Toivottavasti siellä vietettiin rakkaudentäyteinen isänpäivä ♥ Kun on itse saanut isäkseen maailman parhaimman isin ja lapsilleen myös maailman parhaimman isin, niin ei voi muuta kuin olla sangen kiitollinen. Vaikkei sitä omaa isiä enää ole ollutkaan täällä seuranamme viimeiseen viiteen vuoteen, niin ne 38 vuotta, jotka sain maailman parhaimman, ankarimman, rakastavimman ja luotettavimman iskän kanssa viettää, kantavat kyllä loppuelämän. On mistä ammentaa vuosien varrella. Ja se, jos mikä on ihanaa!
Eilen kävimme syömässä ravintolassa oman perheen kesken ja laskun maksettuani ystävällinen tarjoilija halusi antaa vielä erityismaininnan hyvin käyttäytyneistä lapsista. Aluksi menin hämilleni. Ajattelin, että eiköhän nyt tuollaiset 11- ja 13-vuotiaat osaa ravintolassa (ja muutenkin!) käyttäytyä. Kunnes tajusin, että ei se välttämättä aina näin ole. Vaikka sitä on välillä aivan hurjan epävarma äitiydestä, niin sitten onneksi välillä tulee näitä äitiyden tähtihetkiä. Tietää tehneensä jotain oikein. Tietää, että se kukkahattu ei ole turhaan ollut päässä.
Meillä on lapset otettu ruokaravintolaan mukaan ihan pikkuvauvoista asti. Ravintolaillallisen ajaksi ei ole tarvinnut viedä lasta hoitoon. Ellei sitten ole ollut treffi-ilta 😉 Aina silloin tällöin sitä kuulee vanhempien suusta ”No ei sitä Pekkaa voi ravintolaan mukaan ottaa…viedään mieluummin hoitoon, niin on kaikilla mukavampaa!” Mutta mitäs jos se pikku-Pekka haluaisi mukaan sinne ravintolaan. Haluaisi oppimaan, että miten siellä käyttäydytään. Itse olen sitä mieltä, että kyllä maailmaan itkua ja kiukuttelevia lapsia mahtuu. Mutta pää punaisena lapselle ravintolassa huutavia vanhempia ei välttämättä mahdu. Joten se pikku-Pekka on ehkä syytäkin jättää kotiin, mutta ei sen takia, että pikku-Pekka ei osaisi käyttäytyä. Vaan sen takia, että vanhemmalla on kenties paha päivä, eikä pinna veny.
Silloin kun meillä nämä esiteinit olivat pikkuisia, ei ollut tabletteja tai älypuhelimia mitä antaa ravintolassa lapsen käteen viihtyvyyden takaamiseksi. Usein meillä oli mukana Muumien luukkukirjat. Ja niihin tyytyivät. Toki on varmasti niitäkin kokemuksia, että sitä on otettu lapsi syliin ruokailun ajaksi, mutta aika kultaa muistot. Kuten tapana on. Voi olla, että jälleen tässäkin asiassa kukkahattutätiyteni heittää vähän volttia, mutta ne on ne pöytätavat, jotka pätevät. Niin kotona kuin ravintolassakin. Ruoan kunnioittaminen. Jos kotona katsoo sormien läpi ruoan lattialle heittämistä, niin mistä se lapsi tietää, että sitä samaa ei saisi harjoittaa ravintolassa. Väsyneenä äitinä sitä helposti lipsuu tietyistä käytöstapojen vaalimisista kotioloissa. Vain huomatakseen, että sen edestään löytää.
Itse olen sitä mieltä, että lapset voi ottaa mukaan moneen juttuun. Ihan pieninäkin. Jopa sinne ravintolaan. Lapset eivät ole este mennä myöskään hienompiin ravintoloihin, mutta itse vanhempana olen käyttänyt tässä maalaisjärkeä. Lyhyeksi jääneet päikkärit, puhkeava kulmahammas ja fiini ravintola eivät ehkä ole toimiva yhtälö. Tärkeimpänä koen sen, että itse vanhempana hyväksyy sen, että toinen on vielä pieni ja opettelee asioita. Toisaalta koen, että rajat on tehtävä selväksi ja pidettävä johdonmukaisuus mukana. Annettava myös positiivista palautetta ja kehuttava. Kaikista ruoka-aineista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkia pitää ainakin kerran maistaa. Ja vaikkei tykkäisikään, niin senkin voi esittää nätisti ilman kakomisia ja yököttelyitä. Varsinkin siellä ravintolassa. Ugh. Kukkahattutäti on nyt puhunut 😀
Tiedän, että suustani kuuluu usein ylistyssanoja. Rakkauteni varsinkin ruokaa kohti on sellaista, jonka ääneensanomista en kaihda. Elämää kohden myös. Mutta kuulkaas, nyt tuli tehtyä sellaista elämänsulostuttajaa, että voin sanoa, että tällä hetkellä tämä on parasta, mitä maa päällään kantaa. Jos makuasioista jutellaan.
Omenavaniljavoi on (valkoinen) sokeritonta ja vegaanista. Niin täyteläistä ja raikasta. Suloisen vaniljaista ja kivan kanelista. Kyllä, tämä lukeutuu niihin asioihin, joita voi ja saa syödä suoraan purkista lusikalla. Kuvausta varten laitoin säilöön yhden purkin. Muuten sekin olisi mennyt.
Meillä tätä syötiin rapeakuorisen leivän kanssa (siis sen lisäksi, että söin tätä suoraan purkista välipalaksi), mutta sopisi kivasti myös esimerkiksi juustopöytään hillojen kaveriksi. Ja hei, huomenna kun valmistatte isukeille brunssin, niin sinne brunssipöytään tämä vasta sopiikin!
Alkuperäisessä ohjeessa oli käytetty myös macaa, mutta sitä en tähän omaani laittanut, sillä en tiedä miten se soveltuu lapsille. Mutta voisin kuvitella, että tuo maca voisi tuoda tähän superhyvään levitteeseen aika pikantin kosketuksen. Kunhan ei vain liikaa laita 🙂
OMENAVANILJAVOI
viisi pientä / kolme isoa omenaa lohkottuna (kuorineen) 2 rkl vettä 1 rkl sitruunamehua 1 kanelitanko 1 dl cashewpähkinöitä (pari tuntia liotettuna) 1 tl kanelia 1 vaniljatangon siemenet 2 rkl vaahterasiirappia 0,5 tl merisuolaa
-laita omenat, kanelitanko, sitruunamehu ja 2 rkl vettä kattilaan
-keitä noin 10 minuuttia, kunnes omenat on kypsiä
-kunhan omenat ovat jäähtyneet kunnolla, niin laita ne + muut aineet blenderiin ja surauta sileäksi
-säilytä jääkaapissa
Omenavaniljavoita tuli vähän vajaa kolme desiä. Tuo sana ”voi” tuossa perässä on ehkä hieman harhaanjohtava, sillä tämä käyttäytyy enemmänkin levitteen tavoin. Mutta koska alkuperäisessä respassa luki voi, niin kuuliaisesti sitä samaa käytin minäkin. Meillä vietetään tänään jo ennalta taatan ja mummun kanssa isänpäivää. Nostetaan pöytään suklaakakku ja laitetaan kahvipannu kuumaksi. Ehkä leikkaan vähän lisää leipää ja nostan lopun omenavaniljavoinkin pöytään.
Sitten kun vieraat lähtevät, niin paplarit pois päästä, juhlahaalari päälle ja punaa huuliin. Meillä on tänään töiden pikkujoulut ja samalla juhlitaan meidän työpaikan kuopuksen 40 -vuotispäivää. Tuo kuopus palkattiin vuonna 2005 minun äitiysloman sijaisuutta tekemään ja niin vain emme ole päästäneet toista otteestamme. Osin hänen ansiostaan pystyn tänä päivänä tekemään osa-aikaista viikkoa töissä ja keskittymään myös tähän blogityöhönikin.
Oletteko muuten koskaan olleet tango milongassa? Jep, en minäkään, mutta kerta se on ensimmäinen. Tuo ihana työkaverimme tutustuttaa meidät illalla tangon saloihin. Vieraita nelikymppisille on tulossa ympäri maapallon. Olen huomannut, että tango yhdistää. Ennen virallisia nelikymppisiä ja tangoiluja menemme tutustumaan ylämaan karjaan, kippistelemään ja hohtokeilaamaan. Paljon kivoja juttuja yhdelle päivälle, mutta kun aikaisin aloittaa niin ehtii ajoissa kotiinkin. Jotta on sitten skarppina huomen aamulla tekemässä sitä brunssia. Tai jos ei nyt ihan brunssia, niin aamupalaa ainakin 🙂
LEPPOISIN LAUANTAITERKUIN,
PS. voi olla, että Insta Storyn (atmarias) puolella näette tangon saloja. Tai sitten ette. Riippuen vähän, miten se tango sujuu 😉
sinne ruutujen toiselle puolelle! Tukkatuulispäänä kun on painanut päivän menemään, niin nyt tekee hyvää istua koneen äärelle. Käsitellä kuvia ja kirjoitella. Vieressä lautasella palanen tuosta viime aikojen trendiruoasta eli galettesta. Vai galetesta…tippuuko siitä taivutettaessa toinen t-kirjain? Yhtä kaikki, ruoasta johon liki meiltä kaikilta löytyy aina aineet kotoa kaapeista. Tällä kertaa oikaisin ja tein pohjan valmistaikinasta, mutta se on helppo tehdä itsekin, jos vain kaapista löytyy vehnäjauhoja, öljyä ja suolaa. Vettä tietääkseni kaikilla meillä tulee hanasta 🙂 Joskus olen tehnyt pohjan niin, että olen korvannut osan vehnäjauhoista ruisjauhoilla. Rouheasta galettesta tulee silloin vielä rouheampi.
Tiedättekö, kun tulee aina niitä kausia, että joku yrtti on pop? Milloin olen huomannut laittavani timjamia joka paikkaan, milloin korianteria. Nyt on salvian vuoro. Salvia on mulle uusi tuttavuus, mutta silti se on kiilannut jo vähässä ajassa yrttisuosikkieni kärkeen. Maku on voimakas ja muuttuu kypsennettäessä. Salvia, puolikas Syrjähyppy ja hunajalla makeutetut tomaatit. Voin sanoa, että tämän kertainen galette on ehkä maukkain, minkä olen ikinä leiponut. Hetkinen…Syrjähyppy? Kyllä, luitte oikein, Syrjähyppy.
Viikko takaperin lähimaitokaupassa oli juustomaistiaiset. Juustot veivät kielen mennessään, niin hyviä ne olivat. Kun konsulentti alkoi kertomaan Saloniemen Juustolan perheyrityksestä ja pyrkimyksestä luonnonmukaiseen ruoanvalmistukseen sekä kestävään maatalouteen näin onnelliset eläimet laitumella. Se yhdistettynä juustojen täyteläiseen ja hyvään makuun – olin myyty. Se pieni Maria minussa kirmasi muistoissaan jälleen niillä kopisevilla puukengillä Oriveden mummun perässä navettaan lypsylle. Nostalgiaa. Ostoskoriin päätyi Syrjähyppy -chevrejuuston lisäksi muutama muukin juusto. Jos tunteisiini ja ostokäyttäytymiseeni haluaa vedota, niin näemmä perheyritys ja onnelliset eläimet ovat avainsanoja 😉 (välihuomatus: muistattehan, että kaupalliset yhteistyö on merkitty blogissani erittäin selvästi heti blogipostauksen otsikon jälkeen, joten merkinnän puuttuessa kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö…niin kuin ei nytkään)
– kauli piirakkapohja leivinpaperin päälle suuremmaksi
– sekoita juustot keskenään ja lisää mustapippuria
– levitä juustoa veitsellä pohjan päälle, mutta jätä n. 3 cm reunoilta tyhjäksi
– asettele puolitetut tomaatit pohjan päälle
– surauta salviaöljyn aineet sauvasekoittimella sekaisin ja lisää tomaattien päälle
– käännä piirakkapohjan reunat piirakan päälle ja ”rypytä”
– voitele reunat kananmunalla
– paista galettea 200 asteessa uunin keskitasolla noin 30 minuuttia
Koska galette on niin tuhtia tavaraa, niin seuralaiseksi sille riittää silmuitusalaatti. Lapsille on tulossa ystäviä kylään ja aikovat kuulemma paistaa tämän vuoden ekat piparkakut! Itse lösähdän sohvalle lukemaan pari lukematonta joululehteä ja jos ehdin ennen miehen kotiutumista, niin katson joululeffan. Viikonloppu tulee olemaan aika touhua täynnä, joten tämä ilta relataan ♥
Insta Storyn puolella seuraavat tietävätkin, että meillä leijaili alkuviikosta ruoanlaiton tuoksinnassa hieman epämiellyttävä tuoksu. Tai no, hajuksi tuota lipeäkalan valmistusvaiheessa tulevaa ödööriä voisi ehkä kutsua 😉 Siinä kun lipeäkala odotti uunissa kypsymistä päätin pyöräyttää rosmariinikeksejä ja saada näin takaisin sen kotoisan tuoksun. Se toimikin aika hyvin ja meidän pienet kalahajuallergikot eivät nyrpistäneet nenäänsä koulusta tullessaan. Kuulemma tuoksui sille, että äiti oli leiponut. Heh, hyvä niin. Itse rakastan rosmariinin makua, mutta myös tuoksu on yksi ihanimmista!
Taannoin olen tehnyt rosmariinikeksejä suolaisena versiona että makeana versiona. Nyt ajattelin tehdä jotain näiden väliltä. Syystä että valkoinen sokeri oli loppu ja kookossokeriakin löytyi vain muutama ruokalusikallinen. Voitakin oli minimalisesti ja jauhopurkin pohjaa taputtelin, jotta sain tarpeeksi jauhoja taikinaan. Mutta siinä kaappeja kaivellessani löysin myös puolikkaan valkosuklaalevyn, kuivattuja vadelmahippusia sekä pistaasipähkinöitä. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt suklaatilla makeuttaa suolaisimmatkin keksit.
Osaan kekseistä riitti valkosuklaakuorrutetta, mutta suurin osa jäi ilman kuorrutetta. Hienosti maistuvat ilman ylimääräistä makeuttakin esimerkiksi juuston kanssa. Mistä tuli mieleeni, että vaikken muuten olekaan viime aikoina viikolla herkutellut, niin tällä viikolla juustolla on tullut herkuteltua joka ikinen ilta. Yleensä siinä klo 22.47 maissa, kun kampean kellarista kohti yläkerran makuuhuonetta. Keskikerroksen jääkaappi ja Jukolan juuston Valkosipulicheddar -juusto ovat houkutelleet tämän tästä. Juusto on ollut tällä viikolla oiva iltapala. Tai yöpalahan se tuohon aikaan jo on! Saisikohan jääkaappiin ajastuksen, että se sulkeutuisi klo 22 ja aukeaisi taas 06.00? 😉
ROSMARIINIKEKSIT
n. 50 g huoneenlämpöistä voita n. 3 dl vehnäjauhoja 2 tl ruokasoodaa 2 rkl kookossokeria
2 tl kanelia 1 muna 1 rkl rosmariinia hienonnettuna ripaus suolaa (kauramaitoa)
-nypi voi vehnäjauhoihin
-lisää ruokasooda, kookossokeri, suola ja rosmariini
-lisää muna
– HUOM! taikinan kuuluu olla kaulittavaa, joten passaa sen olemus (kaura)maidolla sopivaksi
-kaulitse taikina ohueksi levyksi ja ota siitä esimerkiksi lasilla pyöreitä muotteja
-paista uunissa 200 asteessa vartin verran
Itse sulatin valkosuklaan niin, että se jäi vähän rouheaksi. Levitin sitä veitsellä puolikkaille kekseille ja koristelin pähkinämurulla ja kuivatuilla vadelmapaloilla.
Nyt ruokatunti lähenee loppuaan, joten takaisin töiden pariin. Saas nähdä, kuinka ruokiksella nauttimani mustamakkara jämähtää jalkoihin; tarkoituksenani kun olisi pitkästä aikaa juosta töistä kotiin. Vajaa 10 kilometriä, josta onneksi vikat kaksi kilometriä on alamäkeä!
Elettiin lokakuun viimeisiä päiviä. Tarkemmin sanottuna lauantai-iltapäivää ja hetkeä juuri ennen pimeää. Poskia pureva viima tuntuu kuin pakkasen puraisulta, vaikka lämpöasteita on mittarissa muutamia. Pieni jäinen tihkusade saa silmät sirrittämään ja kääntää ryhdin etukenoon. Hämeenkatu näyttää toivottomalta ratikkatyömaineen ja olen törmätä vastaantuleviin ihmisiin tämän tästä. Huomaan ehkä hieman tuskastuvani, vaikken usein tuskastukaan. Mieheni ohjaa minut pari askelta Hämeenkadulta syrjään, kohti Scandic -hotellin sisäpihaa. Avaa herrasmiesmäisesti oven ja astun sisään. Vedän hupun pois päästäni ja nostan katseeni – suupieleni kääntyvät hymyyn. Yhtäkkiä tuntuu, että olen sulaa vahaa. Siinä, missä juuri olin hytissyt kylmissäni. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Scandicin kanssa.
Keep calm & buzz on-ravintola osoittautui jo heti kynnysmatolla rauhoittavaksi keitaaksi, pakopaikaksi kaupungin vilskeestä ja hälystä. Yhtäkkiä kaikki se Hämeenkadun hälinä oli jäänyt taakse. Edessäni aukeaa tila, joka hivelee silmää. Pyytää astumaan peremmälle ja tutustumaan paremmin. Kuulen hienoisen puheensorinan ja erotan puheensorinasta naurun. En malta lopettaa hymyilemästä. Meidät ottaa vastaan hymyillen tarjoilija, joka ohjaa meidät pöytään. Tuntuu, että joka puolella on niin paljon nähtävää ja ihasteltavaa, että pyörin tuolissani kuin häkkyrä. Vihdoin rauhoitun ruokalistan äärelle.
Saamme kattavasti suosituksia ruoista ja mies kyselee viineistä. ”Eiköhän me aloiteta kuohuviinillä?” kysyy hän ja tekee tilauksen odottamatta vastaustani. Vuosien aikana olemme hitsautuneet yhteen. Ihan jo siinäkin määrin, että hän tietää, miten tehdä vaimonsa onnelliseksi. Lasillinen kuplivaa kelpaa aina. Tänä lauantaina tuntuu, että se kruunaa alkavan illan. Tuntuu, että minne vain käännän katseeni päästän suustani tahattomaan ”ooh” tai ”katso nyt tuotakin!”. Totean ääneen, että tunnen olevani ulkomailla. Ikäänkuin meidät olisi teleportattu ovesta sisään astuessamme jonnekin ihan muualle kuin rakkaaseen kotikaupunkiimme.
Ensimmäisenä saan söpöysihastelukohtauksen pöydästämme löytyvän kauniin puulokerikon myötä. Kuinka monessa ravintolassa olette törmänneet pöydässä oleviin tuoreisiin yrtteihin ja pienen pieniin saksiin, joilla yrtistä saa leikattua ruokaan tarvittaessa lisämaustetta? Itse en ole ikinä ennen moiseen törmännyt ja idea on varsin nerokas! Myös sormisuolaa löytyi kauniin rouheasta kiposta. Kera pienen suloisen lusikan. Nostan jälleen katseeni kohti kattoa. Me todellakin olemme sisäpihalla. Katosta roikkuu näyttäviä valaisimia saaden tilan tuntumaan ihanan sympaattiselta ja kotoisalta.
Pöytäryhmiä löytyy moneen makuun. On matalia korituoleja tai sitten vähän korkeampia korituoleja. On nahkatuoleja ja baarijakkaroita. Olen aivan hämillään edelleenkin siitä, että kuinka makea sisustus tilaan on saatu luotua. Siitä, kuinka paljon ravintolan avokeittiö tuo tilaan lisää. Jälleen kiinnitän huomiota avokeittiön tiskin päällä roikkuviin kauniisiin valaisimiin. Sekä puuhiiligrillin hohkaviin hiiliin.
Ihasteluni lomassa mies pyytää palaamaan hetkeksi maan pinnalle ja kyselee ruokavalintojani. Mussutamme samalla tyytyväisenä pöytään tuotua ihanaa leipää ja levitettä. Ruokalistalta löytyy jokaiseen makuun jotakin. Itse iloitsen siitä, että kasvisruokavaihtoehtoja on niin kattavasti ja päätän tulla piakkoin maistamaan herkullisilta kuulostavaia kulhoruokia. Päätämme tilata pari alkuruokaa ja jakaa ne. Näin teemme aika usein. Oikeastaan alkuruokalista kuulostaa niin houkuttelevalta, että olisimme voineet koostaa koko ateriamme sen ruokavaihtoehdoista. Päädymme kuitenkinMezeihin sekä Hoppers -annokseen, josta löytyy cajun-maustettuja, friteerattuja sirkkoja. Kyllä, sirkkoja! Yksi elämän kohokohdista on uusien ruokien kokeilu.
Tosin tämä kokeilu tuskin jää yhteen kertaan. Molemmat alkuruoat vievät kielen mennessään. Sirkat ovat maukkaita ja rapsakoita. Ne sopivat aivan äärettömän hyvin aasialaismakuja sisältävään annokseen, josta löytyy myös muun muassa katkarapuja ja inkiväärikurkkuja. Meze annoksen broccolinitempura, kuten koko annos hupenee nopeasti lautasilta.
”Makumatka vie lähiseudulta maailmalle ja takaisin. Sesongista toiseen. Paikallisesti tuotettu ruoka myötäilee nykypäivän makuja ja elämäntyylejä. Tarjoamme vegaanisia ja kasvispainotteisia annoksia monipuolisesti, twistinä myös aasialaisten keittiöiden mausteisia vivahteita. Ravintolan avokeittiön aidossa puuhiiligrillissä valmistetaan maistuvat erilaiset kauden kasvikset, kotimaiset kalat, mehukkaat liharuoat sekä pizzat.”
Pääruokia odotellessamme katseeni kiinnittyy keittiöstä pöytiä kohden kannettavaan pizzaan. Se näyttää niin hyvälle, että hetken mietin, että olisikohan sittenkin pitänyt tilata pizzaa. Kun pääruokamme saapuvat, olen onnellinen että en tilannut. Pizza saa odottaa ensi kertaan. Mitä kauemmin aikaa ravintolassa vietän, niin tiedän, että niitä ”ensiäkertoja” on tulossa vielä monta. Kodikas ravintola, jonne voi vain piipahtaa vaikka drinksuille shoppailupäivän lomassa. Ravintola, joka kutsuu myös istumaan iltaa pitkän kaavan mukaan. Lokoisat mustat korituoliryhmät huutelevat puoleensa kesken työpäivän. Etätoimistolle. Veikkaan, että tässä tilassa kannettavan avaaminen voisi olla varsin tuotteliasta. Vierelle kevyttä sormiruokaa ja vaikka talon oma mango-inkiväärilimonadi tai loungebaarimestarin tuoreista raaka-aineesta valmistettu mocktail.
Pääruoat saatuamme en voi kuin jatkaa suu auki ihastelua. Ruoan ulkonäkö ja esillepano on todellakin jo puoli ruokaa. Pian huomaan, että itse ruoka on niin herkullista, että jopa minä puheliaana ihmisenä hiljennyn syömään. Ja nauttimaan. Sillä sitähän tuo iltamme on; nauttimista. On silmäniloa pöydän toisella puolella että ympärillä. Omalla lautasella ja viereisen pöydän lautasilla. Jopa kauniit vanhat aterimet, ruudulliset lautasliinat ja keramiikka-astiat sopivat kaikki yhteen. Kaikki aistit myhäilevät, kun jatkan Korean BBQ– annokseni syömistä. Murea porsaanniska ja -kylki paljastavat olemuksellaan ja maullaan sen, että ne ovat päässeet paistumaan puuhiiligrilliin. Aasialaiset maut lautasellani saavat aikuisen naisen melkein kyynelehtimään.
Miehen valitsema punaviini täydentää molempien annoksien makuja. Miehen annos eli Black Angus flank steakon käynyt myös kypsentymässä siellä samassa puuhiiligrillissä. Annoksesta löytyy lisäksi hurmaavaa béarnaisekastiketta, grillitomaatteja, broccolinia ja ranskanperunoita.
Pari tuntia on vierähtänyt kuin siivillä. Olemme jutelleet paljon ja nauraneet ehkä vielä enemmän. Vaikka ravintolasali on yhtä isoa tilaa, on se tilanjakajien avulla saatu myös rennon intiimiksi. Aina välillä ravintolan ystävällinen henkilökunta käy tsekkaamassa, onko meillä kaikki hyvin. Ja onhan meillä. Enemmän kuin hyvin. Emme yleensä ikinä syö jälkiruokaa, mutta nyt teemme poikkeuksen; jälkiruokalista kun jatkaa samaa houkuttelevaa linjaa, minkä alku- ja pääruokalista aloittivat.
Reilun kaupan luomukahvi on niin tavattoman pehmeää ja kahvihampaan kolotuksen nopeasti parantavaa, että tekisi mieleni tilata santsikupillinen. Kauniisti esille laitettu Chai bruleenikin saa aikaan tyytyväistä muminaa. Kookossorbetti ja matcha sopivat myös yhteen täydellisesti. Mies nautiskelee espressoaan ja makuhermoja kutkuttavaa Blackberries -annostaan, jossa nimensä mukaisesti pääroolia näyttelevät mustaherukka-mustikkacrumble ja vegaanivaniljajäätelö.
Henkilökunnan paidoissa lukee ”Always choose kindness.” Samoin ruokalistoissa. Ajattelen, että kerrankin tuo ei ole vain sanahelinää. Ystävällinen asiakaspalvelu yhdistettynä erittäin maukkaaseen ruokaan sekä kauniiseen sisustukseen saa pakostakin minut ajattelemaan, että voi kun ei vielä tarvitsisi lähteä kotiin. Ja yleensä kun se olen minä, joka on hypyn kengässä valmis lähtemään kotiin. Joka paikasta. Nyt tekisi mieli venyttää iltaa pitkäänkin. Tuona iltana se ei kuitenkaan ole mahdollista.
Astumme ulos kirpsakkaan ilmaan. Ehkä ulkona vieläkin tuulee yhtä poskia purevasti kuin aiemminkin. Sisäinen hehku ja lämpö kuitenkin tekevät sen, että en edes huomaa vaikka näin olisi. Jatkamme matkaamme käsi kädessä ja samalla mietin, että kuinkakohan meille sopisi tuollainen kauniin petroolinvihreä sävy sisustukseen? Pitäisikö kotonakin nostaa yrtit ruokapöydälle ikkunan eteen ja ostaa niihin myös pienet söpöt sakset? Musta korituolikin voisi sopia takan eteen. Inspiraatiota ja iloa. Kaikille aisteille. Monta ihanaa asiaa saimme kotiin viemiseksi ihanasta illasta. Muistoja ja oivalluksia. Olo on vähintäänkin yhtä rentoutunut kuin miniloman jälkeen. Eikä siihen tarvittu kuin muutama askel Hämeenkadun hälinästä sivummalle ♥
Kun tutustut uuteen Be calm & buzz on –ravintolaan ja varaat pöydän etukäteen, saat 30% alennuksen pääruoastasi kertomalla koodin BCBO. Pöytävaraukset puh. 03 244 62132 .
Tarjous on voimassa vuoden loppuun (31.12.2018) asti.
Potkaisehan kengät pois jaloistasi ja istahda tuohon upottavaan tuoliin takkatulen ääreen ja nosta jalat rahille.
Olisiko sinulla muuten hetki aikaa jutella ruoasta ja elämästä? Mutta ennen sitä odotahan – tuon sinulle jotain pientä purtavaa ja lasillisen lempijuomaasi.
Marian Bistro & Lifestyle tarjoaa elämänmakuisia tarinoita, suussa sulavia ruokaelämyksiä, arjen ihanuutta ja pää pilvissä, jalat maassa -unelmia.
HEI HELLUREI IHANAT!
Saamme kattavasti suosituksia ruoista ja mies kyselee viineistä. ”Eiköhän me aloiteta kuohuviinillä?” kysyy hän ja tekee tilauksen odottamatta vastaustani. Vuosien aikana olemme hitsautuneet yhteen. Ihan jo siinäkin määrin, että hän tietää, miten tehdä vaimonsa onnelliseksi. Lasillinen kuplivaa kelpaa aina. Tänä lauantaina tuntuu, että se kruunaa alkavan illan. Tuntuu, että minne vain käännän katseeni päästän suustani tahattomaan ”ooh” tai ”katso nyt tuotakin!”. Totean ääneen, että tunnen olevani ulkomailla. Ikäänkuin meidät olisi teleportattu ovesta sisään astuessamme jonnekin ihan muualle kuin rakkaaseen kotikaupunkiimme.
