Jee, torstai on täällä. Mä jotenkin tykkään näistä torstaipäivistä; viikonloppu on askeleen lähempämä ja töissäkin riittää vipinää. Torstain kunniaksi katsastetaan hiustyylejäni vuosien varrelta. Mun hiuksissa on ollut varmasti kaikkia maailman värejä ja kaikki mahdolliset pituudet. Kiharaa ja suoraa. You name it, kaikki löytyy. Tosin ehkä noiden värjäyksien ja käsittelyjen takia hiukseni ovat nyt siinä kunnossa kuin ovat. Tai sitten ikä vain tekee tehtävänsä 😉 Hiukset ovat viime vuoden aikana kasvaneet hurjasti, mutta silti mä olen tällä hetkellä aivan totaalisen kyllästynyt hiuskuontalooni; hankalan pituinen, ohentunut ja reissussa liikaa vaaleentunut pehko, jossa näkyy inhasti tyvikasvu. Ensi viikolla pääsen onneksi kampaajalle. Taas sitä ollaan tässä tilanteessa; kasvatat hiuksia, kunnes jossain vaiheessa kyllästyt ja pätkäset ne lyhyeksi. Been there, done that.

Mulla ei ole tällä hetkellä luottokampaajaa. Hiuspidennysten aikaan tuli käytyä pari kolme vuotta samalla, mutta hän jäi äitiyslomalle ja sillä tiellä on edelleen. Nyt varasin kampaajan paikasta, jossa kävin reilun kymmenen vuotta sitten jonkun aikaa. Yllä olevan kuvan aikoihin. Tuo kuva on otettu, kun olin ihanaa ystävääni V:tä tapaamassa Madridissa. V asui ihan Solin aukion vieressä kauniissa, jykevässä ja vanhassa talossa. Madridissa oli tuolloin toukokuussa jo helteet ja asfaltti hohkasi kasvoille hieman ehkä epätasapainossa olevan rusketuksen. Kulmakarvojen yläpuolelle tuli tuollaiset ruskeat läntit 😀 Madridiin haluaisin vielä uudelleen. Kaikki ne ihanat pikkukujat ja tapasbaarit. Tuolloin Mango ja Zarakin olivat harvinaista herkkua, kun niitä ei ollut Suomessa.

Mutta palatakseni hiusasiaan. Ennen leikkaamista polkkatukaksi silloin yli 10 v sitten hiukseni olivat samassa jamassa kuin nyt. Kampaaja teki värjäyksen kanssa ihan äärimmäisen hyvää työtä; oli kirkkaan vaaleaa, suklaan ruskeaa ja toffeeta. Samanlaisen värityksen ajattelin nyt pyytää ja hyvällä säkällä kampaajalla on vielä tiedot tallella. Mutta se, että leikkauttaako tuollaista polkka vai ei? Jotenkin tuntuu, että se ehkä hivenen vanhentaa. Toisaalta, tällä hetkellä mulla on melkein aina hiukset kiinni ja tekis mieli vähän laittaakin niitä jotenkin. Polkassa olisi se, että mun hiuslaadulla se olisi pakko laittaa joka aamu. Ei voi jättää kuivumaan, sillä luonnonkihara kuivuu ihan säkkäräksi.

Onneksi tässä on vielä muutamia päiviä aikaa pähkäillä. Lisäpähkäilyn aihetta tuottaa reilu vuosi sitten Rapunzeliltä hankkimani klipsipidennykset, joita en ole ikinä pitänyt. Tekisi mieli ottaa ne käyttöön. Ne ovat melkolailla tuon ylimmän kuvani hiusten väriset, raidoitetut. Tosin jos leikkaan polkan, niin eihän ne pidennykset sinne kauniisti asetu. Voih, naisena olemisen sietämätön vaikeus 🙂 Onneksi ei ole kuitenkaan kyse asiasta, jonka takia menettäisin yöuneni. Odotan vain sitä, että pääsen pitkästä aikaa leikkaamaan ja värjäämään hiuksiani. Istumaan pesualtaan viereen ja nauttimaan päähieronnasta.

Huomenna aamusta sitten astiapostausta kera alekoodin!

(tosin Anu ne muut tarjoiluastiat on vielä kuvaamatta, mutta kyllä mä nekin vielä esittelen 🙂

Kuinkas on sunnuntai sujunut? 🙂 Meillä hyvin verkkaisesti. Aamulenkki ja vierailu anoppilaan. Siinä ne tämän sunnuntain tekemiset tähän mennessä. Hirmu nopeasti tämä aika menee, tai tuntuu menevän. Vielä olisi edessä perinteiset pyykkikasan taltuttamiset ja kauluspaitojen silittämiset. Mies lähtee huomenna pitkästä aikaa ulkomaan työreissulle. Eilen tunnelmoitiin Earth houria, tosin vähän laistettiin sillä käväistiin saunassa. Kiuas vie sähköä ja lisäksi meillä oli saunassa valo päällä. Suihku onnistui sitten pimeässä. Aikas kiva rauhoittumistapa koko perheelle ennen yöunia tuo tunnin ”pimeys”. Ei sitä kaivannutkaan valoja päälle.

Lupasin esitellä teille tarkemmin tuota mun rakkauslompakkoa, jonka ostin Thaimaasta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kun mä pääsen shoppailemaan ”surffi”liikkeisiin, kuten RipCurlille tai Quicksilverille niin yleensä ihan ekana suuntaan kassalle tsekkaamaan lompakot, money clipit, vyöt ja avaimenperät. Mulla on niihin jonkin sortin himo 🙂 Mä en ole ikinä ollut näiden isojen lompakkojen ystävä. Mutta tämä yksilö kolahti ja kovaa. Ihanan pehmeää nupukkinahkaa ja sisään mahtuu ne kaikki mun miljoonat kortit. Enkä nyt puhu luottokorteista vaan niistä kaiken maailman kanta-asiakaskorteista 😉 Ja tämä yksilö ei edes pullistele niiden takia, niin kuin vanha MK:n lompakkoni. Tykkään ja tarpeen vaatiessa tänne mahtuu huulikiiltokin. Ei tarvitse katsokaas ottaa laukkua mukaan, kun lähtee asioille. Onko kellään muulla lompakkofetissiä? 🙂 En mäkään lompakkoja hirveän usein osta ja yleensä kulutan edellisen aina loppuun ennen uuden ostamista. 

Nyt ed.postauksen kommenttien pariin ja sitten pari postausta viikolle työn alle. 

Ai niin, ne kauluspaidatkin piti silittää. No stress, onhan tässä aikaa  🙂

toivottelee,

Näin rusoposkisena juoksulenkin jäljiltä on kiva tehdä postausta, joka liittyy ihonhoitoon. Sain Lumenelta testattavaksi tuotepaketin ihonhoitoon 35+ ikäisille. Bright Now Visible Repair -tuotesarja sisältää suomalaista lakkaa, jonka huippuunsa kehitetty kantasoluteknologia auttaa vähentämään ryppyjä ja estämään uusien syntymistä. Innovatiivinen lakan kantasoluteknologia on kehitetty yhdessä VTT:n kanssa ja se edistää ihon kollageenin muodostumista. Kollageeni auttaa säilyttämään ihon nuorekkaan kimmoisana.

Omasta mielestäni mulla on ns. ongelmaiho; pintakuiva rasvainen iho, joka kuivuu talvella ja kiiltää kesällä. Ihoni reagoi niin sisäisiin kuin ulkoisiin muutoksiin voimakkaasti. Hormonaalisista muutoksista puhumattakaan. Pientä näppyä saan aikaan syömällä sokeria, juomalla light-limuja ja stressaamalla. Joten pyrin välttämään näitä parhaani mukaan. Vuosi sitten kesällä aloitettu MSM-jauheen syönti on parantanut ihoni kuntoa merkittävästi ja huomaan, että se ei reagaoi enää ihan niin herkästi ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Ilolla otin tämän uuden sarjan testaukseen. Sarjaan kuuluu korjaava ja heleyttävä päivävoide sekä yövoide, 2 in 1 silmänympärysvoide ja peitevoide sekä seerumi.

Yleensä aurinkolomien jälkeen ihoni on ollut kuiva ja veltostunut. Ihohuokoset ovat olleet suurentuneet ja joskus aurinkorasva on saanut aikaan pientä mannaryyninäppyä otsaan. Nyt hain heti kotiin tultuani tämän Lumenen lähettämän paketin postista ja kaksi viikkoa sitten aloin käyttämään tuota seerumia. Aamu- ja iltapuhdistuksen jälkeen iholle, ennen kosteusvoidetta. Liekö tilanne ollut niin paha, mutta ainakin itse huomaan muutoksen. Iho on kimmoisampi. Ilman kosteusvoidetta tämä seerumi hieman kiristää ihoani, joten vaatii imeydyttyään ainakin mulla sen kosteusvoiteen. Päivä- ja yövoide on vielä testaamatta, mutta kunhan saan tuon tämän hetkisen voiteeni purkin pohjalta käytettyä (käytän samaa päivin öin), niin otan myös nämä Lumenen tuotteet käyttöön. Plussaa muuten tuosta päivävoiteen suojakertoimesta!

Ja sitten, sarjassamme noloimmat ihonhoitomokat. Tähän ikään mennessä en ole käyttänyt silmänympärysvoidetta. I know, a huge mistake. Tai siis ostinhan mä muistaakseni ekan silmänympärysvoiteeni joskus 17-vuotiaana, mutta se jäi purkkiin. Mutta (kopkop) vielä ei ole tullut silmänympärysryppyjäkään. Tokihan se ei kerro vielä sitä, ettei niitä tulisi. Tämän silmänympärysvoiteen otan käyttöön nyt. Heti tänä iltana. Siinä on muuten mukana tuollainen heleyttävä peitevoidekin. Voih, tuo olisi tullut lasten vauva-aikaan tarpeeseen 🙂 Onneksi mulla ei ole ollut sittemmin tapana kärsiä tummista silmänalusista. Käytätkö sä silmänympärysvoidetta?

Nämä ihonhoitotuotteet tukevat sitä sisältä päin tulevaa ihonhoitoa. Ja mikäli minulla muut tuotteet toimivat yhtä hyvin kuin tuo seerumi, niin jatkossakin ilolla tuen suomalaista. Näin neljänkympin kynnyksellä olen huomannut, että pieniä pintaryppyjä on alkanut ilmestyä. Sen ihon velttouden ja sameuden lisäksi. Kuulostaa tosi hehkeältä, eikös? 😉 Mulla aiemmin mainitsemani sokerit ja light-limut pahentavat tilannetta. Avokadohimoni olen taas huomannut auttavan ihooni. 

Kuten myös tuon aiemminkin mainitsemani MSM-jauheen. 

Olisi kiva tietää teidän salaiset kikkakolmoset, joilla hoidatte ihoanne sisältä päin? 

PS. palaan ed. postauksen kommentteihin jahka tuo Tapparan peli päättyy. Hyvä Tappara! 🙂
PPS. Postaus on tehty yhteistyössä Lumenen kanssa ja sisältää mainoslinkkejä!

Ja ihanaa sunnuntaiaamua! Niin kuin tuossa pari päivää sitten kerroin, niin olen kova tyttö haaveilemaan. Elämässä pitää olla unelmia. Pääsin mukaan Libressen ja Indiedaysin kampanjaan, jossa jälleen sai antaa haaveilleen siivet. Libressellä on meneillään Win what you want -kampanja, jossa voittaja saa toteuttaa haaveitaan 10 000 euron edestä. Huikeeta 🙂 Täältä löytyy tarkemmat ohjeet ja säännöt siitä, miten voi lähteä tavoittelemaan tuota pääpottia. Lyhyesti kuvailtuna homma menee näin; kerää Libressepakkauksista esiin raaputettavia koodeja, joista pistesaldosi kertyy. Lisäksi voit pelata pistesaldoa kerryttävää peliä Libressen sivuilla tai ladata tuon pelin puhelimeesi. Tämän lisäksi, kun rekisteröit pisteesi, sinun täytyy vain kertoa, mistä haaveilet. Simple as that! Onnea peliin 🙂

Mitä mä tekisin 10 000 eurolla? Veisin perheeni paikkaan, jota ei edes aikoinaan löytynyt Tampereen pääkirjaston kattavimmasta karttakirjasta (huom. elettiin aikaa ilman nettiä ;). Paikkaan, jossa kaupunkilaistyttönä opin sen, että elämässä on muutakin kuin shoppailu ja kavereiden kanssa kahvilla istumista. Paikkaan, jossa kylän pääraitilla oli tasan yksi kauppa ja yksi ravintola. Paikkaan, jossa ihmiset oikeasti välittivät toisistaan ja jossa karuissa talven olosuhteissa apu oli lähellä. Paikkaan, jossa koulun parkkipaikka täyttyi pickup -autoista ja autoista kuuluvasta countrymusiikista. Paikkaan, jossa termi ”middle of nowhere” konkretisoitui. Veisin perheeni elokuussa järjestettävään 20-vuotisluokkakokoukseen keskelle Kanadan preeriaa. 

Vuonna 1993 sain mahdollisuuden hakea vaihto-oppilaaksi ennen viimeistä lukiovuottani. Haaveissa siinsi niin Australian surffimaisemat (tuolloin Billabong, Quicksilver, Rip Curl sun muut surffimerkit olivat ihan in meidän kaveripiirissä) kuin Amerikan länsirannikon shoppailumahdollisuudet (aivan liian monta katsottua Beverly Hills 90210 -jaksoa takana ;). Mutta jostain takaraivosta tuli idea lähteä Kanadaan. Mielessä Toronto tai Vancouver. Mietin jo sitäkin, että silloinen ranskankielentaitoni olisi hyvin hioutunut Montrealissa. Mutta kun hyväksymiskirje saapui postitse niin tovi meni ennen kuin tajusin, mihin sitä oltiin matkalla. Meskanaw – kylän nimi kuulosti siltä, että siellä asuttaisiin joko intiaanitiipeissä tai sitten igluissa. Mutta liki vuorokauden matkustamisen jälkeen, vanhassa Chevy pickupissa kuoppaista preeriaa halkovaa tietä pitkin matkustaessani totesin, että ei ihan asia näin ollutkaan. Radiossa pauhasi country ja isäntäperheeni puhui englantia ihan hassusti. R-äänne kuulosti hassulta ja muutenkin englanti oli ihan erilaista kuin mihin lukion englanninmaikka oli meidät opettanut. 

Ensimmäisen puoli vuotta asuin farmilla, keskellä peltoja. Pohjanmaan lakeudet eivät tämän rinnalla tuntuneet miltään. Lähimmässä kylässä olevaan kouluun kuljettiin 45 minuuttia keltaisella koulubussilla ja kerättiin matkalta oppilaita kyytiin. Radiossa pauhasi countrymusiikki ja luokkakaverini Amyn iskä jaksoi kuskin paikalta hymyillä päivästä toiseen. Tuolla maatilalla oltiin talvella kolme päivää eristyksissä, kun pakkasta oli tuulen kanssa sellaiset 50-astetta ja koulut olivat kiinni. Ihmisiä kehoitettiin myös pysymään pois maanteiltä, sillä tuuli puuskutti preerialla lunta aiheuttaen ylitsepääsemättömiä lumivalleja tielle. Isäntäperheeni kautta opin, että vaikka rahaa ei ollut paljon, niin elämässä oli enemmän rikkautta kuin monella miljonäärillä. Ei ollut hienoja pleikkareita, tietokoneita tai muita vastaavia ajanvietteitä. Iltaisin pelailimme lautapelejä ja nauroimme telkkarin komediasarjoille. 

Toisen puoli vuotta asuin kylässä, jossa kouluni sijaitsi. Kinistinossa taitaa vieläkin olla asukasluku siellä 700 asukkaan hujakoilla. Tähän lasketaan mukaan vielä kylän ulkopuolella olevan intiaanireservaatin asukkaat. Asuin puolivuotisen ihanien Joanin ja Ernestin luona. Heidän omat lapsensa olivat jo lentäneet pesästä. He opettivat minulle englantia ja minä opetin heille ruotsia. Suvun juuret tulivat tuolta meidän naapurimaasta, joten tunsin olevani lähellä kotia asuessani heillä. Tässä pienessä Kinistino kylässä juhlapäivinä käytiin kylän ainoassa ravintolassa, kiinalaisessa sellaisessa, syömässä. Joanien kanssa leivoimme ajan kuluksemme pakkasen täyteen herkkuja. Liekö näiden syy vai mikä, mutta kotiin tuli 12 kiloa ylimääräistä. Enkä nyt tarkoita matkalaukuissa 😉

Koulun jälkeen ajeltiin kylän pääkatua edestakaisin. Jälleen sen countrymusiikin pauhatessa taustalla. Iltaisin kokoonnuttiin koululle katsomaan jääkiekkotreenejä (keväällä ja kesällä koristreenejä). Päivisin Wranglereissä, bootseissa ja stetsoneissa viihtyvät luokkakaverini jahtasivat iltaisin mustaa lätkää ympäri kaukaloa. Me tytöt istuttiin katsomossa ja syötiin bbq-maustettuja auringonkukan siemeniä. Niiden kuoret maahan sylkien. Opittu taito sekin 🙂 Koulun jääkiekkojoukkue niitti mainetta ja mammonaa ja viikonloppupelit saivatkin aikaan yleisöryntäyksen muuten niin hiljaiseen paikkaan. Viikonloppuna ajeltiin lähikaupunkiin tanssimaan. Eikä mitään diskoa vaan kunnon two steppiä eli country-tanssia. Urheilu oli läsnä vahvasti tuolla jokapäiväisessä arjessa. Itsellänikin oli lukkarissa joka päivä ainakin yksi phys.ed. -tunti. 

Vuosi huipentui siihen, kun sain oman perheeni ja parhaan ystäväni kylään valmistujaisiini. Kyllä he taisivat ihmetellä, että miten minä kaupunkilaistyttönä ja erittäin sosiaalisena sellaisena olin tuolla peräkylässä vuoden viihtynyt. Ihmettelivät myös sitä, että miten se sosiaalisuus oli vain lisääntynyt. Opin itsestäni ihan hirmuisesti tuon vuoden aikana. Niin paljon kuin vain 17-vuotiaana voi oppia. Tärkein oppi oli ehkä se, että opin hyväksymään erilaisuutta ja arvostamaan sitä. Ei tuolla juuri katsottu, että onko sulla Benettonin paita päällä vai mikä. Pääasia taisi olla, että kaikilla kuitenkin oli vaatteet. Ei ollut paineita pukeutumisen suhteen. Ihmisiä ei arvosteltu ulkoisien avujen perusteella. Vain sisäiset avut olivat huomionarvoisia. Mä olen aina ollut ystävällinen, mutta vuoden aikana se ystävällisyys käsitteenä konkretisoitui. Toisen huomioon ottaminen. Tuntuu, että tuolla kylässä kaikki olivat yhtä suurta perhettä. Ja on ihana huomata sosiaalisessa mediassa, että niin se on nykyäänkin. He tsemppaavat ja rohkaisevat toisiaan. Surut ja ilot jaetaan estoitta.

Tuonne mä siis perheeni veisin. Katsomaan vähän erilaista elämää. Elämässä on muutakin kuin bling blingiä, trendien aallonharjalla olevaa sisustustamista ja kadonneiden vatsalihasten metsästämistä juoksulenkeillä. Isäntäperheeni ihanasta isästä on aika jo jättänyt, mutta Joanille (kuvassa keskellä ylärivissä 🙂 veisin knäckebrödiä ja kiittäisin henkilökohtaisesti siitä, että ottivat minut perheeseensä ja arkeensa mukaan. Näin jälkeen päin sen on vasta tajunnut, että kuinka sydämellistä ja kilttiä on ottaa täysin vieras henkilö kotiinsa asumaan. Toivottavasti voin joskus suoda jollekin Suomeen haluavalle vaihto-oppilaalle yhtä unohtumattoman vuoden täällä meillä kuin mitä minulle aikoinaan suotiin. Muistakaa laittaa hyvä kiertämään! Ja muistakaa haaveilla. Olis kiva tietää, mitä sä tekisit ylimääräisellä 10 000 eurolla…monet meistä kampanjaan osallistuneista käyttäisi sen matkustamiseen, onko sulla sama juttu?

Joten nyt haaveet askeleen lähemmäksi realismia ja katsomaan tarkemmat ohjeet
Libressen kampanjasivuille!

toivottaa pää pilvissä haaveillen

PS. Stay tuned tämän asian tiimoilta, sillä myöhemmin luvassa lisävinkkejä!