paniikkihäiriöön, mutta oireet jatkuivat. En himmannut tahtia, vaikka olisi pitänyt. Pään kuvaus, neurologin vastaanotto ja terveen paperit. Seuraavaan kesään mennessä olin vierottautunut lääkkeistä (joita minulle, tuolloin 50 kiloiselle, oli määrätty vahingossa 90 kiloisen miehen annos…) ja tunsin olevan oma itseni.

MIGREENI
Katson kelloa ja totean sen olevan 03.54. En ollut nukkunut vielä silmäystäkään. Ajatukset olivat tehneet töitä sen suhteen, että mistä saada rahat parina seuraavana päivänä erääntyviin ostolaskuihin. Tuosta vain kun ei voinut kotiuttaa myyntisaatavista vajaata 90 000 euroa. Olen juuri nukahtanut, kun herätyskello soi. Nousen istumaan sängyn laidalle, silmissäni välähtää valoilmiö ja juoksen vessaan. Sillä hetkellä, kun halaan vessanpönttöä pää räjähtää. En ole koskaan tuntenut moista kipua.

Soitan töihin ja kerron tulevani vähän myöhässä. Mies pukee lapsia päiväkotiin ja lasten puhuessa meinaan oksentaa, kun päähän sattuu niin paljon. Otan lisää särkylääkettä ja ajattelen, että kohta helpottaa ja pääsen töihin. Kierin sängyssä, mikään asento ei tuo helpotusta päänsärkyyn. Mies ja lapset palaavat töistä ja päikystä ja edelleen päähän sattuu niin paljon, että ei pysty olemaan paikalla tai sietämään mitään ääniä. Jopa niin paljon, että en pysty edes itse puhumaan, kun pää meinaa räjähtää. Pakko käydä taas vessassa. Miehellä on pelisilmää ja lähtevät lasten kanssa anoppilaan kylään. Ihana hiljaisuus.

Jossain vaiheessa iltaa äiti tulee käymään naapurista ja huolestuneena tuumaa, että pitäisiköhän meidän lähteä päivystykseen. Jos onkin jotain vakavampaa. Tuo mukanaan pari särkylääkettä lisää ja saan ne vihdosta viimein pidettyä sisällä. Jossain vaiheessa olen nukahtanut ja herään takkahuoneesta kuuluviin vaimeisiin ääniin. Kuulostelen ja huomaan, että pääkivun terävin piikki on taittunut. Olo on hontelo ja hassu, mutta kävelen takkahuoneen lasiovien taakse katsomaan. Meinaan alkaa itkemään, kun huomaan miehen ja lapset; kaivertavat kurpitsoita tulevaa Halloweenia varten. Tajuan, että tämä on se mun elämä. Ei se punaisena vilkkuva ostoreskontran avoimien laskujen lista.

KIUKUTTELEVA VATSA
Mies ja lapset odottavat jo autossa. Pitäisi mennä. Itse istun vessan pöntöllä. Ties monettako kertaa kyseisen päivän aikana. Niin monetta, että se on jo haitannut työn tekemistänikin. Mietin, että olenko syönyt jotain epäsopivaa, kunnes tajuan, että tämä on jälleen kroppani viesti siitä, että olisi pitänyt hiljentää tahtia ajoissa. Se pakottaa mut pysähtymään, mutta oi miksi vessanpöntölle?

Vaikka elämässä on kiirettä ja stressiä, niin pyrin syömään. Vaikkei olisi nälkä. Silti stressaavina kausina laihdun, sillä kroppa kuluttaa niin paljon energiaa stressaamiseen. Myös siksi, että vatsa kiukuttelee eikä mitkään ravintoaineet juuri ehdi imeytymään.

SYDÄMEN TYKYTYS KURKUSSA
Tuntuu, että näyttöruudun rivit hyppivät silmissä. Yhtäkkiä sydän alkaa pamppailla kurkussa. Hengitys vaikeentuu ja huomaan paniikin pikkuhiljaa valtaavan. Onneksi sydän menee yhtä nopeasti takaisin paikoilleen kuin mitä sieltä pois tulikin. Se on jälleen laskeutunut sinne rintaan. Mutta kovasti se pumputtaa. Ja välillä hyppää taas kurkkuun.

Parempi käydä työterveydessä tsekkaamassa tilanne. Ruokiksella kurvaan työterveyshoitajalle ja siitä saan samantien passituksen työterveyslääkärille. Hän tutkii ja laittaa EKG-käyrälle. Kaikki kunnossa ja pääsen jatkamaan työpäivää.

SORMIEN PISTELY
Miniloma edessä, ajelemme kohti Helsinki-Vantaata. Olo on jotenkin outo. Vasemman käden sormia pistelee. Kroppaa tärisyttää ja on kylmä, vaikka peppulämmitys on päällä ja autossa on muutenkin kuuma. Yritän hengitellä rauhassa, mutta mieli on levoton. Muu perhe on fiiliksissä tulevasta lomasta ja itselläni puristaa rintaa. Ahdistaa. Ellen tietäisi paremmin, niin voisin helposti pyytää miestä kurvaamaan lähimmän ensiavun pihaan. Mutta onneksi tiedän menneiden vuosien ajalta, että tämä ei ole vaarallista laatua.

Mies laittaa puhelimestaan tulemaan Leena Pennasen rauhoittavan äänen. Viiden minuutin hengittelyn jälkeen olo on parempi. Yritän olla ajattelematta sekavassa mielentilassa sairaalaan jäänyttä äitiä. Jonka piti olla mukana reissussa.

ÄKILLINEN KUULON MENETYS
Korva humisee, on humissut koko aamun. Ehkä johtuu toissapäiväisestä vaikun pois putsauksesta, ajattelen. Oksettaakin hieman. Lasten kuuntelema musiikki rätisee korvassa kuin rikkinäisessä radiossa konsanaan. Hetkinen, mitä nyt tapahtui. Tuntuu kuin puoli maailmaa olisi suljettu aistieni ulkopuolelle. Korva ei enää humise. Korva ei myöskään kuule mitään. Joudun kääntämään oikean korvan puhujaa kohden. Väliaikaista ajattelen. Parin päivän päästä korva ei vieläkään kuule. Minulla on hankaluuksia töissä, sillä en kuule vasemmalla korvalla puhelimesta mitään. Oikeakätisenä tilausten vastaanotto olisi helpompaa, kun voisi pitää vasemmalla kädellä luuria ja kirjoittaa oikealla.

Viikonloppukaan ei tuo asiaan helpotusta. Sunnuntaina olo on jo jokseenkin tuskainen ja tuntuu, että puoli päätä olisi tunnottomana. Korvalääkärille olisi aikoja, mutta mietin, että pitäisi mennä työterveyslääkärin kautta, jotta saisin käynnin työterveyden piikkiin. Päätän kuitenkin kustantaa lääkärin omasta pussistani ja hyvä niin. Äkillinen kuulon menetys oli tuomio. Suurella osalla jää korva kuuroksi, mutta onneksi on olemassa laitteita, joiden avulla kuulemista voidaan helpottaa. Lääkärin sanat iskevät tajuntaani. Kysyy onko ollut stressiä tai mikä muu äkillisen kuulon menetyksen olisi voinut aiheuttaa. Kerron äidillä pari viikkoa sitten todetusta aivosyövästä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Lääkäri kirjaa kansiin stressin aiheuttaman äkillisen kuulon menetyksen.

Antaa mukaani lääkekuurin ja sanoo, että ei pidä pettyä, jos ei se auta. Teemme treffit parin päivän päähän kuulon tutkimuksen merkeissä. Illalla käymme miehen kanssa kävelyllä ja sanon, että olen valmis sopeutumaan tilanteeseen. Kuulenhan vielä toisella korvalla. Maanantaina töissä tapahtuu ihme. Nostan luurin vasemmalle korvalle puhelimen soidessa ja kuulen etäisesti mitä toisessa päässä sanotaan. Tekisi mieli sanoa asiakkaalle, että ootas hetki ja kiljua riemusta! Maanantai-iltaan mennessä korvaani on palannut kuulo. Ei entiselle tasolle, mutta kuulen sillä.

Kuulotutkimukset ovat normaalit, verenkiertohäiriötäkään ei ole ja kattavien jatkotutkimusten jälkeen diagnoosiksi jäi stressin aiheuttama äkillinen kuulon menetys. Mietin, että kuinka paljon stressin takia taas tuhlasin verorahoja. Ramppasin TAYSissä enemmän kuin elämäni aikana. Onneksi olin osallistunut omalta osaltani veromarkkojen keräykseen kiitettävästi. Päällimmäisenä kuitenkin on ajatus, että jos stressi saa näin paljon tuhoa aikaan, niin jatkossa tekisin kaikkeni välttääkseni sitä.

Yllä muutama esimerkki siitä, miten kehoni reagoi stressiin. Pitkäkestoiseen stressiin, mutta näemmä myös lyhyessäkin ajassa stressi voi saada paljon pahaa jälkeä aikaan. Aina stressiä ei voi välttää. On hetkiä, kun ulkopuoliset paineet hyökyvät yli. Ja jos en olisi opetellut keinoja stressinhallintaan, niin olisin aivan pulassa. Lääkekoukussa ja pahimmassa tapauksessa jatkuvasti sairauslomilla. Stressi on todellakin salakavala kaveri, joka jäytää pikkuhiljaa. Ja jonka jäyniä ei aina kiireessä huomaa. Sen takia annan teille yhden neuvon; pysähtykää ja kuulostelkaa kroppaanne. Ennen kuin on liian myöhäistä ja stressi pääsee niskan päälle 

IHANAA & HYVINVOIVAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,

PS. ja mitenkä postauksen kuvat liittyvät stressiin? No siltä osin, että kun on kiirettä ja huomaan stressin pukkaavan niin palaan mielessäni keittiöön. Siihen hetkeen, kun ikkuna on auki ja sieltä tulvii toukokuisen illan lämmintä ilmaa. Linnut visertävät ja Marian keittiössä tehdään taikoja 🙂