HEIPPAHEI IHANAT!

Ja terkkuja täältä sängyn pohjalta. Vointi on kyllä jo ihan 100% parempi, kuin mitä se oli vielä eilen tähän aikaan. Mutta petipotilaana menee ainakin tämä päivä, sillä jalat eivät oikein kanna. Keskiviikkona töiden jälkeen aloin valittamaan miehelle, että miten voi olla ihmislapsi niin väsynyt. Laitettiin väsymys ja etova olo matkaväsymyksen piikkiin. Sen päänsäryn piikkiin, mikä alkoi lentokoneessa kotimatkalla. Ei se kuitenkaan kova ollut, vaan sellainen pikkuinen ärsyttävä jomotus, johon ei tarvinnut edes lääkettä.

Just oltiin päästy kotipihaan asioilta, kun oli pakko rynnätä sisälle ja vessaan. Siitä alkoikin yhdeksän tunnin h*lvetti. Mikään ei pysynyt sisällä ja kuume nousi yli 39 asteeseen. Päänsärky voimistui potenssiin ziljoona ja ei voinut muuta kuin vaikeroida sängyssä vessakäyntien välillä. Olo oli kuin rekan alle jäänyt muutenkin. Ei ollut lihasta, mitä ei olisi särkenyt. Voimia särkylääkkeen ottoon ei ollut ja yhdeltä yöllä löysin itseni surkuttelemassa sitä, että en pysty meneen pesemään edes meikkejä pois.

Olo oli niin hirveä jo muutenkin, eikä sitä parantanut se, että tunsin ihan mahdotonta syyllisyyttä ja porukan petturuutta siitä, että olisi ollut ihan pakko päästä töihin torstaina. Myyntikokoukseen, jota oltiin niin hyvin valmisteltu ja niin odotettu. Eilen aamulla kuumemittari näytti edelleen liki 39 asteen lukemia ja päänsärky ei väistynyt vaikka otin kaikki mahdolliset lääkkeet. Autolla musta ei ollut ajamaan, joten päätin ottaa lääkärin vasta illaksi, kun mies oli maisemissa.

Koska päänsärky oli niin lamauttavaa, niin työterveyslääkäri teki ihan oikein ja laittoi lähetteen ensiapuun. Siellä sain samantien sellaisen infektiomaskin ja pääsin nopsaa tippaan. Nesteytys alkoi vaikuttamaan erittäin nopeasti, joten veikkaan että osa eilisestä päänsärystä oli pitkälti nestehukasta johtuvaa. Sisään mut otettiin aivokalvotulehdusepäilypotilaana ja hoitaja kertoi, että valmistaudutaan ottamaan selkäydinnäyte. Onneksi tuo oloni hieman koheni ja neurologin tekemän kattavan tarkastuksen ja verikokeiden tulosten jälkeen tultiin siihen tulokseen, että tarvetta tuohon näytteenottoon ei ole. Pääsin kotihoitoon ohjeistuksena miehellekin se, että jos havaitsee voinnissani jotain hassua, niin kipinkapin takaisin.

Ja hei, elämä alkaa voittamaan! Päätä särkee edelleen hiukan eikä jalatkaan vielä kanna pitkiä matkoja ilman tuskanhikeä ja huimausta, mutta suunta on parempaan. Vähän aika sitten sain tietää, että influenssatestinkin tulos oli negatiivinen. Mikä tämä tauti on, niin siitä ei ole tietoa. Joku virus kuitenkin. Verikokeet olivat priimaa, mitä nyt crp virustaudille tyypillisesti hieman noussut.

Näiden parin päivän aikana olen tullut tulokseen, että mun suurin heikkouteni on se, että en anna itselleni lupaa olla heikko. Se ilmenee varsinkin näin sairastaessa. Onneksi sairastan erittäin harvoin, mutta silloin kun sairastan, niin en osaa antaa itselleni lupaa siihen. Tai osannut antaa aiemmin lupaa siihen. Mikä on erittäin typerää. Eilen aamusella päätin, että nyt on pakko. Pakko levätä ilman syyllisyyttä. Syyllisyys siitä, että en päässyt töihin  sai väistyä ja mikäs siinä, kun tiedän, että muu porukka hoitaa homman kunnialla kotiin. En ole korvaamaton, kukaan meistä ei ole. Sen tajuaminen helpotti.

Muutenkin olen siinä suhteessa mahdottoman huono sairastaja, että vaikka tiedän tyttöjen ja miehen pärjäävän vallan mainiosti, niin silti nousen  yleensä sängystä katsomaan, että onko reput pakattu, onko syöty, onko sitä ja tätä. Paitsi tässä sairaudessa. Nyt ei noustu sängystä eilen muuta kuin lääkäriin.

Olen tässä sängyn pohjalla miettinyt sitä, että miksi pitäisi olla niin pirun vahva. Heikkous ja sen näyttäminen on mun mielestä yksi kunnioitettavimmista asioista ihmisessä. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on itselleni jotenkin vaikeaa. Olen herkkä ja sen näytän. Mutta heikkouttani tai sen näyttämistä mun on vaikea hyväksyä. Itsetutkiskelun paikka, jahka tästä tokenen 😀

Kuvat ovat tiistailta, kun paistoi vielä ihana (keväinen) aurinko. Tänään ainakin täällä meillä Tampereella näyttäisi olevan takatalvi. Me jatketaan nyt pötköttelyä tuon mun karvaisen hoitsukamun kanssa, joka uskollisesti nukkuu jalkojeni päällä. Palaan vastaamattomiin kommentteihin kyllä, mutta nyt tähän väliin taas lepoa.

IHANAA PERJANTAITA & VIIKONLOPPUA ♥

PS. näitte oikein – Kate on päässyt jälleen seinälle; se perhostaulut keltaisuus alkoi tökkimään 😉 Tällä mennään ennen kuin saan idean uudesta taulusta…