HEIPPAHEI

ja hyvää  maanantaihuomenta! Siellä tosin on jo maanantai vaihtunut iltapäivään 🙂 New Yorkissa ollaan ja tänne hotellin 34. kerrokseen kuuluu taksien äänet alhaalta Times Squarelilta. Kaupunkin herää henkiin, tosin eihän tämä kaupunki taida koskaan nukkuakaan. Se vähä, mitä NYCiä eilen nähtiin on vakuuttanut. Mutta ei ihan vielä siinä määrin kuin tuo ihana Boston. Tänään täytyy lähteä hieman pidemmäs kalaan ja nähdä muutakin kuin tuota Broadwayn hulinaa. 

Mun täytyy ihan rehellisesti tunnustaa, että Singaporen asema all time favorite -kaupunkina horjuu. Kiitos tuon sympaattistakin sympaattisemman Bostonin. Lempinimeltään Beantownin. Voi olla tosin, että tässä päivien kuluessa NYC kiilaa ohi, mutta tällä hetkellä sydän sykkii Bostonille (ja juu, sinne Salemin suuntaan myös). Auto jätettiin Copley Squaren lähistöllä olevaan parkkihalliin ja siitä käveltiin melkoinen matka ensin Cheers’iin lounaalle (Bostonin maratonin maaliviivan ohi…), Faneuil Hall markkinapaikan läpi ja siitä yli-ihanaan North Endiin. Mike’s Pastryyn oli kilometrin mittainen jono, joten valitsimme vieresen Vittoria Cafeeseen, joka on huhupuheiden mukaan ensimmäinen italialainen kahvila Bostonissa. Teki hyvää istahtaa alas eclair-leivoksen ja kahvin äärelle. Aistia tunnelmaa ja italialaista temperamenttia.

Olen yrittänyt miettiä, missä se Bostonin vetovoima piilee. Ehkä se oli ne kotoisat kadut, erittäin ystävälliset ihmiset, kompakti keskusta sekä sekoitus uutta ja vanhaa arkkitehtuuria. Jonkinlainen mutkattomuus ja suoruus, niin ihmisissä kuin asioissakin. Vehreys. No samaa täälläkin on näkynyt. Käveltiin eilen Broadwayta pitkin Keskuspuistoon ilta-auringon lämmittäessä selkää. Paluumatkalla pysähdyttiin pikkuiseen kulmakuppilaan juomaan kahvit ja oreopirtelöt. New York sykkii ja rakastan sen energiaa. Mutta toi Boston, se oli sangen kuvauksellinen. Kuten kuvista näkyy, niin uusi ja vanha kohtaa. Mutta sillain kivuttomasti.

Palatakseni takaisin New Yorkiin; tälle päivälle on luvattu yli 25 astetta, joten kyllä tarkenee. Haaveilen aamupalasta jossain ihanassa luomukahvilassa, jossa saisi acaibowlia tai vastaavaa. Voipi olla, että lapsille täytyy napata jotain muuta aamista mukaan 🙂 Mutta, New York kiittää ja kuittaa tällä erää. Mies kömpi juuri hikisenä aamusalilta huoneeseen, joten me nostetaan kytkintä ja mennään virran mukana. Nähdäänhän taas pian ♥

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

PS. pahoitteluni, että kommentteihin vastaaminen on hiukka tauolla. Palataan niihin viimeistään Suomesta käsin 🙂

HEIPPAHEI IHANAT!

Ja lämpimät terkut Burlingtonista, Massachusettssistä. Tulikohan nyt oikea määrä ässiä tuohon osavaltioon? 🙂 Mistähän sitä aloittaisi…ehkä siitä, että jos aiemmin olemme olleet tuon komistuksen, jota myös aviomiehekseni saan kutsua, kanssa symbioosissa, niin eilisen jälkeen hengitämme aivan täysin samaa ilmaa. Samaan tahtiin. Niin imelältä kuin se saattaa kuulostaakin.

Eilen aamulla ajettiin ihan ensiksi pari minuuttia Burlingtonin viereiseen kaupunkiin Stonehamiin. Parkkeerattiin jäähallin pihaan ja sivusta seurasin, kun yksi meistä silmät kiiluen asteli määrätietoisesti koittamaan onko jäähallin ovet auki. Eivät olleet, mutta yritetään tänään uudelleen. Ajeltiin naapurustoja läpi ja nähtiin kaksi taloa, joita joskus kodiksi kutsuttiin. Käytiin myös lukion pihalla ja poseerattiin kameralle kera valkorivisen hymyn.

Kaksi vuotta on pitkä aika tuolloin lukioiässä. Siinä ajassa kasvaa jo juuret maahan, vaikkakin se oikea koti on toisella puolella maapalloa. Ilman tukiverkostoa. Sitä kiintyy paikkoihin ja ihmisiin. Muistoja, muistoja. Niitä nuo kadunkulmat henkivät. Pääkadun pitsapaikka ja pieni ostari. Se paikka, missä kokeiltiin paljonko kaverin valkoisesta Camarosta lähtee.

Stonehamista jatkettiin kohti rannikkoa ja Salemia, noitakaupunkia. Rakastuin tuohon kaupunkiin samantien. Jenkkineighborhoodit olivat kuin elokuvista konsanaan ja ihmiset olivat ystävällisiä. Yliopistocampus oli kokenut ehkä eniten muutoksia ja vanhojen rakennusten viereen oli rakennettu kovasti uutta. Määrätietoisin askelin kuitenkin suunnistimme kohti yliopiston sports centerin kansliaan katsomaan vieläkö valmentaja O’Neill valmentaa. Sinne kuljimme jääkiekkokatsomon kautta. Home sweet home, totesi hän. Hetken aikaa kuulin luistimien äänen ja huudot yleisöstä. Näin valotaululla vilkkuvat numerot ja maskin takaa keskittyneen katseen.

Kanslian rouva Julie, ei ollut muuttunut lainkaan. Ehkä 20 vuotta näkyi hieman silmäkulmassa, mutta ihanan räiskyvä persoona oli. Valmentaja O’Neill oli juuri pohjoisemmassa kaupungissa värväämässä joukkueeseensa pelaajia. Nykyinen korisvalmentaja hänelle soitti, saamatta vastausta. Mutta jätti viestin vastaajaan. Campuksen kirjakaupassa ollessamme saimme soiton ja renkaat kirskuen ajoimme takaisinpäin. Valmentaja O’Neill oli palannut ja voitte vain kuvitella miehen ilmeen, kun näkee yhden pelaajistaan näin monen vuoden jälkeen. Ei saattanut kuvitella, että me ollaan tultu ihan Suomesta asti tänne. Kaivoi esiin mapin ja hehkutti tilastoja. Look at that! Pari ekaa vuotta mieheni nimi keikkui tilastojen häntäpäässä ja siitä lähti nousemaan…ollen vikana vuonna ylimpänä. C -kirjain paidan rinnusta komistamassa. MVP, most valuable player. Kaksi jääkiekolle omistautunutta kun kohtaa, niin aika kului nopsaa. See you soon again, ok? Vielä ajelua ympäriinsä ja vanhan opiskelijakämpän etsimistä. Sen, mikä jaettiin kahden muun jääkiekkoilijan kanssa ja jossa pidettiin bileitä. Oh boy, niistä en halunnut tietää enemmän 😀

Yhteisenä haaveenamme on ollut se, että pääsemme syömään hummeria kalastajakylään. Meren Raivo elokuvasta tuttu Gloucester oli sopivan ajomatkan päässä, joten suuntasimme sinne. Tuonnekin olisin voinut muuttaa, ihanan symppis paikka. New England clam chowderia ja lobsteria, lasi valkoviiniä ja small talkia tarjoilijoiden kanssa. Elämä oli taas astetta parempi paikka. Meri ei raivonnut, vaan kimmelsi sinisenä auringossa. Ruskan väriset puut kielivät lähestyvästä talvesta.

Neljä tuntia tuohon perään ostoskeskuksessa eikä vieläkään oikein tajunnut, että missä sitä ollaan ja mitä oli tullut nähtyä. Vasta tuossa pari tuntia sitten, neljän aikaan aamuyöllä, aloin prosessoimaan eilistä. Ei vitsit. Nyt ymmärrän tuota miestänikin paremmin. Ymmärrän tiettyjä tapoja ja ymmärrän, että ne juuret ovat osaltaan muualla.

Tänään suunnataan Harvardin campusta ihmettelemään sekä Bostonin keskustaan. Illalla tullaan vielä Burlington Mallille tekemään viimeiset ostokset ja huomen aamulla kukonlaulun aikaan palautamme vuokra-automme lentokentälle. New York odottaa. Tosin eilisen kokemuksen jälkeen olo on vähän numb ja musta tuntuu, ettei mikään enää voi sykähdyttää. Ehkä se on se New York, jos jokin, mikä tuohon sykähdyttämistehtävään tällä hetkellä kykenee.

Palataanhan asialle taas jossain vaiheessa; blogi- ja somepäivitykset (kommenttien hyväksymisiin sun muineen) ovat vain vähän sattuman kauppaa, sillä kummassakaan hotellissamme ei ole huoneessa wifiä! Takapajulameinikiä? Ei vaan sitä ihanaa elämää, jossa ei tarvitse olla koko ajan online <3

SULOISTA VIIKONLOPPUA,