MOIKKAMOI IHANAT,

tässähän on harjoiteltu jo menettämisen pelkoa ja surua viimeisen parin vuoden aikana (kliks) ja just kun täällä blogissakin ”mainostin”, että surusta on selvitty hyvin eikä enää tarvitse pelätä öistä soittoa sairaalasta, tilanne kääntyi ihan päälaelleen (kliks). Perusterve ja pirtsakka 67-vuotias äippä onkin yhtäkkiä vakavasti sairas. Vei kauan aikaa sisäistää tämä. Enemmän aikaa vei sisäistää se, että tähän sairauteen ei ole parannuskeinoa. Olen oikeasti ollut siinä uskossa, että lääketiede pystyy tänä päivänä liki mihin tahansa. Little did I know. Tautia voidaan ainoastaan hyvällä säkällä hidastaa etenemästä ja elämänlaatua parantaa. Se ensimmäisissä kuvissa näkynyt ”pieni ja helppo” kasvain aivoissa osoittautui leikkauksessa pahimman luokan möröksi. No onneksi oli edes pienenpieni. Kokonaan näitä harvoin saadaan poistettua leikkauksellakaan, mutta uskomme ja toivomme, että sädehoitojen ja sytostaattien avulla sairaus saadaan hetkeksi tauolle. Ja äidin vointi hyväksi. Tekee välillä pahaa nähdä se, kuinka tilanne vaikuttaa potilaaseen itseensä. Vielä pari kuukautta maailman skarpein ihminen tuntee yhtäkkiä ihan hirmuista epätoivoa siitä, kun ei pysty ajattelemaan samalla tavalla. Eikä pysty aina pukemaan sanoiksi sitä, mitä haluaa.

Koska multa on nyt aika monta kertaa kysytty, että miten pystyn säilyttämään tämän positiivisuuden vaikeinakin aikoina, niin ajattelin raapustaa teille muutaman selviytymiskeinon, jotka ainakin auttaa omalla kohdallani. Toivottavasti näistä on apua teillekin. (ja sorry jo etukäteen pitkälliset sepustukset ;).

1. Älä katkeroidu

Jep, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta se ei ole kenenkään etu, että jäädään makaamaan itsesääliin tai säälimään sairastunutta (ainakaan hänen kuullensa). Elämä on ihan ihmeellinen. Outoja asioita tapahtuu. Välillä sataa kakkaa niskaan, mutta onneksi kuitenkin se kivojen asioiden määrä kumoaa sen kakan määrän. Kertaakaan en ole miettinyt, että miksi mulle käy näin. Miksi menetin isäni yllättäen 65-vuotiaana tai miksi äiti sairastui vakavasti noin nuorena? Mä olen kääntänyt asian niin, että kuinka hieno juttu on se, että mä sain maailman hienomman iskän ja äitin vanhemmikseni. Ja niin moneksi vuodeksi. Kaikilla ei kuulkaas ole asiat edes niin hyvin.

2. Peruselintapojen kartoitus; uni, ravinto, liikunta kohdilleen

Voin vuodenvaihteessa ja vielä reilu pari viikkoa sitten ihan äärettömän huonosti. Näin jälkikäteen se on pakko myöntää. Itse en sitä ehkä silloin tajunnut. Laitoin kortisonikuurin lopettamisen piikkiin. Osa oireista varmaan siihen kyllä menikin. Rintaan koski, lihaksia koski, sormet puutuivat, ahdisti, nukuin neljän tunnin yöunia, housun vyötärö alkoi löystymään huolestuttavaan tahtiin, ruoka ei maistunut. Henkinen stressi oli ottaa otteen ja viedä mukanaan. Kunnes taas muistin nämä elämän kultareunat ja sen, minkä takia kannattaa taistella. Aloin syömään tasaisin väliajoin ja riittävästi. Unikin alkoi maistumaan, kun olin sisäistänyt sen, että en voi tälle tilanteelle mitään. Herran haltuun. Pahintahan oli nettailla klo 01.30 yöllä sairaudesta ja miettiä, että oliko tämä nyt tässä. Ehei, älkää googlettako. Tapahtui mitä tahansa. Lääkärit kyllä osaa hommansa. Kävelylenkit miehen kanssa ovat saaneet taas liikunnan syrjään kiinni. Vielä se puolimaratonia vuosi sitten juokseva Maria on etäinen haamu, mutta sitä kohti mennään. Liikunta auttaa ainakin mulla vaikeina aikoina ihan hirmuisen paljon. Sykettä nostava rääkki olisi ihan paras keino selvitä henkisen paineen alla.

3. Puhu, puhu, puhu

Kaikki ketkä ovat kysyneet ovat saaneet vastauksen. Välillä ihan liian pitkästikin. Mutta puhuminen auttaa. Yllättävästi sitä muuten löytää kohtalotovereita, kun avaa suunsa. Se ei helpota, että jonkun muunkin äiti tai isä on sairastunut. Vaan tieto siitä, että mä en ole ainoa. Tieto siitä, että muutkin ovat selvinneet.

4. Säilytä huumori

Mulla on paha tapa heittää vitsiä ehkä vähän vakavistakin aiheista. Mutta se on mun selvitytymiskeino. Ja veikkaanpa, että äiskäkin olisi astetta enemmän maansa myynyt, mikäli allekirjoittanut ei murjoisi niitä (puujalka)vitsejään 🙂 Musta tuntuu, että sille sairastuneelle itselleenkin on kivempi olla tsemppaavien ja rohkaisevien ihmisien ympäröimänä. Mitä tahansa voi tapahtua, selviytymistarinoita kannattaa lukea. Niistä saa voimaa ja uskoa tulevaan.

5. Älä tee radikaaleja elämänmuutoksia elämääsi sairastumisen keskellä, yksi muutos riittää

Etuovi.com oli ahkerassa käytössä tuossa syksyllä. Heh, mutta voin sanoa, että nyt pyritään pitämään elämä niin stabiilina kuin pystytään. Yksi iso muutos kerrallaan. Veikkaanpa, että on jo lastenkin takia hyvä näin. Lisäksi omat voimavarat säilyvät paremmin, kun ei tarvitse tuhlata energiaa moneen isoon muutokseen kerrallaan.

6. Luota tulevaisuuteen

Sehän on sellainen raaka fakta, että kaikki me täältä jossain vaiheessa lähdetään. Sen opin oikeastaan vasta iskän kuoleman jälkeen. Sen tajuaminen helpotti. Vaikka silloin kohtasin hetkellisesti pelkoa siitä, että muutkin läheiset sairastuvat. Menettämisen pelkoa ennen aikojaan. Ei voi elää pelossa. Sen takia kehotan elämään hetkessä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, mutta pitää osata luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki menee hyvin. Sitä on karaistunut, tietää selviänsä. Tapahtui mitä tapahtui.

7. Salli suru, mutta älä hautaudu surun syövereihin

Niin, tilannehan on surullinen. Surutyötä tulee varmasti tehtyä paljon etukäteen. Sitä valmistaa ehkä itseään siihen pahimpaan. Mutta yksikään kyynel ei mene hukkaan. Kunhan sieltä surun syövereistä nousee hetken surtuaan ylös. Taistelutahtoa se vaatii, mutta kyllä se sitten palkitseekin. Tunteet menevät vuoristorataa. Mutta on ihana huomata, että pohjakosketuksen jälkeen tulee aina vaihe, kun elämä hymyilee. Kyllä, kaiken tämän ahdistavan sairauden keskellä.

8. Muista, että sinullakin on elämä elettävänä

Niin, vaikka tuntuu että oma elämä kaatuu, niin älä anna sen kaatua. Jos ei mulla olisi miestä ja lapsia niin todennäköisesti hukuttaisin itseni töihin. Onneksi on nuo elämää tasapainottavat tekijät. Näe ystäviä, tee asioita. Muista, että sinullakin on elämä elettävänä. Tee asioita, joista nautit. Vaikka täytyy kyllä todeta, että kyllähän se huoli kalvaa koko ajan takaraivossa. Välillä on ihana huomata, että hei…sain ”pissa housussa (ei, en ole tulossa vanhaksi ;)) kikatuskohtauksen”. Silloin tulee tunne, että I’m alive! Ja niin se pitää ollakin ♥

Meillä äiskä voi tällä hetkellä ihan kivasti, vaikka on nyt tämän viikon vielä sairaalassa. Puhe vähän takeltelee, mutta kovasti tekee töitä sen eteen, että kuntoutuisi ennalleen. Vaikka tiedän, että aina niin ei tule käymään. Onneksi jaksaa olla kaikesta huolimatta positiivinen. Muuten olisi kotiutuskunnossa, mutta tänään alkaa säde- ja sytohoidot, joten seuraavat tilannetta näin ensi alkuun sairaalassa. Ja hyvä niin.

Nyt vielä vähän töitä ja sitten kohti noita meidän hoitoja. Niin, sairaushan koskettaa koko perhettä, vaikka vain yksi on sairastunut. Myötäeletään mukana ja ollaan tukena. Sekin on niin kovin tärkeää sairastuneelle. Vaikka eletään ruuhkavuosien keskellä, niin välillä on ihan hyvä poistua sieltä ruuhkavuosien syövereistä epäitsekkäistä syistä. Oikeastaan tässä on muuten tuo koko termi ”ruuhkavuodet” kokenut inflaation….mihin sitä nyt muka mikään hirveä kiire olisi? 🙂

KESKIVIIKKOTERKKUSIN,