lauantai 10. marraskuun 2018

Omenavaniljavoi – ehkä parasta, mitä maa päällään kantaa!

6

HEI SULOISTA HUOMENTA IHANAT!

Tiedän, että suustani kuuluu usein ylistyssanoja. Rakkauteni varsinkin ruokaa kohti on sellaista, jonka ääneensanomista en kaihda. Elämää kohden myös. Mutta kuulkaas, nyt tuli tehtyä sellaista elämänsulostuttajaa, että voin sanoa, että tällä hetkellä tämä on parasta, mitä maa päällään kantaa. Jos makuasioista jutellaan.

Omenavaniljavoi on  (valkoinen) sokeritonta ja vegaanista. Niin täyteläistä ja raikasta. Suloisen vaniljaista ja kivan kanelista. Kyllä, tämä lukeutuu niihin asioihin, joita voi ja saa syödä suoraan purkista lusikalla. Kuvausta varten laitoin säilöön yhden purkin. Muuten sekin olisi mennyt.

Meillä tätä syötiin rapeakuorisen leivän kanssa (siis sen lisäksi, että söin tätä suoraan purkista välipalaksi), mutta sopisi kivasti myös esimerkiksi juustopöytään hillojen kaveriksi. Ja hei, huomenna kun valmistatte isukeille brunssin, niin sinne brunssipöytään tämä vasta sopiikin!

Alkuperäisessä ohjeessa oli käytetty myös macaa, mutta sitä en tähän omaani laittanut, sillä en tiedä miten se soveltuu lapsille. Mutta voisin kuvitella, että tuo maca voisi tuoda tähän superhyvään levitteeseen aika pikantin kosketuksen. Kunhan ei vain liikaa laita 🙂

OMENAVANILJAVOI

viisi pientä / kolme isoa omenaa lohkottuna (kuorineen)
2 rkl vettä
1 rkl sitruunamehua
1 kanelitanko
1 dl cashewpähkinöitä (pari tuntia liotettuna)
1 tl kanelia
1 vaniljatangon siemenet
2 rkl vaahterasiirappia
0,5 tl merisuolaa

-laita omenat, kanelitanko, sitruunamehu ja 2 rkl vettä kattilaan
-keitä noin 10 minuuttia, kunnes omenat on kypsiä
-kunhan omenat ovat jäähtyneet kunnolla, niin laita ne + muut aineet blenderiin ja surauta sileäksi
-säilytä jääkaapissa

Omenavaniljavoita tuli vähän vajaa kolme desiä.  Tuo sana ”voi” tuossa perässä on ehkä hieman harhaanjohtava, sillä tämä käyttäytyy enemmänkin levitteen tavoin. Mutta koska alkuperäisessä respassa luki voi, niin kuuliaisesti sitä samaa käytin minäkin. Meillä vietetään tänään jo ennalta taatan ja mummun kanssa isänpäivää. Nostetaan pöytään suklaakakku ja laitetaan kahvipannu kuumaksi. Ehkä leikkaan vähän lisää leipää ja nostan lopun omenavaniljavoinkin pöytään.

Sitten kun vieraat lähtevät, niin paplarit pois päästä, juhlahaalari päälle ja punaa huuliin. Meillä on tänään töiden pikkujoulut ja samalla juhlitaan meidän työpaikan kuopuksen 40 -vuotispäivää. Tuo kuopus palkattiin vuonna 2005 minun äitiysloman sijaisuutta tekemään ja niin vain emme ole päästäneet toista otteestamme. Osin hänen ansiostaan pystyn tänä päivänä tekemään osa-aikaista viikkoa töissä ja keskittymään myös tähän blogityöhönikin.

Oletteko muuten koskaan olleet tango milongassa? Jep, en minäkään, mutta kerta se on ensimmäinen. Tuo ihana työkaverimme tutustuttaa meidät illalla tangon saloihin. Vieraita nelikymppisille on tulossa ympäri maapallon. Olen huomannut, että tango yhdistää.  Ennen virallisia nelikymppisiä ja tangoiluja menemme tutustumaan ylämaan karjaan, kippistelemään ja hohtokeilaamaan. Paljon kivoja juttuja yhdelle päivälle, mutta kun aikaisin aloittaa niin ehtii ajoissa kotiinkin. Jotta on sitten skarppina huomen aamulla tekemässä sitä brunssia. Tai jos ei nyt ihan brunssia, niin aamupalaa ainakin 🙂

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,

PS. voi olla, että Insta Storyn (atmarias) puolella näette tangon saloja. Tai sitten ette. Riippuen vähän, miten se tango sujuu 😉


tiistai 06. marraskuun 2018

Kasvisruoka tekee hyvää 🌿

10

HEI HUOMENTA!

Rise and shine ♥ Tiedättekö, mitä olen tässä kuin varkain todennut? No sen, että kasvisruoka tekee minulle hyvää. Joskus olen vitsaillutkin olleeni edellisessä elämässä pupu. Ihan sen takia, että voisin elää pelkillä salaateilla. Tänä syksynä olen kuin varkain hivuttanut perheen ruokavalioon kasvisruokia. Siis niiden salaattien lisäksi. Meillä ei esikoinen syö punaista lihaa ja pienempi on omien sanojensa mukaan kalavegaani. Kröhöm, sushi tälle kalavegaanille kuitenkin maistuu, joten saattaa olla ruokasuuntauksen nimenä vain kranttuus 😉

Joskus aiemmin kasvisruokaa ruokavalioomme hivuttaessani törmäsin siihen, että mies valitti nälkäänsä muutaman tunnin kuluttua kasvisruokailusta. En osannut siis tehdä ruoasta tarpeeksi täyttävää, kenties. Tai sitten kyse on periaatteesta. Mutta oli mikä oli, niin tänä syksynä kasvisruoka on uponnut yllättävän hyvin eikä ”Mitä sitten syötäisiin?” -kysymyksiä ole tullut ruokailun jälkeen. Taannoinen Jauhiskeitto oli succee ja jauhiksesta on tullut tehtyä useamman kerran sen jälkeen ruokaa. Tortilloja, jauhiskastiketta, tacosalaattia…

Meillä tuo kalavegaani usein pyytää kasvisruokaa. Liekö osaltaan joku trendijuttukin, mutta en laita lainkaan pahakseni. Kasvisruoka on tullut isoksi osaksi meidän perheen ruokavaliota, mutta se ei silti poissulje lihansyöntiä. Ihan vain siitä syystä, että rakastan lihaa. Mikään ei voita kunnon pihviä ja lasillista punaviiniä. Mutta taas toisaalta mikään ei voita sitä olotilaa, joka on täyttävän ja herkullisen kasvisruoakin jälkeen. Pienillä teoilla kohti terveellisempää ruokavaliota.

Onneksi kauppoihin on ilmestynyt näitä kasvisruokakokeiluja helpottavia ”puolivalmisteita”. Eilen lounaaksi tein meille lämpimät tofu-kvinoakulhot ja ai pojat, että se oli hyvää. Eikä voinut väittää etteikö olisi täyttänyt! Kvinoasta on tullut hiljaksiin yksi tämän hetken suosikeistani. Eikä vähiten sen takia, että löysin kaupasta valmiiksi keitettyä kvinoaa, jonka lämmittäminen mikrolla tai pannulla onnistuu käden käänteessä. Muukin perhe on onneksi tykästynyt kvinoaan. Sillä korvataan usein couscous, jota taitaa tulla meillä kaikilla jo korvista ulos. Niin paljon olemme lohicouscoussalaattia syöneet 🙂

LÄMPIMÄT TOFU-KVINOAKULHOT
2:lle

1 pkt Thaimaustettuja tofukuutioita
2 x 125 g Heti valmis -kvinoaa
puolikas kesäkurpitsa
kaksi tomaattia
yksi avokado
ruohosipulia
chili-korianterikuivamaustetta
chili-limekuivamaustetta

Kastike
1 sitruunanmehu
loraus öljyä
loraus omenaviinietikkaa
suolaa

-ruskista tofukuutioita pannulla oliiviöljyssä noin viisi minuuttia
-lisää pilkottu kesäkurpitsa ja kvinoat
-lämmitä viisi minuuttia ja sen jälkeen lisää kuutioitu tomaatti
-pyöritä molempia kuivamausteita muutama kierros pannulle
-sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja kaada pannulle
-lusikoi kvinoa-tofuseos annosastioihin ja leikkaa sekaan ruohosipulia
-tarjoile avokadon kanssa (ja salaattilehtipedillä niin kuin minä)

Iltaruoaksi meillä syötiin sunnuntaiselta jäänyttä täysjyväriisiä ja currykanakastiketta. Ilman kanaa tosin 😀 Eli korvattiin kana Mifu curry-hunajasuikaleella. Tämä onnistuu myös loistavasti Hälsans Kök fileesuikaleista. Joista muuten valmistin taannoin suussasulavaa kasvispestospagettiakin! 

Oletteko te huomanneet, että kasvisruoka tekee hyvää? ♥ Ylipäätään terveellisesti syöminen tekee hyvää. Ja tässäkin on tärkeää sen balanssin löytäminen. Kohtuudella kaikkea. Mutta hei, tänään(kin) on ihana päivä; saan nimittäin fiilistellä luvan kanssa joulua. Nyt virittelemään jouluvaloja, joululauluja ja kuusen oksia. Sitten kaupan kautta kotiin tekemään jouluisia ruokia erästä kampanjaa varten. Ah, autuus! 

KIVAA PÄIVÄÄ SINNEKIN TOIVOTELLEN,


maanantai 05. marraskuun 2018

Hyvä Vuosi 2019 & arvonta

141

*postauksen kalenterit saatu

HEIPSKUKKUU IHANAT

ja mitä mainiointa alkanutta viikkoa! Hyvinvointi on ollut täällä blogissani kantava voima viimeisten vuosien aikana. Aina siitä lähtien, kun ehkä hieman kantapäänkin kautta tajusin, että elin elämää, jossa olin kyllä onnellinen, mutta jossa kroppa alkoi viestittämään, että elintapoihin pitää tulla muutos. Selässä todettiin nivelrikkoa, korva lakkasi kuulemasta ja leukanivelet olivat jatkuvasti jumissa aiheuttaen päivittäistä päänsärkyä. Vaikka henkisesti olin onnellinen, niin kroppa viestitti, että sillä ei ole kaikki hyvin.

Ratkaisevinta elintapojeni muutoksessa oli nimenomaan se, että osasin tulkita itseäni ja tarpeitani. Aiemmin olisin vain lisännyt liikuntaa. Kuormittavaa liikuntaa. Sellaista hakkaavaa juoksua, joka olisi rasittanut selän nivelrikkoa lisää ja jonka aikana olisin ollut koko keho jännittyneenä kuin viulunkieli.

Tajusin, että oma oikotieni onneen on lepo, lempeys ja armollisuus itseäni kohtaan. Lopetin juoksulenkit hetkeksi kokonaan. Ne, jotka muutenkin kiireisessä elämänvaiheessa saivat olon tuntemaan siltä, että rentoutumisen sijaan tuli juostua oravanpyörässä. Kelloa ja aikaa vastaan. Sen sijaan kävelin pitkiä lenkkejä rasvanpolttosykkeellä. Jätin napit korvilta ja musiikin sijana keskityin kuuntelemaan luontoa. Hengitystäni ja itseäni.

Pikkuhiljaa se kroppakin siitä eheytyi. Tuntui, että kun sain itseni fyysisesti balanssiin, henkinen puoli seurasi mukana. Vaikken ollut aiemmin edes tiedostanutkaan, että silläkin saralla olisi ollut työnsarkaa. Itseäni ja luontoa kuunnellen prosessoin niitä kipeitäkin tapahtumia, joita oli vuosien saatossa tapahtunut. Niiden vuosien, kun olin tukka tuulispäänä vipeltänyt siinä oravanpyörässä.

Välillä on pakko pysähtyä, jotta pystyy jatkamaan matkaa eteenpäin.

Tänä päivänä osaan pysähtyä. Koska olen opetellut pysähtymään. Minusta tuntuu, että ensi kertaa elämässä tunnen itseni ja kroppani. Osaan lukea, milloin on tarve pysähtyä. Ehkä se on osa tämän keski-ikäistymisen ihanuuksista, tämäkin asia.

Kerroinkin teille tuossa taannoin laittaneeni arjen aikataulut uusiksi. Juurikin nimenomaan sen takia, että arjen aikatauluttaminen on tuon pysähtymisenkin kannalta elinehtoni. Sen lisäksi, että pidän joka maanantaiaamu itseni kanssa viikkopalaverin, jossa suunnittelen tulevan viikon, pidän huolta, että tuolta kalenteristani löytyy myös ”minä-aikaa”. Aikaa, jolloin pysähdyn. Kirjaimellisesti joko sohvalle tai pysähdyn kesken työpäivän käymään lenkillä. Liikuntasuorituksetkin laitan kalenteriin. En sen takia, että ne tulisi tehtyä, vaan sen takia, että osaisin säilyttää niissäkin kohtuuden.

Tämän vuoden ajan olen nauttinut hyvästä vuodesta. Elämän kaikilla osa-alueilla. Olen täyttänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, silloin kun olen muistanut. Merkinnyt ylös muistiinpanoja ja haaveita. Rakennellut mielessäni unelmakarttaa. Näissä on apuna toiminut ihanan Fridan Hyvä Vuosi 2018 -kalenteri. Fridan kanssa tapasimme ensimmäisen kerran varmaan reilut viisi vuotta sitten. Tuon pirteän pulppuavan ihmisen sisältä löytyy hurjan paljon syvyyttä. Valokuvaustaitoja ja kykyä nähdä kaunista jokaisessa asiassa.

Frida lähetti minulle jälleen kauniit kalenterit ensi vuodelle helpottamaan arkeani. Hyvä Vuosi 2019 – viikkokalenteri sisältää Fridan kuvaamia upeita kuvia Suomesta, mietelauseita sekä hauskoja kysymyksiä itsensä kehittämiseen ja itsetuntemukseen. Hyvä Vuosi 2019 -seinäkalenterista ajattelin tehdä perhekalenterin. Sellainen meiltä on puuttunutkin. Siihen voidaan laittaa kaikkien menot ja olla täten paremmin kartalla. Ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun kiireen keskellä olen odotellut miestä kotiin töistä vain hetken myöhemmin muistaen, että toinenhan on juuri lentokoneessa matkalla naapurimaahan.

Olen päättänyt, että vuodesta 2019 tulee jälleen hyvä vuosi. Aika paljonhan elämän mielekkyys on riippuvainen siitä meidän omasta asenteestamme. Elämästä ei tarvitse eikä kuulukaan nauttia koko ajan. Pääasia, että pitkällä aikavälillä ollaan plussan puolella ja pää pinnan yläpuolella.

Koska haluan laittaa hyvän kiertämään, niin sain myös luvan arpoa teidän lukijoiden kesken sekä Hyvä Vuosi 2019 -viikkokalenterin että Hyvä Vuosi 2019 -seinäkalenterin! Eli kaksi kommentin jättänyttä voittaa, toinen seinäkalenterin ja toinen viikkokalenterin. Arvontaan osallistuminen on helppoa:

♥ kerro tämän postauksen kommenttiboksissa kumpi kalenteri sinua enemmän kiinnostaa ja
♥ joku asia, josta tunnet kiitollisuutta juuri tänään.

Arvonta-aikaa on ensi maanantaihin 12.11.2018 klo 23.59 asti.

ENERGISTÄ ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,

PS. käykäähän tutustumassa kalentereihin verkkokaupassa! Koodilla ”MARIAS” säästätte postikulut tilatessanne tuotteita 🙂

 

 


keskiviikko 31. lokakuun 2018

Mistä haluan, että minut muistetaan?

5

MOIKKAMOI!

Vitsit, että se on taas tämä syksy, pimeät päivät ja valottomuus, mikä saa sielun syövereissä tapahtumaan. Ehkä tuleva pyhäinpäivä myös. Eilen siivotessani pianon päältä pois tappamaani viherkasvia, soimasin hetken itseäni. Tuo kasvi kun oli mummulta peräisin. Olin päättänyt pitää sen hengissä, ikään kuin yhtenä muistona äidistä. Syksyn pimeät veivät sen mukanaan. Tosin yksin niitä en voi syyttää. Ehkä kastelustakin oli kulunut liian kauan aikaa. Reilun pari vuotta se hoidossani kuitenkin selvisi. Se on vuoden enemmän kuin äidiltä jäänyt kliivia. Joka sekin päätyi kukkien hautausmaalle.

“I think the whole world is dying to hear someone say, ‘I love you.’ I think that if I can leave the legacy of love and passion in the world, then I think I’ve done my job in a world that’s getting colder and colder by the day.”
—Lionel Richie

Mitä sitten jäi jäljelle? Perheraamatut ja taide. Äiskän mustaksi maalaama sivupöytä ja peili. Komea piano tuossa omalla paikallaan. Mutta materialistisia muistoja tärkeimpänä ne muistot, joita ei voi rahassa mitata. Ne, joita ei syksyn pimeätkään tai kastelun puute saa kuolemaan. Silloin kun aloimme tätä lapsuudenkotiani tyhjentämään pysähdyimme miehen kanssa tavarameren keskelle vintillä. ”Mieti, että nämä ovat joskus kuuluneet jollekin ihmiselle – teidän äidille ja iskälle – ja nyt ne ei kuulu enää kenellekään.” totesi mieheni päätään pudistellen. Kuollessaan ihminen kun jättää usein mittavan määrän jälkeensä tavaraa. Tavaraa, jolla harvoin on merkitystä jälkipolville.

“Carve your name on hearts, not tombstones. A legacy is etched into the minds of others and the stories they share about you.”
—Shannon L. Alder

Siinä hetkessä päätin, että sitten joskus (toivottavasti ei vielä pitkään aikaan), kun minusta aika jättää, jälkeeni ei jää tavaramerta. Ei ainakaan siinä määrin kuin mitä minulle jätettiin. Materian sijaan haluan panostaa siihen, millaisen muiston jätän. Miten olen omalla toiminnallani helpottanut läheisteni elämää, tuonut iloa ja jaksanut valaa toivoa huonoina hetkinä. Ollut ystävällinen ja avoin. Vilpitön. Vaikka vastapuoli sitä ei välttämättä aina ole ollut. Kunnioittanut ja arvostanut jokaista kohtaamaani ihmistä yksilönä. Vaikkeivat arvomme välttämättä aina olekaan kohdanneet. Voinut katsoa vastapuolta silmiin tietäen, että oma toimintani on vastannut sitä moraalikäsitystä, jonka puitteissa minut on kasvatettu.

“No legacy is so rich as honesty.”
—William Shakespeare

Kun muistot materiassa on karsittu tai kun syksyn pimeät on ne tappaneet, tulevat ne oikeat muistot paremmin esiin. Ne, mistä ihmiset paremmin muistetaan. Haluan, että sitten joskus minut muistetaan kiehtovien tarinoiden kertojana kuten isäni. Aina valmiina auttamaan kuten äitini. Ihmisenä, joka ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään. Hulluna koiranaisena, jonka meditaationa toimi sormien upottaminen puuvillamaiseen koiran turkkiin. Rakkaudestani shamppanjaan, kuvastaen sitä elämän hilpeyttä, josta nautin. En halua, että minut muistetaan perjantaimyyssien ruoasta, vaan siitä, että osasin nauttia elämän pienistä asioista. Että sisäistin, mitä ajatus ”elämä on juhlaa” tarkoittaa. Kultareunuksineen ja piikkilankoineen.

“Your story is the greatest legacy that you will leave to your friends. It’s the longest-lasting legacy you will leave to your heirs.”
—Steve Saint

Joku voisi helposti ajatella, että eihän sillä enää sitten ole väliä, mistä minut muistetaan. Sitten kun en enää täällä ole. Itse näen asian niin, että on sillä väliä. Kaikella sillä, mitä teen niin kauan kuin minussa henki pihisee, on merkitystä. Ei vain itselleni, vaan lähinnä heille, ketkä jälkeeni jäävät. En anna lapsilleni omilla toiminnallani pelkästään eväitä elämään, joita käyttää tässä hetkessä. Vaan työkalut tulevaisuuteen – ihan niin kuin itse olen saanut ♥ Joten ei niillä kuihtuneilla kukilla kuulkaas loppupeleissä ole niin paljon merkitystä. Sen tajuaminen vaati itseltäni sielun syövereihin kurkistamisen ja tämän tekstin kirjoittamisen.
Mieli ja sydän keveni – kertaheitosta 🙂

“If you would not be forgotten as soon as you are dead, either write something worth reading or do something worth writing.”
—Benjamin Franklin

Mistä haluat, että sinut muistetaan?

IHANAA KESKIVIIKKOILTAA,


keskiviikko 24. lokakuun 2018

Nykyajan kirous; kärsimättömyys

6

HEIPSUN IHANAT!

Tiedättekö mitä…sen lisäksi, että olen huomannut näin keski-iän kynnyksellä (no hemmetti, keski-iässä eikä missään kynnyksellä :D), että sitä ei ole ihan enää niin energinen kuin esimerkiksi kolmekymppisenä, olen huomannut itsessäni täysin uuden luonteenpiirteen. Musta tuntuu, että se piirre ei kyllä ole ikäsidonnainen, sillä olen havainnut samaa luonteenpiirrettä myös tuossa jälkikasvussani. Minusta on tullut kärsimätön. Aivan tajuttoman kärsimätön. Ja ai että inhoan sitä tunnetta. Aina olen kyllä ollut sellainen ”kaikki heti tänne nyt” -ihminen, mutta aiemmin odottelu ei ole häirinnyt. Se ei ole ollut sellainen asia, jolla vaivaisin päätäni.

Syytän osaltaan tätä nykymaailman menoa kärsimättömyydestäni. Tiedättekö, kun esimerkiksi telkkarisarjojen katsominen on nykyään niin helppoa. Pystyy katsomaan viisi kautta yhtä sarjaa Netflixistä. Silloin kun haluaa. Pahintahan on tämän jälkeen koukuttua Bacheloretteen tai Ensi treffit alttarilla -ohjelmiin. Koska niitä sä et näe koko kautta etukäteen netistä tai mistään. Mulla on nyt kuukauden ilmaiset jaksot Ruutu + ja Cmoresta, mutta ei, silti en näe koko kautta vaan aina seuraavan viikon jakson. Ja kun se ei kuulkaas enää riitäisi. Pitäisi nähdä heti ja nyt kenet tuo ihana Jenny valitsee tai miten käy Rosan ja Eetun. Samaistutteko tähän tuskaani? Onneksi kyse on näinkin pienestä tuskasta 🙂

Toista se oli siihen aikaan, kun joutui aina oikeasti viikon odottamaan perjantai-illan Dallasta eikä silloin nähnyt edes sitä yhtä jaksoa etukäteen mistään. Koska ainoa hifistelylaite mikä meillä kotona tuohon aikaan telkkarin lisäksi oli, oli sellainen kaksipesäinen ghettoblaster, jossa pystyi jopa nauhoittamaan kasetilta kasetille. Kelaamaan eteenpäin tai taaksepäin etsiessään sitä oikeaa kappaletta. Niin paljon, että nauha usein venyi ja vanui. Toista se on nykypäivänä. Spotifyssa ja Youtubessa sä saat kuunneltua just heti ne kappaleet, mitkä haluat. Ilman kelaamisia. Ilman venymisiä ja vanumisia.

Kärsimättömyyttä aiheuttaa myös se,  että jos saan viestin enkä ennätä siihen heti vastaamaan. Jos esimerkiksi olen auton ratissa. Tämä on toisaalta sellaista käänteiskärsimättömyyttä, sillä ajattelen vastapuolen ihmettelevän, että miksi en vastaa heti, kun kuitenkin näkee, että olen viestin lukenut. Tuskastun tietäen, että se toinen odottaa siellä vastausta. Tai kuvitellen, enhän mä voi sitä tietää. Itse olen samanlainen. Huomatessani, että viestini on luettu, ihmettelen jos en saa vastausta samantien. Vaikka tiedän, että se vastapuoli varmasti vastaa, kun ehtii.

Viime aikoina kärsimättömyyteni on kohonnut sfääreihin myös hitaan kotinetin ansiosta. En tiedä, miksi tuo lagaa, mutta se tekee sen juurikin silloin, kun olen kirjoittanut pitkän pätkän ilman tallennuksia. Tietokoneruutu herjaa huonoa yhteyttä ja heittää näyttöön harmaan ruudun. Lasken sekunteja siihen kun yhteys palautuu. Tuskanhiki valtaa kärsimättömän. Yhteyden palautuessa usein osa tekstistä puuttuu. 

Elämä on varsin helppoa nykyisin, kiitos osin tietoteknillisten oivallusten. Mutta kolikon kääntöpuoli on mielestäni se, että kun kaikki on heti saatavilla, niin sitten ei osata enää odottaa. Itse en ainakaan osaa. Yritin selittää itselleni tässä yksi päivä netistä erään yrityksen yhteystietoja etsiessäni ja jälleen nettiyhteyden pätkiessä, että olisinko valmis palaamaan puhelinluettelon keltaisiin sivuihin? Niinpä, ehkä en. Eli ei auta muuta kuin opetella kärsivällisyyttä ja olla onnellinen niistä elämää helpottavista välineistä 🙂

Palataan vielä kuvien muodossa talviunille laitettuun mökkisaareen. Eilisen postauksen kuvat olivat kännykkäkuvia, mutta pakko tallentaa tänne sähköiseen päiväkirjaani myös kameralla otettuja kuvia. Päivästä, jolloin ilma oli kaunis. Sumuinen ja harmaa, mutta silti jostain pilviverhon välistä pilkotti aurinko aika ajoin. Tuleva talvi tekee muuten tämän mökkihöperön kärsivällisyydelle mannaa. Ainakin opettaa kohti kärsivällisyyttä, jos ei muuta 🙂

ILOISTA KESKIVIIKKOA,


« Vanhemmat
Uudemmat »