torstai 26. huhtikuun 2018

Silloin ja tänään – elämän kulkua ♥

14

HELLOU IHANAT

ja hei sangen aurinkoista torstai-iltaa! Taannoin kerroin, että näin huhtikuussa sitä tulee oltua astetta herkemmillä. Pari viikkoa sitten kuopus täytti 11 vuotta ja huomenna tuo rakas esikoinen täyttää jo 13 vuotta. Mihin tämä aika oikein menee, jos saan kysyä? Toisaalta tuntuu, että aika menee älyttömän nopeasti. Mutta taas toisaalta tuntuu, että tuosta hetkestä, kun esikoinen syntyi on ainakin valovuosia aikaa. Kuinka paljon erilailla asiat olivat tasan 13 vuotta sitten kuin mitä ne tänään ovat.

Tuolloin olin maannut sairaalassa kolme viikkoa ja oli tiistaipäivä. Kolme viikkoa synnytystä oli käynnistelty kolmen päivän sykleissä. Kolme päivää käynnistystä ja yksi päivä lepoa. Ja jälleen alusta. Tuona tiistaina päätin rohkaista mieleni ja kysyä osaston lääkäriltä, josko saisin nousta kerrankin sängystä, kävellä raput alas kahvioon ja syödä jäätelöannoksen. Kävellä raput ylös ja metsästää siten niitä kunnon supistuksia. Vuodelevossa olleena kun tuntui, että ei ne supistukset edes tee mitään muuta kuin vain inhottavan olon. Sain onneksi luvan. Ehkä lääkärikin huomasi, että vaikka hienosti olin tuon kolme viikkoa jaksanut ilman mitään aktiviteettejä (liikkumista, lukemista, tv:n katselua), että oma psyykkeeni alkaa olemaan äärirajoilla.

Näin 13 vuotta myöhemmin eletään torstaipäivää ja sen sijaan, että olisin tehnyt rappustreeniä saavuttaakseni jotain tai päästäkseni lähemmäs maalia, kävin juoksemassa pikaisesti kiireen keskellä uudet juoksulenkkarini sisään. Psyykkeeni voi, ainakin omasta mielestäni, hyvin enkä tarvitse keneltäkään lupaa mihinkään. Tunnen vapaudentunnetta sen suhteen. Että pystyn lähtemään kodistani ulos ja lenkille. Kauppaan ja ihan minne haluan. Elinympäristöni kattaa hurjan paljon enemmän kuin TAYSin osaston 10b huoneen neljä ikkunasängyn.

13 vuotta sitten tänään söin elämäni parhaimman jäätelöannoksen. Tuntui kuin olisimme olleet miehen kanssa lomalla, kun reviirini laajentui tuonne alakerran kahvioon. Niin ihana tunne se oli. Osastolle takaisin lyllertäessäni olin yhtä hymyä. Lääkärikin totesi, että taisi tehdä tehtävänsä. Niin se tekikin. Mieli rentoutui ja illalla alkoi kivuliaat supistukset.

Tänään olen haaveillut jäätelöannoksesta. Syönyt pakkasesta suoraan purkista minttusuklaaproteiinijäätelöä ja hörppinyt kahvia sen kanssa. Hymyillyt melkein yhtä leveästi kuin tuolloin jäätelöannoksen jälkeen.

Silloin sairaalasängyssä illalla maatessani jälleen käyrällä ja suklaata puputtaessani päätin, että en enää ikinä syö suklaata ellei ole pakko. Tuolloin se oli pakko, jotta saatiin vauvan sydänääniin vaihteluita. Niistäkin kun pystyi tulkitsemaan, että pikkuisen olisi jo aika päästä ulos.

Vaikka silloin päätin, että suklaa ei ole se mun juttu, niin tänään olen sitäkin salaa napsaissut palasen jääkaapissa olevasta levystä. Siitä, josta on tarkoitus leipoa mutakakku tuon 13 vuotta sitten huomenna syntyneen lauantaisiin synttärikemuihin.

13 vuotta sitten tänään perheeseemme kuului kaksi ihmistä. Olisimme olleet onnellisia ihan kaksistaankin, mutta meitä siunattiin lahjalla (ja myöhemmin vielä toisella), jollainen on suuri kunnia ja etuoikeus saada.

Tänään perheeseemme kuuluu viisi jäsentä. Tuohon kahteen verrattuna se tuntuu jo suurperheeltä. Kovin rakkaalta sellaiselta ♥ Edelleen ja joka päivä tunnen suurta kiitollisuutta.

13 vuotta sitten illalla miehen lähtiessä sairaalasta kotiin nukkumaan taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. Varsin herkässä mielentilassa kun olin. Pienikin ero tuntui kamalalta.

Tänään saattelin tuon elämäni rakkauden lentokentälle hyvillä mielin ilman kyyneliä. Tiedän että tulevien neljän päivän aikana tulee ikävöityä, mutta tällä kertaa mulla on täällä kaksi natiaista seurana. Niitä, joilla on välillä yhtä huonot vitsit kuin isällään. Joilla pisamat poskilla muistuttaa toisen punertavasta parransängestä ja pisamista. Ne, jotka illalla pakkautuvat samaan sänkyyn kanssani nukkumaan ja tappelevat kumpi saa olla ekan yön äitin vieressä. Ehkä pitäisi itse olla keskellä?

Silloin illalla en vielä tiennyt synnyttämisen tuskasta mitään. Vaikka kyse oli vain 44 cm ja 2.7 kg:n rakkauspakkauksesta. En tiennyt sitä, että hätäsektio oli sekunneista kiinni. Enkä siitä, kuinka raastavaa on, kun en saanut vastasyntynyttä prinsessaa kotiin kanssani.

Mutta näin 13 vuotta jälkeenpäin, 13 vuotta vanhempana tiedän, että mitä ikinä elämässä tapahtuukaan, niin elämällä on tapana kantaa. Tiedän, että joissain tapauksissa kipu kuuluu asiaan. Kipu kuuluu kasvamiseen. Niin se kuului tuona päivänä 13 vuotta sittenkin, kun supistukset alkoivat. Seuraavana aamuna klo 06.21 minusta tuli äiti. Minulle annettiin roppakaupalla vastuullisuutta kertaheitolla ja jollain hassulla tavalla tuntuu, että vaikka olin jo iän puolesta aikuinen, niin tuossa hetkessä minusta tuli virallisesti aikuinen.

13 vuotta sitten tänään olin onnellinen. Kepein sydämin voin todeta, että sitä olen tänä päivänäkin. Potenssiin tsiljoona. Enkä vähiten sen takia, mitä tuolloin 13 vuotta sitten sai alkunsa ♥ 

TORSTAI-ILTATERKUIN,


sunnuntai 22. huhtikuun 2018

Pikkusuolaista & pikkuisen parisuhteesta

12

HEI HELLUREI IHANAT

ja sangen suloista sunnuntai-iltaa! ♥ Vielä kerran kaunis kiitos teille kaikille, ketkä tulitte moikkaamaan tänään Mansen Blogikirppiksellä. Tuntuu, että tavallaan tuon tapahtuman myötä sain rikottua tietynlaisen jään. Olen ollut armottoman huono bloggaaja siinä suhteessa, että en ole juuri missään paikallisissa blogitapahtumissa käynyt. Kaiken maailman kissanristiäisetkin onnistun aina välttämään. Vaikka tiedän, että se verkostoituminen on tälläkin alalla kaiken a ja o. Ehkä siinä suhteessa olen hieman epätyypillinen bloggaaja, että en oikein nauti olla esillä. Tämän päivän blogikirppistäkin olen jännittänyt jo varmaan kuukauden. Sosiaalinen olen, mutta helposti vetäydyn taka-alalle, kun tuntemattomia ihmisiä on enemmän kuin kourallinen. Tänään tuollaista ei tapahtunut, vaan niin vain seisoin myyntipöytäni takana ja lopulta nautin suunnattomasti joka hetkestä 🙂

Otsikon aiheeseen palatakseni; perjantai-iltana yllätin miehen pikkusuolaisella. Laitoin kuohuviinin kylmään ja katoin pöydän. Minkä ihmeen takia? Ei näihin yllätyksiin mielestäni mitään syytä tarvita. Muuta kuin se, että haluaa niin tehdä täydestä sydämestä. Tällä kertaa kuitenkin oli aihetta juhlaan, sillä miehellä alkoi golfkausi ja päätin, että sitä pitää juhlistaa. Tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella voi olla monia, joille sana golfkausi saattaa olla kirous. Se tietää monelle sitä, että kesään mahtuu liikaa yksinäisiä tunteja. Ellei harrastus ole yhteinen.

Meillä tuo harrastus on toivottavasti vielä joku päivä yhteinen, mutta golfkärpänen ei ole kertaakaan kunnolla puraissut itseäni lasten saannin jälkeen. Mitä enemmän mietin niitä syitä, mitkä ovat meidän parisuhteemme kantavia pilareita, niin aina tulen siihen tulokseen, että niiden perustavaa laatua olevien tekijöiden kuten rakkaus, luottamus ja kunnioitus lisäksi suhteemme voi hyvin, sillä annamme toisillemme tilaa. Vaikka tykkäämme tehdä juttuja yhdessä niin silti on ihan tervettä välillä viettää aikaa erossa.

Jopa ihan pikkulapsiajan pelastukseksi osaltaan voisin lukea sen, että tuo rakas reissasi siihen aikaan noin 200 päivää vuodesta. Silloin kun nähtiin, niin elämä oli yhtä juhlaa. Arkea, mutta silti juhlaa. Sitä se on nytkin; niinä hetkinä, kun toinen läiskii valkoista palloa saan tehdä ihan hyvällä omalla tunnolla niitä omia juttuja. Kuvailla ja kirjoittaa blogia. Kun toinen tulee kotiin voidaan sitten nyhjätä sohvalla leffan parissa.

Parisuhteen kantavia pilareita on myös se, että saamme hölmöjä päähänpistoja. Yhteisiä sellaisia. Tänään iltapäiväsaunassa päätimme lähteä ex tempore ajelemaan kohti mökkirantaa. Siinä ei kuulkaa kauaa nokka tuhissut, kun oltiin jo autonnokka kohti mökkiä. Ja tiedättekös, en ihan heti muista, että jää olisi ollut noin ihanalla tavalla heikonnäköinen. Aikaisin mahdollisuus päästä mökille aikataulujen puitteissa yöksi on kahden viikon päästä. Sitä ennen järvi on takuuvarmasti sulanut. Ja jos oikein hyvä tsägä käy, niin jo vappupäivänä päästään laittamaan mökki päiväseltään kesäkuntoon.

Siihen miehen hemmottelemiseen palatakseni. Minulla oli tietyllä tapaa perjantaina oma lehmä ojassa. Rakkauteni filotaikinaa kohtaan on ollut jäissä muutaman vuoden, mutta nyt muistin koko herkän taikinan ihan puskista. Tein filotaikinasta muffinssivuoassa tuollaisia kuppeja. Kuppeihin tein täytteen turkkilaisesta jugurtista, katkaravun pyrstöistä, tillistä, sitruunasta ja sitruunapippurista. Ai pojat, että maistui hyvälle!

Mutta hei nyt siihen parisuhteen nyhjäysosuuteen ♥ Huomen aamulla virkein ajatuksin vastaan heti ekaksi kommentteihinne edelliseen hiuspostaukseen 🙂

SULOISIN SUNNUNTAI-ILTATERKUIN,


perjantai 13. huhtikuun 2018

Herkillä ♥

10

HEIPSAN IHANAT!

Eletään taas niitä aikoja vuodesta, kun huomaan vetäytyväni muistoihin. Kun huomaan herkistyväni ihan mitättömästä. Seilaavani sinne jonnekin vuosien taakse. Niihin hetkiin, kun teki ajoittain erittäin kipeää. Joiden kivun sieti, sillä tiesi sen olevan väliaikaista kipua. Tasan 11 vuotta sitten aamuauringon noustessa perjantai 13. päivä sai perheessämme uuden merkityksen. Kolmesta tuli neljä.

Olen monesti miettinyt, että miten lapsi, joka on syntynyt kuuluisana epäonnen päivänä voi olla niin täyttä kultaa. Niin positiivinen ja hyväntuulinen. Aina avulias ja empaattisuudessaan omaa luokkaansa. Hurtilla huumorilla varustettuna, vitsikirjan välipalaksi nielaisseena.

On etuoikeus olla äiti kahdelle kullannupulle. Ennen äidiksi tulemista en osannut edes aavistaa, kuinka ihanaa äitiys on. Silloin lasten ollessa ihan vauvoja muistan toivoneeni, että voi kun aika kuluisi nopeasti. Toinen huusi koliikkiaan yöt ja toinen herätteli aamuviideltä kahden vuoden uhmassaan vaatimaan sitä, tätä ja tuota. Näin jälkikäteen antaisin mitä vain, jos saisin elää edes pienen hetken tuota aikaa, kun tytöt olivat vauvoja. Aika menee aivan liian nopeaa ♥

Ajan kulusta hämmentyneenä huomasimme myös, että tuo yrityslapsemme täytti huhtikuun 3. päivä 15 vuotta. Sekään ei ole mikään sellainen juttu, jota voisi pitää itsestäänselvyytenä näinä päivinä. Yrittäminen ei ole aina helppoa ja tuntuu, että markkinat ovat tämän tästä myllerryksessä. Pää on kuitenkin vahvasti pinnan yläpuolella ja se riittää. Se riittää, että saamme tarjota työntekijöillemme ja itsellemme leivän pöytään.

Meillä on juhlahumuviikonloppu edessä, sillä rakas esikoinenkin täyttää vuosia parin viikon päästä. Sunnuntaina kokoonnumme pienen lähisuvun ja kummien kanssa meille juhlimaan näitä meille niin kovin rakkaita. Sitä ennen luvassa on vielä vaikka mitä ihanaa ja jännittävää. Maailman parhaimman appiukon 70-vuotisjuhlia Tampereen kattojen yllä ja sen jälkeen ihanan ystäväperheen prinsessan synttärijuhlia.

Suolaiset tarjottavat meillä on kokolailla plakkarissa sunnuntain juhliin, mutta ne makeat – eikös niin että vähemmän on enemmän? 🙂 Mennään sitten vaikka vain sillä täytekakulla. Jonka virkaa tänä vuonna ajaa britakakku. Ajattelin keskittyä juhlimaan, mutta eiköhän sinne keittiöönkin jossain välissä ehdi.

Blogin pariin palaan viimeistään sunnuntai-iltana, mutta instastoriesissa (atmarias) voi seurata juhlaviikonlopun tunnelmia!

AURINKOISTA VIIKONLOPPUA IHANAT! ♥

PS. ja te ihanat bloggaajakollegat, muistakaahan tykittää kuvia Instaan tuolta BIDistä ja IBAsta. Harmittaa niin vietävästi, kun en taaskaan päässyt paikalle, mutta ensi vuonna pidän huolen, että pääsen!  🙂


tiistai 10. huhtikuun 2018

Lapset haluavat leipoa; uhka vai mahdollisuus?

4

HELLUREI TIISTAIHIN!

Tänään on tullut vietettyä aikaa keittiössä ja kuten olen kertonutkin, niin keittiö on yksi lempparipaikoistani täällä kotona 🙂 Tätä nykyä siitä on kehkeytymässä myös tyttöjen lempparipaikka. Meillä on tuo esikoinen ollut aina kiinnostunut ruoanlaitosta ja leivonnasta, mutta nyt olen ilokseni huomannut, että tuo pikkuisempi on samoilla jäljillä. Oli aika, kun ehkä hieman tuskailinkin esikoisen leivontainnostuksen kanssa. Varsinkin niinä kertoina, kun ei itse oikein ehtinyt katsomaan sivusta, että miten homma sujuu. Tietäen, että vaikka keittiöstä tulvahtaa ihanat tuoksut, on keittiön yleisilme kuin pommin jäljiltä.

Jossain vaiheessa oli pakko muuttaa omaa suhtautumistani asioihin; tykkään että ruoanlaitto- ja leivontataidot on yksiä niitä sellaisia elämän perustaitoja, joiden kanssa on aikoinaan hyvä muuttaa kokeilemaan siipiä omaan kotiin. Sen takia yritän ajatella, että lapset leivontapuuhissa ovat ennemminkin mahdollisuus kuin uhka 🙂

Esikoisen päästän keittiöön hyvillä mielin ystäviensä kanssa, sillä tiedän että esimerkiksi hellan ja uunin käyttö on hallinnassa. Pienemmän kanssa opetellaan juuri nyt sitä, miten hellaa käytetään ja miten uuni laitetaan päälle. Lauantaina kauppareissun yhteydessä kävimme kirjastossa, koska toinen halusi lainata keittokirjoja. Ihan vielä tuolloin kirjastoon ajaessamme ei käynyt mielessäni, että olisihan niitä kotonakin ollut. Siinä hyllyjen välissä tulimme tulokseen, että turha lainata, sillä suurin osa kirjoista, joita ajatteli lainata löytyvät kotihyllystä. Hei jotain iloa siitäkin, että olen kirjahamsteri 😉

Otti pari kolme kirjaa keittiön pöydälle ja alkoi selaamaan. Tyhjälle paperille kirjoitteli kiinnostavien reseptien nimiä ja yhdessä tuumin päädyimme tekemään Leila leipoo -kirjasta tuon suussa sulavan uunissa paistettavan juustokakun. Pari kertaa sitä olenkin tehnyt tyttöjen synttäreille vuosien varrella, joten tiesin mitä odottaa lopputuloksesta.

Opettelimme mittayksiköiden käyttöä ja reseptin lukutaitoa. Itse olen kantapään kautta opetellut, että ennen kuin ryhtyy mihinkään leivonta- tai ruoanlaittopuuhiin kannattaa kahlata läpi se pisinkin resepti. Sillä jossain kohtaa on fiksuinta käyttää omaa järkeä esimerkiksi työjärjestyksessä. Opetin, että uuni kannattaa aina laittaa lämpiämään ensimmäisenä, vaikkei se uuni tänä päivänä kauaa lämpenekään. Kerroin, että yleensä on hyvä mittailla raaka-aineet, mutta itse harvoin niitä mittailen 😀 Tämä aiheutti luonnollisesti hämmennystä.

Siinä vaiheessa kun kakkuun piti ripsotella mustikoita huomasin pakkasessa käynnin jälkeen pienen kokkiapulaisen kadonneen jonnekin. Huhuilin ja kuulin olohuoneen sohvalta voipuneen äänen: ”Äiti, mä en jaksa enää leipoa!” Sillä sekunnilla soi myös ovikello ja kokkikolmonen ryntäsi huoneeseensa ystävien kanssa. Siinä kakkua uuniin laittaessani mietin, että kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä pitää vielä vähän treenata 😉

Hilkulla oli, ettei kakku palanut pohjaan. Siihen tuli sellainen hyvin paistunut maku, sillä jätin sen vähän liian pitkäksi aikaa uunin jälkilämpöön (kiitos Tapparan jännittävän pelin). ”Äiti, tää meni pilalle…en osaa leipoa!” Kerroin, että se on sellainen juttu leivontaprojektienkin kanssa, että vain tekemällä oppii. Sitä paitsi, kakku onnistui erittäin hyvin!

Meillä on tulevana viikonloppuna oikein juhlaviikonloppu; lauantaina maailman parhaimman appiukon 70-vuotisjuhlat, sinä iltana rakkaan ystäväperheen esikoisen juhlat ja sunnuntaina vietämme meidän tyttöjen sukulaissynttäreitä. Jossain vaiheessa pitäisi ehtiä leipoa, mutta missä vaiheessa on vielä arvoitus. Ehkä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä? 😀 Onneksi tytöt ovat luvanneet tehdä perjantaina pikkupitsat ja kinkkupaparikapiirakan. Muuten mietin, että olisikohan ihan hölmöä mennä vain kakkulinjalla? Täytekakun lisäksi tekisi pari kolme kakkua eikä mitään muuta.

Haaveissa siintää tuo kuvissa näkyvä valkosuklaamustikkajuustokakku, mangojuustokakku sekä joku ihanan syntinen raakasuklaakakku. Täytekakun sijaan taidan peesata veljen vaimoa ja tehdä ihanan keväisen ja raikkaan britakakun vadelmarahkatäytteellä. Ja sitten tosiaan suolaisina pikkupitsat ja kinkkupiirakka. Eiköhän noilla jo pärjää? 🙂 Instastoriessin puolella seuraavat saivatkin esimakua viime viikolla leipomistani sokerittomista muffinsseista. Niistä tuli ältsin hyviä. Huomenna reseptiä luvassa tänne blogiin!

AURINKOSIN TIISTAITERKUIN,


maanantai 09. huhtikuun 2018

Kullanarvoisia hetkiä

6

*kaupallinen yhteistyö: Nescafé

HEIPPA IHANAT YSTÄVÄNI!

Kuinka usein sitä miettii ystäviä, joita ei ole pitkään aikaan ehtinyt nähdä. Ystävyyssuhteita, joiden ylläpitäminen on jäänyt vallan ruuhkavuosien ja kiireiden jalkoihin. Päättäen aina, että huomenna laitan viestiä ja kysyn mitä kuuluu. Ehdotan kahvittelua, edes pikaista sellaista. Kuitenkin huomaa, että välillä jopa tuo viestin laittaminen on liian työlästä. Saatikka sitten kalentereiden yhteensovittaminen niin, että löytäisimme yhteisen ajan kahvittelulle. Edes pikaiselle sellaiselle. Ihmissuhteet ovat elämän kantava voima ja niitä pitäisi ehtiä vaalimaan. Kaupallisen yhteistyön myötä Nescafén kanssa pääsin kertomaan teille niistä arvokkaista hetkistä, joita pitäisi elämässä olla paljon enemmän. Hetkistä, jotka kantavat pitkään arjen kiireissä.


Minulla on monta ihanaa ystävää. Monta ystävyyttä, joista olla todella kiitollinen. On opiskeluaikaisia ystäviä ja ystäviä, joita olen saanut nyt ihan viime vuosina. Jokainen ystävyys on tärkeä. Muutamat rakkaista ystävistäni asuvat niin kaukana, että yhteydenpito on melkein jäänyt. Välillä mietin, että ellei sosiaalista mediaa olisi, niin en juuri tietäisi mitä näille ystävilleni kuuluu. Yksi rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista ystävistäni asuu ison meren tuolla puolen. Vaikka välissämme on monta tuhatta kilometriä, niin silti jotenkin onnistumme ylläpitämään ystävyyttämme niin, että aina kun tapaamme, jatkuu juttu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt. Usein täällä kotimaassa tulee tilanteita, että purskahdan nauruun ja ajattelen, että tälle nauraisimme Anun kanssa tikahtumiseen saakka. Ne hetket, kun pääsemme saman pöydän ääreen eivät ole ikinä hiljaisia. Terkkuja sinne rapakon toiselle puolelle ♥

Suomessakin asuvia ystäviä tulee tavattua aivan liian harvoin, mutta silloin kun tapaamme ovat nuo hetket kultaakin kalliimpia. Yleensä päivitämme ystävien kanssa kuulumiset kahvikupposen äärellä. Kahvi on se ihmisiä ympäri maailman yhdistävä tekijä. Se on myös läsnä hetkissä, jolloin tehdään parhaita muistoja. Hetkissä, jolloin istumme alas ja toteamme, että miksi emme näe useammin. Kahvi on siis tärkeässä osassa niitä elämän hetkiä, jotka oikeasti merkitsevät eniten. Hetkissä, joista lähdemme kohti bussipysäkkiä tai autoa onnesta hymyillen. Joiden jälkeen arkikin näyttäytyy paljon lempeämmältä.ID

Sitä se on myös tuon parhaimman ystävänikin kanssa. Jonka kanssa saan jakaa elämäni. Vaikka elämme kiireistä lapsiperhearkea, niin silti pyrimme silloin tällöin viettämään laatuaikaa kaksistamme. Tänä kevättalvena tosin tuntuu, että kalenterimme eivät ole oikein menneet yksiin.  Välillä on niitä päiviä, kun tehdään ovella läpsystä vaihto. Tai treffaamme pelkästään yöunien merkeissä makuuhuoneessa yöaikaan. Mies on alkanut reissaamaan enemmän kuin aiemmin ja itselläni on riittänyt töitä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Olemme äiti ja isä, mutta sen lisäksi olemme vaimo ja aviomies. Meidän onnemme on koko perheen onni. Sen takia tätäkin ystävyyssuhdetta tulee vaalia siinä missä kaikkia muitakin ystävyyyssuhteita. Ellei jopa enemmän.

Mitään pitkiä viikonloppuja parisuhteenkaan hoitamiseen ei tarvita; pieni hetki toisen kanssa sohvalla kahvikuppien kanssa riittää. Helposti sitä tulee kahden kesken ollessamme keskusteltua lapsista tai töistä. Mutta olen huomannut, että joskus on ihan hyvä puhua myös meistä. Hänestä ja minusta. Siitä, mitä meille kuuluu. Se, että rakastaa vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ei ole itsestäänselvyys. Luulenpa, että olemme osanneet vaalia suhdettamme ja ystävyyttämme niillä pienillä hetkillä. Niillä kullanarvoisilla hetkillä, joilla on merkitystä.

Intohimo näyttelee elämässä suurta osaa. Niin ystävyyssuhteissa, parisuhteessa kuin yleisessä suhtautumisessa elämään. Sen saman intohimon jakaa myös Nescafé. Nimittäin intohimon kahviin. Pääsimme tuon rakkaani kanssa maistelemaan Nescafé Kulta -kahviperheen uusinta jäsentä. Aromikas sekoitus sisältää vuoristossa viljeltyjä ja kullanruskeiksi paahdettuja arabica-papuja. Nuo pavut on jauhettu kymmenen kertaa hienommiksi kuin tavallisessa suodatinkahvissa. Näin kahvipavun syvin olemus vapautuu antaen kahville hienostuneen ja täyteläisen maun. Kahvi on niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa vielä santsikupillisen jälkeenkin yksi kupillinen! Niin paljon tuosta paahteisen täyteläisestä mausta pidän, että ripsottelin kahvijauhetta vielä hieman valmiin kahvin päällekin.

Hei, Nescafé Facebook -sivuilla on meneillään kilpailu, johon kannattaa ehdottomasti käydä osallistumassa! Nescafé Kulta haluaa tehdä vanhojen ystävien tapaamisesta helppoa, joten se tarjoaa mahdollisuuden voittaa kuuden hengen gourmet -illallisen, jonka ammattikokki tulee valmistamaan voittajan kotona. Kuulostaa aika hyvältä, eikö? 🙂

Vahva ja pehmeä. Sitä oli tuo maistelemamme kahvi. Mutta sitä on myös tuo elämäni rakkaus, jonka kanssa saan toivottavasti vielä viettää monia kuvankaltaisia hetkiä yhdessä ♥ Olkoon se sitten treffit kotisohvalla tai kahvilassa, pääasia että järjestämme aikaa toisillemme.

LEMPEÄÄ ALKANUTTA VIIKKOA TOIVOTELLEN,


« Vanhemmat
Uudemmat »