sunnuntai 28. tammikuun 2018

Turvallisesti kotona & arvonta

57

HEIPPAHEI IHANAT!

Elettiin viime vuoden elokuun puolen välin aikoja. Ihanaa elokuun iltaa, jolloin lapset olivat menneet sänkyyn ajoissa ja itselläni oli hetki laatuaikaa omassa seurassani ennen nukkumaanmenoa. Iltaa, jolloin yleensä olisin nauttinut tuosta turvallisesta pimeästä, joka oli laskeutunut valoisien kesäöiden jälkeen. Tuoden tullessaan tuulahduksen tulevasta. Pimeistä syysilloista, jolloin fiilistellään oman kodin turvassa sateen ropistessa ikkunaan. Sujahdin puhtaisiin lakanoihin kirjan kanssa ja nostin koiran jalkopäähän jalkoja lämmittämään. Pian uni vei voiton ja nukahdin. Havahduin kuitenkin kevyestä unestani siihen, että kuulin kolahduksen. Tuulikin oli alkanut ulvomaan vanhan talon nurkissa myrskyn edellä. Kuulin toisen kolahduksen. Olin aivan varma, että ulko-ovemme oli käynyt. Kaupallisen yhteistyön myötä Verisuren kanssa Verisuren sanansaattajana pääsen tämän talven ja kevään aikana kertomaan teille kodin turvallisuudesta ja siitä, kuinka tärkeää se meille on. Kuinka meillä on turvattu se, mikä suojaa niitä kaikista tärkeimpiä eli ihmisiä ja koskemattomuutta. Kuinka olemme turvanneet kotimme.

En uskaltanut nousta sängystä katsomaan, oliko ulko-ovi oikeasti käynyt. Mieleni teki laittaa työreissussa olevalle miehelle viestiä, mutta tiesin sisimmässäni säikkyväni ihan turhaan. Toisaalta taas mietin, että koskaan ei voi olla liian varovainen mitä tulee sen kalleimman eli oman perheen ja kodin turvallisuuteen. Olimme jo jonkin aikaa miettineet hälytysjärjestelmän hankkimista, sillä muutamalla ystäväperheellämme sellainen oli. Tuona yönä täytin netissä Verisuren kyselyn, jossa ruksasin kohdan ”Olen kiinnostunut maksuttomasta kodin turvallisuuskartoituksesesta.”.

Siinä missä aiemmassa yhdessä tasossa olevassa kodissamme tila tuntui olevan paremmin hallussa, tuntui nyt hieman pelottavalta hallita kolmea kerrosta. En ollut vielä nukahtanut uudelleen, kun kuulin ääniä jälleen. Tällä kertaa se oli esikoinen, joka oli herännyt tuulen huminaan. Kapusi viereeni nukkumaan ja juuri kun olimme nukahtaneet, kuulin jälleen ääniä. Se tunne, kun herää kesken uniensa johonkin ääneen, on jotenkin lamauttava. Hyvä, kun uskaltaa edes hengittää. Liikkumisesta puhumattakaan. Tälläkään kertaa se ei onneksi ollut se Kasper, Jesper tai Joonatan vaan pikkuisempi, joka rymysi myös omasta huoneestaan peiton ja tyynyn kanssa kohti meidän sänkyä.

”Äiti, mua pelottaa.” sanoi esikoinen. Siinä sitten koitin sanoa, että ei mitään hätää. Näyttää esimerkkiä, että urheita ollaan, sillä kuka sitä nyt omassa kodissaan pelkäisi. Yön pimeydessä ajatus alkoi laukkaamaan vielä lisää ja olin varma, että kadullamme postilaatikoissa näkyvät Verisuren tarrat eivät olleet turhaan niissä. Olinkin kuullut, että aikoinaan rakkaalla kotikadullamme oli murtauduttu pariin kolmeen taloon. Jotain liigahommia, kuulemma. Mutta ei ne silloin tule, kun olette kotona. Tuo oli lause, johon turvauduin. Lopulta heräsin muutaman hassun tunnin nukuttuani työpäivään kaikkea muuta kuin levänneenä. Onneksi Verisuresta oltiin yhteydessä heti tuona päivänä ja sovimme ajan kodinturvakartoitukseen reilun viikon päähän, kun mieskin olisi kotona.

Tuosta parin päivän päästä koitti työpäivän jälkeinen kaunis elokuinen ilta. Kiertelin kahvikuppi kädessä juuri remontoidussa lapsuudenkodissani, jota meillä on onni kodiksemme kutsua. Mietin, että tämä on kultaakin kalliimpi paikka. Hieman hihittelin tuolle säikähtämiskohtaukselleni taannoin. Kuka tänne nyt tulisi, meidän kotiimme. Eihän täällä ole edes mitään varastettavaa. Siinä samassa havahduin ajatuksistani, kun lapset ryntäsivät ovesta sisään kertoen, että heidän ystävänsä mummin kotiin oli yöllä murtauduttu. Siihen taloon, jossa olin oman lapsuudenystäväni kanssa monet kerrat leikkinyt. Tuo lapsuudenystäväni äiti oli herännyt yöllä ääniin kahden naamioituneen miehen tunkeutuessa hänen kotiinsa. Ihan kivenheiton päässä meistä. Tämä oli viimeinen niitti. Aikaistin kodinturvakartoitusta.

Reilun viikon päästä meillä oli Verisuren tarrat ikkunoissa, hälytysjärjestelmä asennettuna lisämausteineen. Kotimme on suojattu tällä hetkellä niin rosvoilta kuin palon ja vesivahingonkin varalta. Keskikerroksen aulan oven yläpuolella meillä on se turvallisuuden ääni, puheyksikkö jonka kautta hälytyskeskuspäivystäjä voi puhua kanssamme ja antaa ohjeita esimerkiksi siinä tapauksessa, mikäli jokin palohälyttimistä havaitsisi savua. Keittiön viemärissä meillä on laite, jonka anturi alkaa välittömästi hälyttämään vesivuodosta. Meiltä löytyy myös älypistorasia, jonka saa ajastettua päälle Verisure-sovelluksen avulla. Reissussa ollessa se voi toimia hienosti valaisimessa, mutta ihan se toimii myös aamukahvin keittoapulaisena ja tv:n taustavalon päälle kytkemisessäkin.

Ulko-oven vieressä on käyttönäppäimistö, jonka avulla voimme esimerkiksi laittaa hälytykset päälle kotoota pois lähtiessämme. Tai hälytykset yötä varten silloin, kun olemme kaikki kotona. Tuossa yksikössä on myös SOS-painikkeet hätätilanteita varten. Jos joku tuntematon ja uhkaava henkilö on ovella, niin voi hälyyttää apua. Olemme myös ohjeistaneet lapset siihen, että jos äidille tai isälle tapahtuu kotona jotain eivätkä muista ambulanssin numeroa, niin saavat heti yhteyden Verisuren ammattitaitoiseen päivystäjään SOS-painikkeen avulla. Kodinturvasta lapsiperheessä löytyy muuten loistava kirjoitus Verisuren blogissa, joka kannattaa käydä lukemassa. Kamerat valvovat liikettä ja ovi- ja ikkunavahdit niiden avaamista. Hälytysjärjestelmä on ennakoiva, sillä nuo ovi- ja ikkunavahdit reagoivat jo tärinäänkin. Täytyy todeta, että hälytysjärjestelmän asentamisen jälkeen minua ei ole pelottanut kertaakaan olla kotona. Joskus tytötkin joutuvat olemaan alkuillasta kaksin kotona. Aiemmin tämä ei olisi tullut kuuloonkaan. Nyt laittavat hälärit päälle ja tuntevat olonsa turvallisiksi. Niin kuin omassa kodissa kuuluukin tuntea.

Miehelläni on omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu tulla kotiin, kun siellä on käynyt kutsumattomia vieraita. Englannissa jääkiekkoa pelatessaan kohtasi kotona näyn, minkä kukin voi vain sielunsa silmin nähdä, kun kaksi huumeheppua ovat olleet etsimässä rahaksi vaihdettavaa omaisuutta. Samoilla linjoilla olemme sen suhteen, että materiaa saa melkein aina uutta. Mutta se tunne, että joku on loukannut yksityisyyttäsi…se tuntuu pahalta. Jo ihan ajatuksenkin tasolla. Ei ole kerta eikä kaksi, kun reissussa ollessamme olemme avanneet tuon kätevän Verisure-sovelluksen puhelimesta ja tarkistaneet, että muistettiinhan hälytykset laittaa päälle. Sovelluksesta kerron vielä tarkemmin tulevissa postauksissa, mutta sieltä pystyy katsomaan esimerkiksi sen, ovatko lapset saapuneet koulusta kotiin. Tärkeää tietoa sieltä saa myös huonekohtaisista lämpötiloista ja kosteusprosenteista.

LUKIJAKILPAILU

Mikä on sinulle tärkeää kodin turvallisuudessa?

Vastaamalla ylläolevaan kysymykseen, olet mukana Verisuren älypistorasiapaketin (sis. 2 älypistorasiaa, arvo 129 ) arvonnassa mukana.
Osallistumisaikaa on 4.2. asti ja arvonnan säännöt löydätte täältä.

Joku varmaan siellä miettii, että toimiikohan tämä varmasti 24/7? Kyllä se kuulkaa toimii. Kerran olemme itse testanneet päivystäjän ripeyttä; olimme lähdössä mökille ja laittaneet hälytykset päälle. Mies huomasi jotain, mitä piti jättää kotiin autosta. ”Heitän sen vain nopsaa eteiseen!” Huikkasin kyllä vielä autosta hänen peräänsä, että hälytykset on päällä, muista ottaa ne pois. Ennen kuin mies ehti takaisin autoon, puhelimeni soi. ”Onko siellä kaikki kunnossa, kun etuovelta tuli hälytys?” kysyi rauhoittava ja ystävällinen miesääni. Kerroin sitten, että kaikki on kunnossa, mutta mies vain siellä hätyytteli turhia. Tuosta tuli niin hyvä mieli ja turvallinen olo ♥

Jos kiinnostuit Verisuren hälytysjärjestelmästä, voit varata maksuttoman kodinturvakartoituksen täältä. Turvakartoituksessa Verisuren edustaja kartoittaa kotisi riskitekijöitä ja miten kodin turvallisuutta voi parantaa.

LEVOLLISIN SUNNUNTAITERKUIN,

 


maanantai 22. tammikuun 2018

Miten meistä tuli koiraperhe & Tobyn kuulumisia

6

MOIKKAMOI IHANAT

ja moikkamoi maanantai! Multa on viime aikoina toivottu InstaStoryn puolella tapahtuneiden (liiallisten) koiravideoiden siivittämänä koirapostauksia. Myös sitä on kysytty, että miten meistä tuli koiraperhe. Täältä pesee, aihe on todellakin lähellä sydäntäni. Elettiin juhannuksen alusviikkoa vuonna 2016. Perhettämme kouraisi rinnasta suru, jollaiseen emme olleet varautuneet. Oli aika luovuttaa rakkaasta äidistä, mummusta ja anopista. Samaan aikaan, kun muualla elämä oli hiipumassa oli se tuolla järven toisella puolella Pirkkalassa alkanut. Vielä tuolloin emme tienneet, että yksi noista valkoisista pumpulipalloista tulisi muuttamaan elämämme lopullisesti.

Olimme jo jonkin aikaa puhuneet koirasta. Mies oli aina sanonut jyrkän ei:n, lasten kanssa me silti pidimme toivoa yllä. Äidin kanssa kahvipöydässä äidin vielä kotona asuessa näyttelin kuvia valkoisista seurakoirista; eikö hänelläkin olisi turvallisempi olla isossa talossa yksin, jos olisi joku kaveri. Karvainen kaveri. Luin paljon alan julkaisuja siitä, kuinka eläin toimii terapeuttina aivoihin kohdistuneen trauman jälkeen. Yksi asia tosin haittasi suunnitelmia ja se oli äidin koira-allergia.

Olin kuullut huhuja vähemmän allergisoivista koirista. Luin myös faktoja siitä, että sellaista koirarotua ei olekaan olemassa. Netissä luin keskustelupalstoilta kokemuksia tuollaisesta valkoisesta koirasta, rodultaan Coton de Tuléar. Kuvahaussa selasin toinen toistaan suloisempien koirien kuvia. Sitten äidin syöpä uusi ja vointi heikkeni hurjalla vauhdilla. Koirahaaveet romuttuivat ja joutivat taka-alalle. Hetkeksi. Juhannuksena istuimme rakkaiden ystävien kanssa mökin kesähuoneessa. Olo oli tyhjä, sillä mummu oli lähtenyt taivaan kotiin vain paria päivää aiemmin. Toisaalta olo oli helpottunut, sillä enää ei tarvinnut pelätä tai pitää taistelutahtoa yllä. Tuntui, että koko elämä oli lähtenyt uudelleen käyntiin. Erilaisena kuin ennen.

Itse pärjäsin, mutta meillä vanhemmilla oli kova huoli tytöistä; olivathan he menettäneet vain pari vuotta aiemmin hyvin läheisen vaarinsa nuorella iällä. Ja nyt mummunsa. Suru täytyy surra, mutta olisiko tässä se paikka koiralle? Koira ei pysty ihmisiä korvaamaan, mutta toisiko se lohtua, kun saisi seurata uuden elämän varttumista? Upottaa pikkuiset kädet tuuheaan turkkiin ja tutustua uuteen koiraystäväänsä? Siinä missä mies oli ollut jyrkästi koiraa vastaan aiemmin näytti hän nyt vihreää valoa. 

Ystäväperheen koiria lapsemme olivat tämän tästä käyneetkin paijaamassa ja se oli oikeastaan tuo rakas ystäväperhe, joka meidätkin lopulta sai vakuuttuneeksi siitä, että koira tuo elämään niin paljon sisältöä. Kävimme läpi Kennelliiton sivuilta Coton de Tuléarin vapaita pentuja ja ilokseni huomasin, että Pirkkalaan oli sellaisia syntynyt. Heti juhannuksen jälkeen soitin Mirjalle Mirapark -kenneliin ja sovimme, että kun pentuja saa ensimmäisen kerran mennä katsomaan, niin menisimme. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tuo pieni pumpulipallo sulatti meidän kaikkien sydämet. Näin jälkikäteen ajateltuna Toby on ollut parasta, mitä perheellemme on tapahtunut.

Otin paljon selvää rodusta ennen kuin saimme Tobyn kotiin. Joten tiesin, mihin ryhdyimme. Yllätyksenä ei tullut se, että ”parhaimmillaan” turkinvaihtovaiheessa koiran pesin joka neljäs tai viides päivä. Ja siihen sain kulumaan aikaa noin kolme tuntia kuivailuineen päivineen. Varsinkin tuossa vaiheessa jokapäiväinen harjaaminen ja takkujen avaaminen vei yhden hömppäsarjan jakson ajan aikaa. Opin nauttimaan turkinhoidosta. Siinä missä Toby on oppinut nauttimaan siitä vasta näin 1,5 vuotta jälkikäteen 😀 ”Miksi valkoisen koiran otitte, kun se likaantuu niin helposti?” Heh, eiköhän se likastu siinä missä mustakin koira. Lika vain näkyy paremmin. ”Miksette trimmaa turkkia lyhyemmäksi, tuossahan on ihan jumalaton työ?” No itse asiassa veikkaan, että oli koira sitten lyhyessä karvassa tai pitkässä, niin silti joudut pesemään sen tassut ja mahanalusen kurakeleillä ulkoilun jälkeen. Sama harjauksen suhteen. ID

Turkin vaihtumisen jälkeen elimme suvantovaihetta takkujen suhteen. Saimme kasvattaja-Mirjalta shampoo- ja hoitoainevinkin, jonka käyttöönottamisen jälkeen Tobyn turkki ei takkuuntunut laisinkaan. Pari kolme viikkoakin meni helposti harjaa näyttämättä, sillä ei ollut tarvetta harjaukselle. Näillä keleillä, kun joutuu pitämään takkia ulkona turkki takkuuntuu helposti takin reunojen kohdalta. Mutta ei niin paljon, että se työläältä tuntuisi 🙂 Tällä hetkellä siis elämme takkujen, mutta myös pahimman murrosiän jäljiltä ihanan seesteistä suvantovaihetta. Musta tuntuu, että ihan alkuun teimme sen virheen, että emme olleet tarpeeksi napakoita tuon nappisilmän kanssa. Kova työ on ollut sen poiskitkemisessä, että hampaita ei leikeissä käytetä muuta kuin hellästi. Sen kitkemisessä, että ruokapöydän viereen ei tulla kerjäämään (kukalie antanut herkkuja ruokapöydästä, sillä minä ja mies emme ole sitä tehneet? Lapset! :D).

Myös turhaa komentamista on kitketty pois. Se ei ole koira joka määrää, milloin leikitään. Milloin palvelusväen tulisi nousta sohvalta ylös arvon herran kanssa jekkuilemaan 😉 Tuossa alkutalvesta myös lenkit olivat hiukka painajaismaisia, sillä Toby alkoi pelkäämään pimeän tultua kaikkea liikkuvaa. Paitsi niitä tuttuja koirakavereita. Sitä mieltä olen, että ihmisille ja koirille ei lenkillä haukuta. Mutta myös sen suhteen olemme edistyneet hurjasti, kiitos pitkäjänteisyyden ja Tobyn rauhoittumisen. Ihanan kasvattajan tuki on ollut korvaamaton tässä reilun puolentoista vuoden aikana. Lisäksi Coton de Tuléar facebook -ryhmästä (jossa oikeasti vallitsee ihana yhteishenki!) olen saanut myös aivan korvaamatonta tukea ja neuvoja. Vinkkinä antaisin muille koiraperheille Tuire Kaimion kirjat, joita on tullut selattua saadaksemme yhteistyön tuon valkoisen sydämensulattajan kanssa sutjakkaaksi.

Kaiken kaikkiaan voin todeta koko perheen puolesta, että emme osaisi enää elää ilman tuota päivänpaistettamme. Toby on mahdottoman kiltti, mutta ei mikään joojoo-mies. Luonnetta löytyy ja välillä koiran katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. No kukapa ei loisi ”Oletko tosissasi?” -katsetta, kun hälle puetaan poron kuvalla varustettu ulkonuttu 😉 Kotitoimistopäivinä, kuten tänäänkin, minulla kulkee sellainen valkoinen varjo perässä. Joka tuhahtaen laittaa makuulle jalkoihini työtuolin juurelle. Herää sillä sekunnilla, kun nousen ylös ja seuraa. Aina vessaan ja suihkuun asti.

MUKAVAA ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,


keskiviikko 10. tammikuun 2018

Aika löysätä nutturaa

11

HEIPPA IHANAT!

Eilen illalla palasin ajassa taaksepäin, vanhan yläasteeni liikuntasalin tuoksun myötä. Ulkoisestikaan paikka ei ollut juuri muuttunut. Mitä nyt ehkä saanut uuden maalikerroksen pintaansa. Siinä penkkirivistössä muiden tulevien seiskaluokkalaisten vanhempien kanssa istuessani se jysähti jälleen päin kasvoja; elämä kiitää eteenpäin pikakelauksella. Tai ainakin siltä se tuntuu. Sillä eihän siitä ole kuin muutama hassu vuosi, kun itse aloitin seiskaluokan tuossa samassa koulutalossa. Ja nyt tuo meidän esikoinen, jota on oikeasti pitänyt vielä ihan lapsena, on syksyllä saman edessä. Mietin, että kuinka paljon tuon seiskaluokan aloittamisen jälkeen on tapahtunut. Vaikka tuntuu, että se oli ihan justiinsa.

Kuinka jännää oli aloittaa koulu isossa rakennuksessa sen pienen puukoulun jälkeen, johon olin tottunut. Yhtäkkiä samanikäisiä oli monta rinnakkaista luokkaa. Sen yhden tutun ja turvallisen luokan sijaan. Kuinka jännää oli, että joka tunnille vaihtui luokka ja opettaja. Piti olla kartalla minne mennä seuraavaksi ja mitkä kirjat repusta esiin ottaa. Tietyllä tapaa tuntui, että ehkä se ison harppaus kohti aikuisuutta tuli otettua tuossa vaiheessa elämää. Yhtäkkiä sitä oli ainakin olevinaan niin isoa. Yhtäkkiä sitä alkoi itsenäistymään ja yhtäkkiä huomasi, että napanuora vanhempiin oli venynyt maksimimittaansa. Väistämättä mietin eilen, että käykö meillekin esikoisen kanssa noin? Meneekö hänen elämänsä rytinällä eteenpäin siinä, missä me vanhemmat junnaamme omassa ihanassa keski-iän kuplassamme ja taivastelemme ajan kulumista. Mietimme, mihin se meidän pikkutyttö katosi astuessaan kohti naisen kenkiä.

Koko eilisen illan pelkäsin, että esikoinen kysyy mieleenpainuvimpia asioita koulutaipaleestani tuossa koulurakennuksessa. Muistoja yläkoulun ja lukion ajoilta. Sillä enhän mä olisi voinut valehdella. Olisin kertonut mieleenpainuvimpana asiana sen, kun jouduin rehtorin puhutteluun. Minä, kiltti ja kunnollinen tyttö. Tämä tosin oli vasta lukion ekalla, mutta samassa rakennuksessa. Bestikseni Anu oli silloin kymppiluokalla ja hänen piti olla työharjoittelussa perjantaisin. Sen sijaan istuimme Sokoksen neljännen kerroksen kahviossa viettämässä perjantaipäivää tai sitten Keskustorin Mäkkärissä Big Macilla. Poissaolotunteja taisi muistaakseni olla 150, kun rehtorin puhutteluun keväällä jouduin. Olisin kertonut hänelle myös niistä muutamasta mieleeni jääneestä ruokavälkästä, kun karattiin Kristan (RIP ♥) ja Teemun kanssa läheiseen pubiin. Minä alaikäisenä tosin tilasin vain kokista.ID

Tai niistä ruokavälkistä, kun syömisen sijaan karattiin läheiselle huoltoasemalle kahville. Niin, että sain passiivisesta tupakoinnista varmasti tarpeekseni koko elämän ajalle. Olisin kertonut senkin, että väärensin äidin nimikirjoituksen erääseen kemian kokeeseen, josta pamahti 4+. Olisin kertonut myös sen, että nukahdin maanantaina olleisiin Saksan yo-kirjoituksiin, koska olin niin väsynyt viikonlopun bilettämisen takia. Äiti ja iskä olivat viikon ulkomaanreissulla ja meillä oli ollut viikonloppuna kotibileet. Koko sunnuntai oli mennyt kodin siivoamisessa eikä kirjoituksiin lukemisesta tullut mitään.

Olisin kertonut tiiviistä kaveriporukastamme ja siitä, kuinka koulun jälkeen kotimatkalla autossa pauhasi Lenny Kravitzin Are you gonna go my way. Repeatilla. Olisin kertonut myös sen, että  olen vahvasti sitä mieltä, että koulumenestystä tärkeämpiä ovat sosiaaliset suhteet ja elämänkoulu. Se, että elää nuoruutensa täysillä. Opiskelun ohella. Olisin painottanut myös sitä, että vankkumaton pohja jatko-opintoja ajatellen tulee handlata yläkoulussa kuntoon. Sen, että erehdysten kautta oppii. Välillä pitää antaa mahdollisuus myös virheille. Olisin kertonut sen, että vaikka äitikin välillä vähän hölmöili ja lintsasi, niin silti olen saavuttanut elämässä sen, minkä olen halunnut. Tehnyt töitä koulumenestyksen eteen silloin, kun sitä on tarvittu. Päässyt tähän elämänvaiheeseen näiden ihmisten ympäröimänä.

Olisin päättänyt sanani siihen, että se ei ole kympin keskiarvo yläkoulussa tai laudaturina tulleet yo-aineet, jotka merkitsevät elämässä eniten. Ne eivät ole niitä tärkeimpiä mittareita, joilla sinua tullaan mittaamaan. Ainakaan kotona. Tärkeimpänä mittarina toimii se, että kuinka onnellinen olet. Se, miten kohtelet muita ja kuinka kultainen sydämesi on. Kaikki muut koulumenestyksineen sun muineen on vain plussaa.

On kuulkaas aika löysätä hieman nutturaa. Tähän asti olen pitänyt itseäni aika tiukkisäitinä, mutta nyt kun päädyin muistelemaan omia yläaste- ja lukioaikojani, niin mikäli tuo ensimmäinen nuppusemme kulkee samoja polkuja kuin äitinsä, niin pitkää pinnaa vaaditaan 🙂 Näin jälkikäteen en voi muuta kuin olla sangen kiitollinen omille vanhemmilleni, jotka jämäkästi mutta lempeästi ohjasivat takaisin oikeille poluille, kun harha-askeleita otin. Luottivat, tukivat, antoivat anteeksi ja ymmärsivät ♥

KESKIVIIKKOTERKKUSIN,


tiistai 02. tammikuun 2018

Uusi vuosi, vanhat kujeet…

26

HEIPPAHEI IHANAT

ja huikean kivaa alkanutta vuotta! 🙂 Piti kyllä postaamani jo eilen illalla teille uuden vuoden toivotukset, mutta ilta meni vähän järkytyksen puolelle ja blogiteksti jäi kesken. Oltiin miehen ja Tobyn kanssa iltalenkillä, kun sivusilmällä näin liikettä kadun viereisen rivitalon oven suusta. Käännyin katsomaan ja näin susikoiran, joka lähtee haukkuen oven suusta suoraan kohti meitä. Sillä sekunnilla näin remmin päässä miehen, joka kierii rappuset alas ja jää makaamaan tajuttomana rappusten alapäähän. Taisin mennä vähän paniikkiin, mutta onneksi mies tajusi soittaa ambulanssin.

Susikoira oli niin hyvin remmissä kiinni miehen kädessä, että jäi omistajansa viereen. Juoksutin Tobyn kotiin ja hurautin autolla paikalle. Tuo tajuton mies oli onneksi vironnut istumaan, mutta emme uskaltaneet mennä viittä metriä lähemmäs, sillä ainakin itse pelkään isoja koiria. Tai en pelkää, mutta suhtaudun varauksella. Susikoira näytti myös vartioivan isäntäänsä hanakasti.
Se 20 minuuttia, mikä ambulanssin tuloon kesti tuntui tunnilta. Tuntui tosi pahalta, kun olisi halunnut mennä auttamaan lähemmin, mutta ei voinut muuta kuin seisoa etäällä. Loukkaantunut mies onneksi pääsi sen verran pystyyn, että ennen ambulanssin tuloa sai vietyä koiran sisälle. En usko, että hoitohenkilökuntakaan olisi juuri noussut ambulanssista ennen kuin koira on sisällä.

Omin jaloin mies käveli ambulanssiin, mutta koko illan ja yön mietin, että mitä hänelle kuuluu. Tietäen, että kun päänsä kovin lyö, niin komplikaatioita voi tulla myöhemminkin. Mietin myös sitä, että olisiko meillä enää tuota kovin rakasta Tobya, jos sakemanni olisi sieltä päässyt ryntäämään. Onneksi oli enkeleitä matkassa, niin loukkaantuneen miehen osalta kuin koirankin osalta.

Siinä missä vielä viime yönä valvoin, kun en voinut silmiäni ummistaa ilman näkyä tuosta tapahtumasta, tuntuu tapahtuma tänään jo aika absurdille. Ja hieman tunnen itseni jopa hölmöksi, että niin järkytyin. Mutta toisaalta, minkä sitä luonteelle mahtaa.

Palataanko alun järkytyksen jälkeen normipostausaiheisiin? Kuvissa viime vuoden jokaiselta kuukaudelta blogista yksi lempparikuvistani. Näin jälkikäteen kuvia selatessani täytyy kyllä myöntää, että näimme ja koimme paljon. Vietimme aikaa perheenä ja vuoteen mahtui paljon hyvää. Luetuimpia postauksia oli jälleen ruoka-aiheiset postaukset sekä yleisesti elämää käsittelevät postaukset. Hih, ne Marian syväanalyysit elämästä. Kyllä te tiedätte 😉

Mitä tulee tapahtumaan blogissani tänä vuonna, vuonna 2018? Minulla on ilo kertoa, että me jatkamme samaan malliin. Olen miettinyt kovasti sitä viime aikoina, että kun aina painotetaan kehitystä, niin miten voisin kehittyä bloggaajana. Onko pakko kehittyä, jos ei halua? Onko pakko vallata uusia alueita, jos ei koe tarvetta siihen?

Viime vuoden lopulla podcastit toivat mukavan lisän blogiskeneen. Jossain vaiheessa mietin, että ehkä podcast-junan kyytiin tulisi hypätä pysyäkseen mukana. Mutta tarkemmin kun asiaa ajattelin, niin tulin siihen tulokseen, että vaikka tykkään puhua, en ole puhuja. Ilmaisen mieluummin itseäni kirjallisesti. Tunsin, että vaikka rakastan podcastien kuuntelemista, niin musta ei ole niiden tekijäksi. Hatunnosto heille, ketkä ovat niin moniosaajia, että pyöräyttävät tuosta vaan laadukasta blogi- ja podcast-sisältöä 🙂

Lisäksi mietin, että olisiko jotain uusia postausaiheita, joita nostaa pinnalle tänä vuonna. Lifestyle-blogiin kun mahtuu aihepiiriltään laidasta laitaan. Yksi postaustoive viime vuodelta on ainakin vielä toteuttamatta. Sellainen, jota täällä blogissa ei olla juuri syvemmin käyty läpi, nimittäin sijoittaminen.

Itse olen aikoinaan opiskeluaikoinani lukenut Talouselämän ja Kauppalehden pörssikursseja hartaudella. Päässyt jotenkuten silloin sisään sijoittamisen periaatteisiin, mutta konkreettisella tasolla en ikinä ole sijoittanut esimerkiksi rahastoihin. Tämä on aihe, joka kiinnostaa ja josta aion ottaa selvää. Heti kun saan taustatietoa haalittua kasaan, niin postausta luvassa aiheesta!

Tällä viikolla tulossa vielä arjen pieniä säästövinkkejä sekä terveellisen tammikuun herkkuruokia.
Tai sitten jotain ihan muuta, fiilispohjalla kun mennään ♥ Tästä se lähtee, yhdeksäs kokonainen blogivuosi – tervetuloa mukaan! 🙂

IHANAA TIISTAITA TOIVOTELLEN,

 


Uudemmat »