lauantai 07. lokakuun 2017

Hyvä Vuosi 2018 & arvonta

156

HEI HUOMENTA!

Kuten tiedätte niin kesän lopusta asti olen tehnyt jonkinlaista syväanalyysiä. Analysoinut elämääni, minuuttani, työkuvioita, mahdollisia opiskelujuttuja ja sitä, että mikä mä haluan olla isona. Osa analysoinneista on vielä kesken, mutta se on varmaa, että työkuviot on nyt mallillaan. Eli tuo ”mikä mä haluan olla isona” -kysymys on nyt ratkaistu. Saan tehdä kahta minulle rakasta työtä. Luoda ihania numerontäyteisiä excel-käppyröitä ja markkinointimatskua, olla tekemisissä asiakkaiden kanssa ja ennustaa tulevaa budjettien muodossa. Ja sitten vastapainona sille kirjoittaa. Kirjoittaa sydämeni kyllyydestä. Valokuvata ja ilmaista itseäni myös sitä kautta. Elämä on balanssissa töiden suhteen. Se on suuri onni, josta olen valtavan kiitollinen.

Itsensä kehittäminen, se on viimeisten vuosien aikana ollut itselleni se juttu. Asia, jota olen pyrkinyt parantamaan. Sen sijaan, että olisin haalinut materiaa, olen yrittänyt kasvattaa henkistä pääomaani. Opetellut olemaan parempi minä. Opetellut olemaan itselleni kiltti. Välillä takapakkia ottaen ja itseeni pettyen. Usein kuitenkin itseäni olalle onneksi taputtaen.

Julistin vuoden 2017 hyvinvoinnin vuodeksi ja sitä toki tulee olemaan koko loppuelämä, sillä oikeastaan ainoa, mikä elämässä on tärkeää on hyvinvointi ja onnellisuus. Se sisältää niin paljon. Konkreettisella tasolla voin todeta sivusta seuranneena, että kun vakava, parantumaton tauti iskee, niin elämänlanka on erittäin ohut. Toki ympäristö ja kanssaihmiset voivat vaikuttaa hyvinvointiisi, mutta vahvasti olen sitä mieltä, että avaimet hyvinvointiin lähtee minusta itsestäni. Siitä, miten minä olen itseni kanssa sinut ja miten koen ympäristöni suhteessa itseeni.

Onko muut ihmiset uhka, jota vastaan koko ajan taistella vai keskitynkö omaan tekemiseeni ja olemaan sitä kautta parempi ihminen? Ja kun olen itse tyytyväinen itseeni, miltä maailma ja ne muut ihmiset sitten näyttäytyvät. Joskus pidin tätä antikilpailuhenkisyyttäni vakavana puutteena. Tänä päivänä olen ihan helskutin onnellinen siitä. Hyvillä mielin voin keskittyä omaan tekemiseeni ja kilpailla itse itseni kanssa. Benchmarkata itseäni siihen, mitä olin ennen.

”Lyhyestä” virsi kaunis. Tutustuin tuossa viisi kuusi vuotta takaperiin ihanaan ihmiseen. Pulppuavan pirteään Fridaan, Friiduskaan näin meidän kesken. Ihmiseen, kenen kanssa ollaan jotenkin samalla aaltopituudella. Pulputtavan pinnan alla on kuitenkin syvällisyyttä. Ihana Fridahan on maailman taitavin valokuvaaja. Nyt jälleen on kuvannut vuoden päivät kauniita kuvia ja laittanut ne kansiin. Tehnyt kansien väliin myös kalenterin. Eikä minkä tahansa kalenterin vaan sellaisen, joka antaa aihetta itsensä kehittämiseen ja itsetuntemukseen. Juuri siihen, mitä rakastan tehdä.

Frida lähetti minulle kaksi Hyvä Vuosi 2018 -kalenteria. Toisen saan pitää itse ja toisen saan arpoa teidän kesken. Arvontaan osallistutaan tutun kaavan mukaan, vastaamalla tämän postauksen kommenttiboksissa seuraavaan kysymykseen:

Missä olet erityisen hyvä?

Olen huomannut, että meidän suomalaisten on hirmuisen vaikea kehua itseämme. Tai ottaa kehuja vastaan. Itse olisin vielä muutama vuosi sitten vastannut tähän kysymykseen, että en mä nyt tiedä…en oikein missään 🙂 Nyt vastaan, että positiivisen mielen yläpitämisessä ja sen tarttuttamisessa muihin ihmisiin. Ai niin, arvonta-aika alkaa nyt ja loppuu ensi viikon torstaina klo 12.00.

Kiitos Frida ja hei onnea teille kaikille tasapuolisesti arvontaan♥ Nyt katsomaan josko yökyläsynttärivieraat kera sankarin ovat heränneet ja ovat valmiita aamupalalle. Huomenna muuten jatketaan hyvinvoinnin parissa, joten pysykäähän linjoilla!

LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,


torstai 28. syyskuun 2017

Koukussa (kaura)puuroon & 3 lempparipuuroa

10

MOIMOI IHANAT!

Päivät kuulkaas soljuu ohi ja tuossa töissä kalenteria päivittäessäni se iski; ensi viikolla on jo lokakuu. Siis whaaat, mihin tämä syyskuu taas katosi? Siinä missä syksy on joskus näyttäytynyt hieman pimeältä ja ahdistavalta on syksy tänä vuonna tuntunut hyvältä. Lohdulliseltakin. Villasukat jalassa ollaan hipsuteltu menemään. Osin sen takia, että maalämmön asetukset olivat ensi alkuun vähän liian pienellä. Nyt koti jo lämpeneekin, mikä on iso plussa, mutta villasukista en silti luovu 😉

Meillä syödään puuroa ympäri vuoden, mutta tänä syksynä aamupuurojen lisäksi ollaan kunnostauduttu iltapalapuuroissa. Se on mannaa korville, kun kuulee lapsen suusta ”Äiti, voidaanko keittää puuroa?” -kysymyksen. Ei siinä kannata alkaa vastaan hannaroimaan, vaan yleensä olen nanosekunnissa puuroa hämmentämässä. Siinä missä jossain vaiheessa meillä syötiin sulkaamannapuuroa on vaihtunut astetta terveellisempiin puurovalintoihin. Kaurapuuro on kaikkien meidän aamupuurosuosikki, helppo ja muunneltavissa. Ruis(hiutale)puuro nostaa jälleen päätään ja lapsuuden suosikkipuuroni helmipuuro on kirimässä myös meidän lasten puurojen top ykköseen.

Mies hoitelee meillä yleensä aamupuurojen keiton. Laittaa illalla veteen likoamaan pakurikääpää ja keittää aamun kaurapuuron pakurikääpäveteen. Miehen keittämä kaurapuuro on heittämällä parempaa kuin mun keittämä. Se on löysempää ja pehmeämpää. Vaikka yleisesti ottaen pidänkin itseäni ihan hyvänä kokkina, niin kaurapuuron keittäminen on se, jossa mielelläni annan ohjat jollekin muulle. Tässä ajan saatossa olen pikkuhiljaa tottunut siihen, että tuohon puuroon ei lisätä suolaa. Alkuun lisäsin omaan annokseeni suolaa, mutta enää en juurikaan. Kaurapuuron päälle ripsottelen jäisiä mustikoita, cashewpähkinöitä ja pienen nokareen kookosöljyä sekoitan itse puuroon. Joskus lorautan mantelimaitoa puuroon, mutta usein se menee sellaisenaan.

Ruispuuro ja siihen nokare voita on sunnuntai-iltojen ehdoton eliittipuuro. Harvoin kuitenkaan tulee keitettyä ruisruispuuroa, mutta luomuruispuuroa hiutaleista kylläkin. Ruisruispuolukkapuuroa rakastan ja sitä usein himoitsenkin. Hiutaleista keitettynä ruispuuro tulee nopeammin ja kun siihen mukaan muussaa muutamia puolukoita, ollaan jo pikkuisen lähempänä tuota himoitsemaani ruispuolukkapuuroa. Tähän väliin on muuten pakko sanoa, että sen reilun kolmen viikon aikana, jotka sairaalassa makoilin esikoisesta koukutuin ihan täysin sairaalan tarjoamaan Pajalan puuroon. Sitä ei ole tullut kotona tehtyä, mutta pitääkin kokeilla joku päivä!

Helmipuuro on aivan helmi. Oletteko maistaneet? Olen täällä blogissakin muutamaan otteeseen omistanut helmipuurolle kokonaisen postauksen. Pitkään luulin, että tuo puuro on saanut nimensä Oriveden mummulta. Koska Helmi-mummu teki aina helmipuuroa. Jossain vaiheessa opin, että asian laita ei näin ollutkaan. Perunasuurimoista tehty puuro on niin hyvää, että litran maitoon keitettynä saamme koko kattilallisen kulumaan iltapalaksi. Helmipuuro ei kaipaa mitään lisukkeita, mutta joskus sekin saa seurakseen jäisiä mustikoita.

Puurot ja varsinkin tuo helmipuuro ovat lohturuokia isolla ällällä. Sellaisia lohturuokia, joita tulee syötyä näin syksyllä enemmänkin. Kanelikausi meneillään, joten kanelilla kiitos. Terveellisiä ja kaiken lisäksi älyttömän helppoja valmistaa. Yleensä syksyllä puuroa sulostuttaa kanelin lisäksi samettinen omenahillo. Meillä on omppuja piha täynnä, mutta hillot ovat vielä keittämättä. Josko sitä viikonloppuna ehtisi? Itseäni vaan mietityttää hillosokeri tai lähinnä se, että voiko sitä korvata jollain terveellisemmällä vaihtoehdolla…onko arvon lukijaraadilla tästä tietoa? 🙂

TORSTAITERKUIN,

PS. kiitos kaunis ihanat kommenteistanne otsispostaukseen, palaan niihin jahka ollaan saatu miehen kanssa eräs dc fix -proggis tehtyä 😀


sunnuntai 24. syyskuun 2017

Syksyisen saaren suloisessa syleilyssä

10

HEIPPAHEI IHANAISET, NAURAVAISET!

Olipas kertakaikkisen imelä otsikko, mutta se nyt menkööt suloisen sunnuntain kunniaksi, eikö? 🙂 Tuntuu ihan syntiseltä viettää aikaa näin hienona ulkoilupäivänä sisällä koneen ääressä. Tein mökiltä kotiin tultuamme pienen lenkin ja niin kovin olisi tehnyt mieleni kavuta Pispalan portaat ylös.

Mutta, mutta…herra flunssapöpö bestiksensä nuha-Juhan kanssa oli sitä mieltä, että ei ehkä kannattaisi. Hissuttelin sitten pitkin Tahmelan rantaa ja ihastelin Suomen luontoa. Taas vaihteeksi olisi lenkin varrella ollut kameralle töitä.

Kameralla on piisannut töitä kyllä koko viikonlopun ajan; ihan uskomaton syksy meillä meneillään. Just kun sain käännettyä itseni aivan syysihmiseksi syyssateiden myötä tulikin vastaan toisenlainen syksy; aurinkoinen ja kuulas. Kultainenkin.
Eilen saimme saareen maailman parhaimmat appivanhemmat niin älyttömän hyvin keitettyjen rapujen kanssa. Päiväruoaksi teimme ex tempore salaattia ja patonkia. Jälkkäriksi sovellettua omenapiirakkaa ja juomaksi kuplivaa. Pari tuntia korttien lätkimistä, saunaa ja pitkälle istuttu ilta päälle. Mikäs siinä iltaa istuessa tuollaisen päivän jälkeen. Kesähuone ehti lämmetä päivän mittaan ja illalla lämpöä toivat lämppäreiden lisäksi kynttilät. Jostain horroksesta näemmä olivat hyttysetkin heräilleet tänä vuonna.
Itsekin heräsi joltain semitalviunilta takaisin syksyyn tämän viikonlopun aikana. Tiedättekö, kun mieli on tavallaan kietoutunut sellaiseen hämärän hyssyyn odottelemaan tulevaa talvea ja fiilistelemään syksyä sillain verkkaisesti. Yhtäkkiä riitti virtaa leipoa, nauraa, siivota ja vaan ihan pelkkä oleminenkin oli vallan nautinnollista.

Saunassakin tuli parannettua maailmaa miehen kanssa. Pitkän kaavan mukaan. Enpäs muista, että kesällä olisi montaa kertaa tarjennut vilvotella saunan terassilla saunomisen välissä. Nyt sana vilvoittelu ei ihan pitänyt paikkansa. Lähinnä sellainen kuumasta lämpimään -pyrähdys kuvaa tuota vilvoittelua 🙂

Hei taas jaksaa! Pari hassua työviikkoa edessä, lähinnä työtyöpäivien suhteen. Tavallaan olen aivan rutiinien orja. Ja kun niistä poiketaan, niin on pasmat hetken aikaa aivan sekaisin. Mut eiköhän me selvitä. Nyt Fiskarssit kauniiseen käteen ja klips klips. Hmmm, sain lenkillä hetken mielijohteen. Se olisi ehkä taas aika antaa otsikselle mahdollisuus! Ellei tule viime hetken jänistysreaktiota 😉

SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA,


torstai 21. syyskuun 2017

Kukkahattutädin torstaituumaukset

8

(kuvat viime syksyltä :))

HEIPPAHEI!

Eilinen ilta meni Tallinnan pöpöä kaataessa, mutta täällä ollaan taas. Astetta enemmän paatoksella. Astetta enemmän kukkahattutätinä. Nimittäin…olen taas viime aikoina huomannut, että ei hemskutti – meidän perhe on aivan kännykkä/padikoukussa. Ollaan täällä blogin puolella aiemminkin puhuttu tietotulvasta ja sen vaikutuksista, mutta juteltaisko vähän lisää? Tallinnassahan meillä ei ollut nettiä huoneessa. Tai oli, mutta se ei oikein toiminut. Jouduttiin ihan kuulkaas juttelemaan keskenämme matkakamujen kanssa 😉 Alun järkytyksen jälkeen tämä oli mitä ihaninta ajanvietettä. Muutenkaan kun wifiä ei ollut ihan kaikkialla saatavilla, niin tunne oli aika ihana. Alkuun käsi kävi laukussa kännykkää etsimässä, mutta sitten huomasi sen vapauttavan tunteen, kun ei tarvitse olla koko ajan online. Kun on enemmän läsnä. Aidosti läsnä. Ilman, että nostaa hetkellisesti kännykästä katseensa toisen puhuessa sinulle. Palatakseen takaisin kännykkäkuplaan dialogin päätyttyä.

Olen huomannut, että mulla itselläni menee tosi paljon asioita ohi ollessani puhelimella/tietokoneella. Kun keskityn johonkin muuhun kuin siihen, mitä mulle puhutaan. Siinä aloin sitten miettimään, että enää en olisi niinkään huolissani tietotulvasta ja aivojen ylikuormituksesta, jota näistä kaikista laitteista tulee, vaan myös siitä, että mitä känny/padi/tietokoneriippuvuus tekee kommukinointitaidoille. Niin meidän aikuisten kuin lastenkin keskustelutaidoille. Onko keskusteluyhteys vaarassa rapistua mobiililaitteiden takia? Mun mielestä alkaa olla. Itse kaipaan keskustelukumppania. Haluan tietää miten työ- ja koulupäivät ovat menneet ja haluan keskustella maailman asioista. Haluan saada muunkin vastauksen kysymykseeni kuin ”ihan okke” tai epämääräistä muminaa. Jokainen koulupäivä tuntuu muuten nykyään menneen ihan okei, meneekö teidänkin lapsilla? 😀 Lypsämällä saa lypsää lisätietoa. Varsinkin jos lapsi keskittyy samaan aikaan siihen mitä kaverit ovat snäppäilleet.

Joku teistä voi muistaa, että alkuvuodesta meidän perhe otti käyttöön säännön, että kännykkää tai konetta ei avata klo 20 jälkeen. Se toimi allekirjoittaneella hyvin, mutta huomasin muun perheen siitä melko pian lipsuvan. Sitä myötä itsekin siitä lipsuin. Tänä iltana tuo käytäntö otetaan taas käyttöön. Ainakin arki-iltaisin. Pitäisikin keksiä joku sanktio kännykän iltakäyttäjälle 🙂

Sitä helposti ajattelee, että pitää olla koko ajan tavoitettavissa. Saatavilla. Itse laitoin kuukausi takaperin whatsuppiin asetuksen, joka estää sen, että paikallaoloani ei näy. Koin helposti oman tunnon tuskia siitä, että jos en ehdi vastaamaan viesteihin samantien kun ne luen. Nyt elämä on helpottunut sen suhteen. Lisäksi olen opetellut olemaan avaamatta sähköpostia iltaisin. Yksikään sähköposti ei ole ollut sellainen, johon olisi tarvinnut vastata heti. Kuitenkin otin asiakseni työtyöasioissa, että vastaan iltamyöhään lähettäjälle. Joka kuitenkin lukee viestini vasta seuraavana aamuna. Tieto siitä, että ei tarvitse olla ajan hermolla koko ajan kavereitten lasten korvatulehduksista tai raportoida itse jokaista syömäänsä ruokaa helpottaa kummasti myös 😉

Olenko mä ainoa, joka on oikeasti huolestunut tietotulvasta ja kommunikointikyvyn rappeutumisesta? Toki kännyt/padit/tietokoneet tuovat ihan älyttömän paljon hyvää elämään, mutta se, missä menee kohtuukäytön raja on häilyvä. Ja oma hetkellinen tuska siitä, kun Tallinnan hotellin netti ei toiminutkaan avasi silmäni siihen, että ihan kamalaa olla nettiriippuvainen 😀

TORSTAIN KUKKAHATTUTÄTITERKUIN,

 


lauantai 16. syyskuun 2017

Pasta bella carbonara -terkut Tallinnasta

4

MOIMOI IHANAT!

Ja hei vitsit, että tuntuu kuin olisin ollut pois blogista monta viikkoa. Olette olleet mielessäni, vaikka blogissa onkin vähän hiljaisempaa ollut. Täällä ollaan Tallinnassa naisväellä jo toista kokonaista päivää. Huomenna suunnataan kotiin. Tämä(kin) Tallinnan matka ollaan otettu täysin rentoutumisen kannalta; ollaan syöty, juotu, kävelty ja istuttu kahviloissa. Ihmetelty ihmisiä ja maailman menoa. Käyty jalkahoidossa hemmottelemassa kävelystä väsähtäneitä jalkoja. Vaikka säätiedotus lupaili vähän kissoja taivaalta, niin säät ovat suosineet. Tänään on vähän pirskotellut vettä, mutta muuten on ollut ihan jopa nättiä ja aurinkoista.

Muistatteko, kun viikolla vähän juteltiin kielletyistä tunteista? Siitä, että on vaikea sallia itselleen tällaiset irtiotot? Kyllä se vaan niin on, että tämä tekee pirskatin hyvää meille äideille. Meillä on niin maailman paras jengi koossa, että välillä sitä ihmettelee, että mistä nämä ihmiset ovat tupsahteneet elämääni. Sisarellista naljailua ja ihan tasan yhtenevät mielipiteet ja intressit. Yksi laulaa omaa luritustaan nimeltään pasta bella carbonara (yritän saada tästä insta storyyn näytteen :D) ja toinen höpöttää jostain jalkapallopelin kokoonpanoista. Yksi avaa läppärin ja sulkeutuu aivan omaan maailmaansa. Kirjoittamaan tätä postausta.

Vuosia on tullut lisää ainakin miljoona. Siinä missä kuoharin ansiosta ainakin yhtä monta aivosolua on samalla delannut. Soisin kyllä ihan jok’ikiselle kerran vuoteen tällaisen reissun. Ihana reissu ollut, mutta kyllä koti on aina koti. Se, että ne elämän peruspilarit on kunnossa tekee niin paljon. Se, että saa olla reissussa hyvillä mielin. Se, että siellä kotona on se perhe odottamassa ♥

Palataan myöhemmin vielä Tallinnan hotelli- ja ravintolasuosituksiin, jookos? Huomenna junassa otan edellisten postausten kommentit haltuun. Ensi viikolla meillä kotona nähdään astetta leppoisampi äiti, töissä astetta tehokkaampi työntekijä ja blogissa astetta höpsähtäneempi bloggaaja 🙂 Nyt suihkuun ja sitten syömään. Italialaisella mennään tänään. Pasta bella carbonaran tahdissa.

LEPPOISIN LAUANTAI-ILTATERKUIN,


« Vanhemmat
Uudemmat »