”It takes hands to build a house,
but only hearts can build a home.”
ILTAA IHANAT!
Se olis viikonloppu jälleen kerran edessä ja näin perjantai-iltana kotikoneella istuessani sydän tuntuu olevan siellä mökillä, saaressa. Viikonloppuun mahtuu koulua, todistusten jakoa, kaveriyökyläsynttäreitä (ei meillä, onneksi ;), valmistujaiset, synttärit ja sen sellaista mukavaa, että mökkeily jää tältä viikonlopulta väliin. Lasten loma kun alkaa, niin itse ajattelin muuttaa lasten kanssa mökille. Tosin tänä kesänä on ensimmäinen kerta, että lapset ääneen protestoivat mökille menoa. Koska Särkänniemi ja kaverit.
Tänään ehdin pitkästä aikaa siivoilla kotonakin, täällä onkin ollut hävityksen kauhistus viimeiset pari viikkoa. Tuskin enää muuten olisin ennen muuttoa sen kummemmin siivonnut, mutta saimme vieraita. Tai vieraan eikä nyt ihan niin vieraan kuitenkaan. Jännä juttu, miten elämä vie. Miehen uuden työpaikan myötä treffasin ala-asteen ekalta lähtien tuntemani ihmisen, jota en kuitenkaan ole nähnyt viimeiseen reiluun 20 vuoteen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa, mutta kokolailla jutut jatkuivat siitä mihin ne aikoinaan jäivät. Eikä muuten oltu vanhennuttu yhtään, jännä juttu 😉
Siivoamisen ohessa koin jälleen hieman haikeutta. Tykkään tästä meidän kodista niin paljon. Täällä on vietetty viimeiset reilut 11 vuotta. Toiselle pikkuisista tämä on ollut ainoa koti. Molemmat ovat ottaneet ensiaskeleensa täällä ja sotanneet syömisharjoituksillaan ruokahuoneen lattian. Keittiön katossa muistuttaa vieläkin huikean hauskoista tupareista tacokastiketahra (älkää kysykö…) ja takapihalla nököttää päärynäpuu. Se, jonka mies ja esikoinen kiikutti kotiin, kun lähetin omenapuuta ostamaan.
Elämä on aikamoisessa turbulenssissa, kuten olen kertonutkin. Monta muutosta lyhyen ajan sisään. Uskon uusiin alkuihin ja uskon muutoksen voimaan. Vaikka kaikki on hyvin tässä ja nyt eikä tarvetta muutokselle olisi, niin se pieni muutosagentti minussa rakastaa tunnetta, jossa vierivä kivi ei ehdi sammaloitumaan. Ehkä se osaltaan juontaa juurensa siihen, että haluan elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen. Nähdä ja kokea. Onneksi muu perhe jakaa saman ajatusmaailman ♥
“And suddenly you know:
It’s time to start something new and trust the magic of beginnings.”
AURINKOISTA PERJANTAI-ILTAA,
Se on jännä, miten tällainen ruokabloggaaja-wannabe katsoo astioita ja aterimiakin ”sillä silmällä”…kuvaussilmällä, tiedättekö? Kuvissa näkyvä sininen kahviastiasto isän aikoinaan hiihtokilpailuista voittamien lusikoiden kanssa tulee näkymään jatkossa leivontakuvissa. Tuohon siniselle lautaselle sisältä valuva mutakakku, vähän tomusokeria päälle ja koristeeksi jotain vihreää, ehkä sitruunamelissaa. Pöytään katan myös vanhat hopeiset kermakon ja sokerikon. Jonkun verran tuolta mummulasta löytyi vanhoja Arabian astioita, joista osan jaoimme ja osan myymme. Pitäisi vain tietää oikea kanava, missä myydä. Onko vinkkejä? Lisäksi sitä ruskeaa Tauno Wirkkalan suunnittelemaa Humppilan lasia löytyy parin kulhon verran. Sarpanevan boolimalja ja neljä boolilasia odottaa myös myyntiä. 
Hyppäisin pois taksista hotellini edessä. Koska tällä mielikuvitusreissulla luottokortin raja on loputon (ja siis sitähän ei tarvitsisi itse kuitata nollille ;), niin majoittuisin sympaattiseen ja kauniseen The Nomad hotelliin. Keskellä alkuillan ruuhkaisuuttakin kaupunki näyttäisi parhaimmat puolensa. Veisin laukkuni huoneeseen, vaihtaisin kengät mukavimpiin ja lähtisin kulkemaan kohti Nolitaa. Sinne emme viime lokakuisella reissulla ehtineet.
Kaipaan kaupungin energisyyttä, ruokapaikkoja, ihmisiä. Kiireen tuntua ja kuhinaa. Sohon Dean & DeLucaa. Kiireettömiä iltapäiviä Central Parkissa, kun saa istahtaa alas. Brooklynin teollisuusrakennuksia ja Harlemin katuja. Syyslomalle oli suunnitteilla reissua länsirannikolle, mutta niin kauan kuin lentolippuja ei ole tilattu, niin on vielä mahdollisuus vaihtaa matkakohdetta.
…sorry taas pionikuvista, mutta kun nuo pionit on niin kauniit!
