HELLUREI

ja sateiset sunnuntaiterkkuset sinne ruudun toiselle puolelle! Liekö tuo ilma vai mikä, mutta aivan naattipuhkipoikkijapinoon olo. Tämän postauksen jälkeen on kyllä pakko ottaa härkää sarvista, uhmata keliä ja käydä lenkillä. Näin on! 🙂 Mä olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon jälleen näitä lasten kasvatusjuttuja. Tai lähinnä sitä, että kuinka pitäisi äitinä osata löysätä napanuoraa. Eikä kasvattaa niitä lapsia siellä pikkuisessa kuplassa, suojassa isolta pahalta maailmalta. Mutta hei, asiat on tänä päivänä niin toisin kuin mun nuoruudessani.

Silloin kun mä olin nuori saatoin hypätä kymmenen aikaan perjantai-iltana bussiin, jossa kaveri odotti mua. Ajettiin keskustaan ja pyörittiin siinä Mäkkärin kulmalla. Nähtiin paljon tuttuja ja lähdettiin ehkä kahden bussilla takaisin kotiin. Ellei sitten oltu tultu jo sillä 23.15 bussilla. Kahden bussilla kun tulin kotiin, jouduin kävelemään reilun kilometrin Pispalan valtatieltä kotiin. Yleensä kävelin ihan yksin enkä edes pelännyt. Ei tulisi kuulonkaan tänä päivänä, että tuon matkan keskellä yötä uskaltaisin kävellä. Saatikka, että päästäisin meidän tyttöjä joskus sitä kävelemään.

Tuossa joku aika sitten kotiin tuli koulusta tiedote, jossa kerrottiin täällä meillä päin erään pakettiauton ahdistelleen lapsia. Väittäneen olevansa poliisi ja sen varjolla pyytänyt lapsia kyytiin. Pistää vihaksi. Meillä oli koulussakin tätä asiaa käsitelty oppilaiden läsnäollessa ja sen jälkeen meillä on toinen lapsi kieltäytynyt kävelemästä yksin koulusta kotiin. Aristelee jokaista pakettiautoa joka vastaan tulee ja on silminnähden kauhuissaan. Meillä on kyllä valistettu lapsia siitä, että vieraiden kyytiin ei mennä. Ei edes jäädä juttelemaan. Harvassahan tällaiset pakettiautokeissit ovat, mutta yksikin sellainen on mun mielestä liikaa. 

Liian usein saa myös lukea uutisista ns. muotihuumeista, joita on ihan pikkuisille, juuri teini-iän saavuttaneille tarjottu. Siihen nähden nuo meidän teini-iän kokeilut kera viiteen tyttöön juodun Liebfraumilchin on aika viattomia. Eniten itseäni ehkä pelottaa se, että lapset joutuvat väärään kaveripiiriin. Onneksi meillä on molemmilla tosi tiiviit kaveripiirit ja pieni koulu, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ehkä olen oppinut sittenkin löysäämään nutturaa hieman enkä enää tenttaa joka kerta lapsilta, että kenelle kaverille menet, missä hän asuu, saanko puhelinnumeron yms. Puhelimen kyllä vaadin aina pitämään päällä ja siihen kuuluu vastata. Muuten menee puhelin jäähylle.

Sitten olen miettinyt sitäkin, että voiko lasten kanssa olla liian varovainen? Tullut tulokseen, että ei voi. Silläkin uhalla, että olen välillä se maailman tyhmin äiti, ajattelin jatkossakin olla ylihuolehtivainen. Ehkä nuo tytsyt joku päivä sen ymmärtää, miksi näin. Kauhunsekaisin tuntein ajattelen jo sitä kesäistä viikonloppua, kun lapset tekevät tenän eivätkä halua mökille 😀 Kuinka vanhana teillä on lapset alkaneet olla yksin yötä kotona? Mä taisin olla 14-vuotias, kun olin kaverini kanssa kaksistaan pitkän viikonlopun Lontoossa. Se, että itse päästäisin tuon esikoisen kolmen vuoden päästä vastaavalle reissulle on kyllä ihan utopistinen ajatus…

No nyt ajattelin kyllä jättää lapset reiluksi tunniksi yksin kotiin ja venyttää sitä napanuoraa 😉 Vettä tulee kuin Esterin peestä, mutta ei auta. Se on menoa nyt, lenkkarille liikettä!

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,