Ja ihanaa sunnuntaiaamua! Niin kuin tuossa pari päivää sitten kerroin, niin olen kova tyttö haaveilemaan. Elämässä pitää olla unelmia. Pääsin mukaan Libressen ja Indiedaysin kampanjaan, jossa jälleen sai antaa haaveilleen siivet. Libressellä on meneillään Win what you want -kampanja, jossa voittaja saa toteuttaa haaveitaan 10 000 euron edestä. Huikeeta 🙂 Täältä löytyy tarkemmat ohjeet ja säännöt siitä, miten voi lähteä tavoittelemaan tuota pääpottia. Lyhyesti kuvailtuna homma menee näin; kerää Libressepakkauksista esiin raaputettavia koodeja, joista pistesaldosi kertyy. Lisäksi voit pelata pistesaldoa kerryttävää peliä Libressen sivuilla tai ladata tuon pelin puhelimeesi. Tämän lisäksi, kun rekisteröit pisteesi, sinun täytyy vain kertoa, mistä haaveilet. Simple as that! Onnea peliin 🙂

Mitä mä tekisin 10 000 eurolla? Veisin perheeni paikkaan, jota ei edes aikoinaan löytynyt Tampereen pääkirjaston kattavimmasta karttakirjasta (huom. elettiin aikaa ilman nettiä ;). Paikkaan, jossa kaupunkilaistyttönä opin sen, että elämässä on muutakin kuin shoppailu ja kavereiden kanssa kahvilla istumista. Paikkaan, jossa kylän pääraitilla oli tasan yksi kauppa ja yksi ravintola. Paikkaan, jossa ihmiset oikeasti välittivät toisistaan ja jossa karuissa talven olosuhteissa apu oli lähellä. Paikkaan, jossa koulun parkkipaikka täyttyi pickup -autoista ja autoista kuuluvasta countrymusiikista. Paikkaan, jossa termi ”middle of nowhere” konkretisoitui. Veisin perheeni elokuussa järjestettävään 20-vuotisluokkakokoukseen keskelle Kanadan preeriaa. 

Vuonna 1993 sain mahdollisuuden hakea vaihto-oppilaaksi ennen viimeistä lukiovuottani. Haaveissa siinsi niin Australian surffimaisemat (tuolloin Billabong, Quicksilver, Rip Curl sun muut surffimerkit olivat ihan in meidän kaveripiirissä) kuin Amerikan länsirannikon shoppailumahdollisuudet (aivan liian monta katsottua Beverly Hills 90210 -jaksoa takana ;). Mutta jostain takaraivosta tuli idea lähteä Kanadaan. Mielessä Toronto tai Vancouver. Mietin jo sitäkin, että silloinen ranskankielentaitoni olisi hyvin hioutunut Montrealissa. Mutta kun hyväksymiskirje saapui postitse niin tovi meni ennen kuin tajusin, mihin sitä oltiin matkalla. Meskanaw – kylän nimi kuulosti siltä, että siellä asuttaisiin joko intiaanitiipeissä tai sitten igluissa. Mutta liki vuorokauden matkustamisen jälkeen, vanhassa Chevy pickupissa kuoppaista preeriaa halkovaa tietä pitkin matkustaessani totesin, että ei ihan asia näin ollutkaan. Radiossa pauhasi country ja isäntäperheeni puhui englantia ihan hassusti. R-äänne kuulosti hassulta ja muutenkin englanti oli ihan erilaista kuin mihin lukion englanninmaikka oli meidät opettanut. 

Ensimmäisen puoli vuotta asuin farmilla, keskellä peltoja. Pohjanmaan lakeudet eivät tämän rinnalla tuntuneet miltään. Lähimmässä kylässä olevaan kouluun kuljettiin 45 minuuttia keltaisella koulubussilla ja kerättiin matkalta oppilaita kyytiin. Radiossa pauhasi countrymusiikki ja luokkakaverini Amyn iskä jaksoi kuskin paikalta hymyillä päivästä toiseen. Tuolla maatilalla oltiin talvella kolme päivää eristyksissä, kun pakkasta oli tuulen kanssa sellaiset 50-astetta ja koulut olivat kiinni. Ihmisiä kehoitettiin myös pysymään pois maanteiltä, sillä tuuli puuskutti preerialla lunta aiheuttaen ylitsepääsemättömiä lumivalleja tielle. Isäntäperheeni kautta opin, että vaikka rahaa ei ollut paljon, niin elämässä oli enemmän rikkautta kuin monella miljonäärillä. Ei ollut hienoja pleikkareita, tietokoneita tai muita vastaavia ajanvietteitä. Iltaisin pelailimme lautapelejä ja nauroimme telkkarin komediasarjoille. 

Toisen puoli vuotta asuin kylässä, jossa kouluni sijaitsi. Kinistinossa taitaa vieläkin olla asukasluku siellä 700 asukkaan hujakoilla. Tähän lasketaan mukaan vielä kylän ulkopuolella olevan intiaanireservaatin asukkaat. Asuin puolivuotisen ihanien Joanin ja Ernestin luona. Heidän omat lapsensa olivat jo lentäneet pesästä. He opettivat minulle englantia ja minä opetin heille ruotsia. Suvun juuret tulivat tuolta meidän naapurimaasta, joten tunsin olevani lähellä kotia asuessani heillä. Tässä pienessä Kinistino kylässä juhlapäivinä käytiin kylän ainoassa ravintolassa, kiinalaisessa sellaisessa, syömässä. Joanien kanssa leivoimme ajan kuluksemme pakkasen täyteen herkkuja. Liekö näiden syy vai mikä, mutta kotiin tuli 12 kiloa ylimääräistä. Enkä nyt tarkoita matkalaukuissa 😉

Koulun jälkeen ajeltiin kylän pääkatua edestakaisin. Jälleen sen countrymusiikin pauhatessa taustalla. Iltaisin kokoonnuttiin koululle katsomaan jääkiekkotreenejä (keväällä ja kesällä koristreenejä). Päivisin Wranglereissä, bootseissa ja stetsoneissa viihtyvät luokkakaverini jahtasivat iltaisin mustaa lätkää ympäri kaukaloa. Me tytöt istuttiin katsomossa ja syötiin bbq-maustettuja auringonkukan siemeniä. Niiden kuoret maahan sylkien. Opittu taito sekin 🙂 Koulun jääkiekkojoukkue niitti mainetta ja mammonaa ja viikonloppupelit saivatkin aikaan yleisöryntäyksen muuten niin hiljaiseen paikkaan. Viikonloppuna ajeltiin lähikaupunkiin tanssimaan. Eikä mitään diskoa vaan kunnon two steppiä eli country-tanssia. Urheilu oli läsnä vahvasti tuolla jokapäiväisessä arjessa. Itsellänikin oli lukkarissa joka päivä ainakin yksi phys.ed. -tunti. 

Vuosi huipentui siihen, kun sain oman perheeni ja parhaan ystäväni kylään valmistujaisiini. Kyllä he taisivat ihmetellä, että miten minä kaupunkilaistyttönä ja erittäin sosiaalisena sellaisena olin tuolla peräkylässä vuoden viihtynyt. Ihmettelivät myös sitä, että miten se sosiaalisuus oli vain lisääntynyt. Opin itsestäni ihan hirmuisesti tuon vuoden aikana. Niin paljon kuin vain 17-vuotiaana voi oppia. Tärkein oppi oli ehkä se, että opin hyväksymään erilaisuutta ja arvostamaan sitä. Ei tuolla juuri katsottu, että onko sulla Benettonin paita päällä vai mikä. Pääasia taisi olla, että kaikilla kuitenkin oli vaatteet. Ei ollut paineita pukeutumisen suhteen. Ihmisiä ei arvosteltu ulkoisien avujen perusteella. Vain sisäiset avut olivat huomionarvoisia. Mä olen aina ollut ystävällinen, mutta vuoden aikana se ystävällisyys käsitteenä konkretisoitui. Toisen huomioon ottaminen. Tuntuu, että tuolla kylässä kaikki olivat yhtä suurta perhettä. Ja on ihana huomata sosiaalisessa mediassa, että niin se on nykyäänkin. He tsemppaavat ja rohkaisevat toisiaan. Surut ja ilot jaetaan estoitta.

Tuonne mä siis perheeni veisin. Katsomaan vähän erilaista elämää. Elämässä on muutakin kuin bling blingiä, trendien aallonharjalla olevaa sisustustamista ja kadonneiden vatsalihasten metsästämistä juoksulenkeillä. Isäntäperheeni ihanasta isästä on aika jo jättänyt, mutta Joanille (kuvassa keskellä ylärivissä 🙂 veisin knäckebrödiä ja kiittäisin henkilökohtaisesti siitä, että ottivat minut perheeseensä ja arkeensa mukaan. Näin jälkeen päin sen on vasta tajunnut, että kuinka sydämellistä ja kilttiä on ottaa täysin vieras henkilö kotiinsa asumaan. Toivottavasti voin joskus suoda jollekin Suomeen haluavalle vaihto-oppilaalle yhtä unohtumattoman vuoden täällä meillä kuin mitä minulle aikoinaan suotiin. Muistakaa laittaa hyvä kiertämään! Ja muistakaa haaveilla. Olis kiva tietää, mitä sä tekisit ylimääräisellä 10 000 eurolla…monet meistä kampanjaan osallistuneista käyttäisi sen matkustamiseen, onko sulla sama juttu?

Joten nyt haaveet askeleen lähemmäksi realismia ja katsomaan tarkemmat ohjeet
Libressen kampanjasivuille!

toivottaa pää pilvissä haaveillen

PS. Stay tuned tämän asian tiimoilta, sillä myöhemmin luvassa lisävinkkejä!

Indiedays viettää Motivaation maaliskuuta ja olinkin todella onnellinen päästessäni mukaan tekemään postausta tämän aiheen tiimoilta. Meitä on mukana yhteensä 15 bloggaajaa jakamassa teille ne ihan kaikista parhaimmat vinkkimme terveellisiin elämäntapoihin. Aiheita on liikuntaan ja hyvinvointiin liittyen ja ainakin itse olen saanut noista teemapostauksista jo hyviä vinkkejä mm. juoksuharrastukseeni ja puurohimotukseeni. Motivaation maaliskuu -teeman sivut postauksineen löytyvät täältä.

Mä ajattelin kertoa teille omat vinkkini tasapainoiseen ja hyvään henkiseen oloon. Ne teot ja ajatusmallin, jonka avulla mä voin hyvin. Voin sanoa, että nyt 38-vuotiaana elän elämäni parasta aikaa. Ollakin, että niitä vastoinkäymisiä ja surullisia asioita on tapahtunut viime aikoina enemmän kuin olisi tarvinnut. Mutta hyvä henkinen tasapaino ja hyvinvointi on auttanut luovimaan kohti seesteisimpiä vesiä. Se on toiminut siellä pohjalla ja pitänyt elämän kasassa vaikeimpina hetkinä. Sitä ei ole rakennettu ihan hetkessä vaan vuosien saatossa. Kun taustalla on elämän perusraamit kunnossa, kuten omalla kohdallani perhe, työ ja terveys, niin silloin henkisen ja tasapainoisemman elämän saavuttaminen on huomattavasti helpompaa ihan arkipäiväisilläkin teoilla ja ajatusmaailman muutoksella. 

Lepo, liikunta ja ravinto. Ehdottomasti elintärkeä trio, joka vaikutta henkiseen hyvinvointiini kaikista eniten. Parisen kuukautta sitten teinkin postauksen näiden kolmen yhteydestä toisiinsa. ”Syväanalyysi” löytyy täältä 😉 Mutta vielä hieman tiivistetymmin: ilman riittäviä yöunia ja lepopäiviä liikunnasta, en jaksa liikkua. Juoksulenkille lähteminen on ensinnäkin työn ja tuskan takana ja toiseksi juoksusta tulee pakkopullaa. Musta tuntuu, että endorfiini vaikuttaa siinä määrin hyvään oloon ja henkiseen tasapainoon mun kohdalla, että mitä enemmän juoksutossua kuluttaa niin sitä onnellisempi olen. Väsyneenä tulee syötyä epäterveellisesti, joten muistakaa ne riittävät unet! Viikolla syön kurinalaisesti ja viikonloppuna herkuttelen maltillisesti. Mulla ei toimi totaalikieltäytyminen esim. makeasta. Silloin se henkinen hyvinvointi vasta kärsiikin 😉 Joten kohtuudella kaikkea ja vähän enemmän kulutusta kuin syömistä. Liikunta, ravinto ja lepo -balanssi kuntoon, niin ollaan jo otettu suuri harppaus kohti hyvää ja tasapainoista henkistä oloa. 

Arjesta ja elämän pienistä asioista nauttiminen. Elä hetkessä. Ihan oikeasti, jokaisesta päivästä ja hetkestä löytyy jotain hyvääkin, eikös? Olkookin se vaikka se, että ystävän tai työkaverin hassu sanonta saa hymyn huulille. Tai se, kun näkee vanhan mummun ja papan kävelemässä käsikkäin iltalenkillään. Mä katson elämää aika tarkasti ja tarkkailen ympäristöä aktiivisesti. Hymyn huulille saa ihan vaikka maitokaupassa kassajonossa, jossa edellä olevissa ostoskärryissä oleva puolivuotias hymyilee mulle kuola suupielestä valuen 😀 Tuollaisten pikkuisten juttujen avulla jaksaa porskuttaa arjessa. Niistä tulee hyvä olo. Illalla lasten peitteleminen sänkyihin ja iltasuukkojen antaminen lapsille ovat päivän kohokohtia. Miten voikaan rakastaa jotain niin paljon? Siinä toinen aihe, josta voisi kirjoittaa monta postausta. Mutta asia, josta tulen hyvin onnelliseksi ja joka vaikuttaa henkiseen hyvinvointiini äärimmäisen paljon. Elän tässä ja nyt -elämääni osaltaan odottavalla kannalla; en odota välttämättä suuria ihmeitä tapahtuvaksi vaan odotan näitä ihan jokapäiväisiä tähtihetkiä. Yleensä tähtihetkiä koen jo heti herättyäni, kun saan juoda sen ekan kahvikupin täydessä hiljaisuudessa. Hetkessä eläminen – se on se, joka kiireessä ja stressissä helposti unohtuu, mutta joka olisi niin tärkeä taito henkisen hyvinvoinnin kannalta. Elämä on liian lyhyt ”sitten kun” -elämiseen.

Think positive! Tätähän mä olen täällä blogissa toitottanut jo kaikki nämä vuodet 🙂 Mutta se on edellä mainittujen kohtien lisäksi se syy mun äärimmäisen hyvään oloon. On helppo hengittää, kun näkee melkein jokaisessa asiassa jotain positiivista. Yrittäkäähän joskus muuten puhua ilman ”ei” -sanaa. Mä kiinnitän hirveästi huomiota ihmisten negatiivisuuteen. Koska se ärsyttää mua välillä ihan kamalasti, kun tietyillä ihmisillä on aina kaikki huonosti. Vaikkei oikeasti olekaan. Mutta yleinen valitus ja marmatus ei auta. Elämälle pitää tehdä jotain, jos ei ole tyytyväinen. Tai sitten alkaa näkemään ne kenkuimmatkin asiat positiivisuuden kautta elämän hyvinä asioina. Voimaa tuovina asioina. Tosin voin sanoa, että veljen kanssa olemme välillä töissä törmäyskurssilla, sillä hän peruspessimistinä ei voi ymmärtää välillä sitä, että mä näen kaikessa (jopa menetetyissä kaupoissa) jotain positiivista. Mä en tiedä onko positiivista elämänkatsomusta helppo saada ellei ole syntynyt se mukanaan. Sunnuntailapsena musta tuntuu, että kun positiivisuutta jaettiin niin mulle annettiin ekstrakauhallinen 😉

Uskalla unelmoida. Dream big. Mulla on pää vähän pilvissä koko ajan. Haaveita ja suunnitelmia. Osa toteutuu, osa ei. Onneksi on rinnalla se järjen ääni, joka vetää ne jalat tarvittaessa maahan. Vaikka elän hyvin vahvasti hetkessä, niin mä olen ihminen, joka tarvitsee myös aina jonkun asian, jota odottaa. Unelman, jota tavoitella. Yleensä se on ihan niinkin tavallinen asia kuin perjantai-illan keittiöhetki. Fredagsmys. Ihan parasta. Vaikka viikolla, yleensä näin keskiviikkona, on jo ihan valmista kauraa viikonloppuun ja tuntuu, että pää räjähtää niin tieto siitä, että saa rentoutua työviikon jälkeen rakkaan harrastuksen parissa keittiössä auttaa jaksamaan. Välillä on myös hyvä tehdä pidempiaikaisia haaveita. Mutta haaveetkin muuttuvat elämäntilanteen mukaan. Kauppakorkeassa opiskelun aikana päätin, että joku päivä olen Talouselämän top 500 -naisjohtajien joukossa. Tällä hetkellä kun piinkova businessmaailma on arkipäivää, niin tuo haave on jäänyt ihan toissijaiseksi. Pehmeiden arvojen alle. Se on jäänyt toisen haaveen jalkoihin. Maailman parhaana äitinä ja vaimona -olemisen nimittäin. Siihen mä keskityn nyt, että pystyn tuon haaveen täyttämään. 

Säilytä huumorintaju. Hymyile. Naura. Mä nauran monta kertaa päivässä. Välillä vedet silmissä. Se, että tulee lisää ikää mittariin ei tarkoita sitä, että tosikkovaihde menisi päälle. Muistakaa säilyttää se huumorintaju. Sillä pötkii jo aika pitkälle ja se autaa henkisen balanssin kasassa pitämisessä, kun tulee hankalia paikkoja. Välillä tietyille omille mokillekin ei voi kun nauraa. Heti sen jälkeen, kun on eka panikoinut niistä hieman 😉 Hymyile niin saat hymyn! Mä teen välillä niin, että hymyilen ihan ventovieraillekin. Välillä saan vastahymyn ja välillä ihan kummaksuvia katseita. Kokeilkaahan! Hissiin astuessani hymyilen ihmisille – mikäli saan heidän seiniä tuijottavan katseen kiinni. Ei ihme, että tykkään reissata juuri Thaimaahan. Siellä kun saa takuuvarman vastahymyn hymyynsä 🙂

Elämä ei ole aina reilu, eikä sen kuulukaan olla. Mä tiedän, että moni vihaa sanontaa ”Se, mikä ei tapa – se vahvistaa.” Mutta arvatkaas mitä? Se on pitänyt mun kohdalla paikkansa ja oikeasti ollut tärkeä osa mun tietä kohti tasapainoista ja hyvää henkistä oloa. Onnellisuutta. Kuten monet muutkin, niin myös mä olen surrut sydämeni ulos rinnasta teinirakkauden takia, kokenut olevani ehkä joskus kiusattu, tuntenut riittämättömyyttä. Elämä koettelee ja välillä tuntuu, että yhden ihmisen harteille annetaan enemmän kuin jaksaa kantaa. Toinen fraasi, joka on niin kulunut ja joka kuuluu varmasti monen vihaamiin sanontoihin on ”Kaikella on tarkoituksensa.”. Sorry folks, mutta tämäkin pitää paikkansa 🙂 Ja kun suhtautuu elämän koetinkiviin niin, että ne on vain ohimeneviä haasteita, niin ne tuntuukin siltä. Ongelmanratkaisun osaaminen (haluaminen!) ja tarvittaessa se, että uskaltaa muuttua tai muuttaa tapojaan. Niillä pääsee useasta elämän karikosta yli. Ja hei, kannattaa aina muistaa, että elämä ei kaadu vastoinkäymisiin. Ainakaan sen ei kuuluisi kaatua. Jos elämä olisi helppoa niin en usko, että osaisin nauttia niistä elämän pikkuisista jutuista, arjen kultareunoista. Se, että välillä vähän hiotaan särmiä ja hakataan päätä seinään, auttaa näkemään ne kultahippuset, jotka saavat hymyn huulille. Elämässä on oikeasti kaikki hyvin. Ei pidä lannistua yhdestä vastoinkäymisestä vaan nähdä se kokonaisuus. Välillä elämälle pitää laittaa kampoihin; taistella niitä vaikeuksia vastaan. Tylsää olisi elämä, jos aina olisi kaikki ihan tosi hyvin. 

Ihan arkipäiväisessä elämässä on myös monia asioita (ulkoisia ärsykkeitä), jotka ylläpitää sitä hyvää oloa ja hyvinvointia. Yksi niistä on musiikki. Kuuntelen musiikkia melkein aina. Musiikkimakuni skaala on erittäin laaja. Aina thaimaan spa-musiikista raskaampaan rokkiin 🙂 Töissä söi taustalla eri soittolistat kuin juoksulenkeillä. Jopa pyykin viikkaaminen sujuu muusikin avulla paremmin, ruoanlaitosta puhumattakaan. En voisi elää ilman musiikkia. Toinen arkipäiväinen asia, jonka tarvitsen on värit. Kyllä, vaikka kotimme on suht’ neutraali väritykseltäänkin, niin silti pidän tärkeänä, että esimerkiksi tekemäni ruoka on kauniin väristä. Luonnon värit jaksavat ilahduttaa ihan jokaiseen vuodenaikaan, mutta varsinkin ihan alkukesästä. Väreistä saa voimaa.

Toivottavasti näistä mun vinkeistä oli teille hyötyä! Muistakaa, että se henkinen hyvinvointi ei ole sellainen asia, jonka saa sormia napsauttamalla yhdessä yössä. Sen eteen pitää oikeasti tehdä töitä. Little by little. Niin ajatustasolla kuin ihan konkreettisestikin. Mutta kaikki on sen arvoista. Olisi kiva kuulla teidän vinkkejä arjessa jaksamiseen ja siihen hyvinvoinnin saavuttamiseen tuolla kommenttiboksissa!

Käykäähän lukemassa tuolla Indiedaysin Motivaation maaliskuu -sivuilla muidenkin neuvot tervellisempään elämäntapaan; liikuntaan ja ravintoon sekä henkiseen hyvinvointiin. Ja osallistukaa ihmeessä tuolla sivuilla arvontaan, jossa on ainakin mun makuuni ihan tosi kiva palkinto!

voikaahan hyvin!

…olen ihan onnesta ymmyrkäisenä täällä ♡

Eilen illalla saimme ilouutisia: veljen perheen pikkuinen prinssi syntyi. Sukupuolesta ei ollut tietoa etukäteen. Täytyy kyllä sanoa, että tämä pikkuinen prinssi tuo mukavasti särmää vaaleanpunaiseen hattarapilveen prinsessaparven keskelle 🙂 Aivan loistavaa, ihanaa, superia ja kaikkea maan ja taivaan välillä! Työpäivä on tänään mennyt vähän niin ja näin. Toivotaan, ettei pomo suutu 😉 Paikallisessa vaateliikkeessä jäin hypistelemään pikkupoikien ihania vaatteita. Meillähän on tilanne, että tämä prinssi on ainut laatuaan; hänellä on vain prinsessoja sisaruksina ja serkkuina. Ainutlaatuinen ja ihana. Toivotaan, että muutamien vuosien kuluttua laittaa nuo pikkuprinsessat, joista osa on jo silloin ihan esiteinejä, järjestykseen.

Niin se vain menee; joistain ihmisistä joudumme luopumaan, mutta vastaavasti uusia elämiä alkaa. On tämä elämän kiertokulku aikas ihmeellinen. Uskonpa, että tämä pikkuinen tuo meille kaikille iskän kuoleman jälkeen uutta toivoa ja iloa suruprosessin keskellä. Harmillista vain, ettei vaari ehtinyt nähdä viidettä lastenlastaan. Tai kyllähän vaari tuolta jostain katselee hymyssä suin ♡

Itse odotan sitä, että saan oikeasti olla avuksi. Silloin kun tyttöjemme serkut syntyivät reilu 5 ja 7 vuotta sitten, elin itsekin kahden pikkuisen kanssa yöunettomia öitä lievässä väsymyskierteessä. Tällä hetkellä kun omatkin lapsoset ovat jo isompia niin osaa ehkä ollakin avuksi erilailla. Odotan niitä kärrylenkkejä, kun yrittää saada vauvaa nukahtamaan ja sitä, että saa ihan läheltä seurata, kun pikkuprinssi kaivelee matoja mummun perunamaasta ja säikyttelee näitä meidän hienohelmoja 🙂 Yksi asia mua vähän tosin mietityttää…miten poikia hoidetaan? Minne se uloke laitetaan vaipanvaihdon yhteydessä? Vitsivitsi… Mutta erilainen ja ihana arki alkaa tästä eteenpäin. Niin veljen perheellä kuin meillä lähisukulaisilla. Tuntuu ikään kuin meidänkin tytsyt olisivat saaneet veljen, jota heillä ei ole. Jälleen kerran olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että asumme koko konkkaronkka 100 metrin säteellä.

Illalla pääsemme jo heti katsomaan tätä pikkuista. Tampereella on sellainen käytäntö, että synnyttäneiden osastolla saa vierailla vaan iskät ja sisarukset. Mutta sitten täällä on joku hotellisysteemi (huomaatteko, kuinka perillä asioista olen? :D), jossa saa yöpyä myös muu perhe ja johon sukulaiset pääsevät uutta tulokasta katsomaan. Fantsua!

Nyt töiden pariin…iltapäivällä vielä yksi aika tärkeä palaveri, joten täytyy jotenkin saada ajatukset vaaleansinisistä pilvilinnoista takaisin numeroihin ja taloushallinnon kalkulaatioihin. Easier said than done.

Tiistaiterkuin,

ihan vauvahuuruissa

Ja kivaa alkanutta viikkoa 🙂 Mulla oli alunperin tälle päivälle suunniteltu postaus yhdestä toisesta herkusta. Sangen epäterveellisestä sellaisesta, mutta eihän sellaista maanantaina voi julkaista! Maanantaisin kun on aina paluu ruotuun viikonlopun herkuttelujen jälkeen 😉

Mä rakastan omenoita. Mutta harmikseni voin niitä syödä vain suoraan puusta; kaikki muut aiheuttavat ihan hirmuisen paljon kutiavia punaisia näppyjä suun ympärille. Tuoreena sekä kuorittuna syötynä ja jopa mikron kautta käytettynä (mikrovinkki toimii useimmilla allergisilla, mutta ei näköjään kaikilla). Raskausaikoina olen pystynyt syömään omenia ilman allergiaoireita ja silloin on mennyt niitä ihan vihreimpiä kirpeitä omppuja kilokaupalla. Talvisin tyydytän omenahimoani syömällä omenapiirakkaa. Mutta sitäkään nyt ei sovi ihan joka viikko syödä….

Lidlissä törmäsin Aleston kuivattuihin omenalastuihin, joissa ainakin tuoteselostuksen mukaan on aineena vain omenaa. Ei lisättyä sokeria, öljyjä tai mitään säilöntäaineita sun muita. Hieman skeptisesti avasin viikonloppuna pussin olettaen, että vastaan tulee nahistuneita, ei miltään maistuvia omenaa ulkoisesti muistuttavia kappaleita. Little did I know! Nämä oli ihanan rapeita ja maistui just niille sellaisille kirpeille omenoille, joista tykkään. Tosi hyvä löytö, jonka halusin teidän kanssa jakaa 🙂 Aina silloin tällöin tuoreita kirpeitä omenoita tulee ostettua. Yhden omenan syöminen vaatii vain allegialääkkeen ottamisen noin puoli tuntia ennen syöntiä. Ei kiva. Joten nämä kuivatut omenalastut saavat ajaa asiansa siihen asti, kun mummulan puut notkuvat omenista. Menevät myös makeannälkään 🙂

Mulla alkoi kuulkaas tänään säästökuuri (julkisesti julistettuna siinä toivottavasti tulee pitäydyttyä paremmin 😉 Se alkoi ihan käytännössä viikkomaitokaupassa käymisellä. 

Seuraavan kerran meillä mennään maitokauppaan sunnuntaina. Sitä ennen pysyy kotikaupan ovi kiinni.

Säästökuuriin liittyy myös se, että kirpparipöytä on varaamista vaille valmis ja yksi pikkuisen prinsessan 110-116 cm suloinen vaatepaketti odottaa kuvausta Huutista varten. Ensi talven lomamatka häämöttää kyllä näillä säästöillä vielä toooodella kaukana, mutta ei se anna jos ei otakaan 🙂 Säästövinkkejä otetaan siis ilolla vastaan!