maanantai 14. elokuun 2017

Jotain vanhaa, jotain uutta – olohuoneessa

23

HEIPPAHEI!

Ja hurjan ihanaa maanantaita 🙂 Aamulla koiran kanssa lenkillä ollessani tuoksutin sen. Saapuvan syksyn nimittäin. Ihanan raikas ja kuulas tuoksu. Sellainen tuoksu, joka saa ajatukset vaatekomeroa siivoamaan. Siirtämään ne kesähepeneet (jep, just ne, joille on tänä kesänä ollut hirmuisen paljon käyttöä ;D) taaemmas ja ottamaan isot villatakit etualalle. Tosin päivästähän sukeutui varsin lämmin. Oikein mukava sisällä toimistossa istumista ajatellen. Eilen miehen kanssa kiepsautimme olkkarin siihen malliin, jossa se on ollut viimeiset neljä vuotta. Eri kalusteilla tosin. Äidillä oli tämä ihan tismalleen samanlainen järjestys ja täytyy kyllä todeta, että se vaan sopii tuohon olohuoneeseen. Olohuone aukeaa jotenkin nätimmin ja pianon eteen jää hyvää tilaa. Tilaa heittää siihen se jumppamatto aamujumppia varten. Tilaa leikkiä koiran kanssa. Tilaa lasten legoleikeille (kyllä, legot ovat vieläkin pop!). Tilaa parkettien partaveitsille.

Tuo Kate Moss kaipailee rinnalleen kaveria. Eilen siihen mallailimme, tosin ilman Katea, muutamaa grafiikkateosta ja saas nähdä. Itse en ole vielä niihin syttynyt, mutta ehkä ne joku päivä pääsevät seinälle. Lukunurkkauksen tuoli pääsi olkkariin mustan tason viereen. Se toimii tällä hetkellä lähinnä karvaisen kaverin tutkapaikkana. En tiedä mistä johtuu, mutta huh tuo koiruli on alkanut vahtimaan reviiriään; liekö siitä, että meillä on piha täynnä remonttimiehiä tämän tästä ja toinen puolustaa perhettään. Jostain muistan lukeneeni, että tällaista ns. vahtihaukkumista ei saisi kieltää koiralta.

Onneksi sunnuntaisin ei hauku, jos jotain positiivista 😉 Sen lisäksi pitää omana reviirinään vielä tuota tien toisella puolella olevaa vanhaa kotia ja haukkuu sinnekin menevät ”tunkeilijat”. Lue: asunnon uudet omistajat. Reppana, kun niin paljon pitää vahtia ♥ 

Nyt on keskikerros melkein valmis. Niin onnellinen olen, että saimme järjestettyä tilaa myös tv-huoneelle. Ja että ruokapöytä sujahti luontevasti paikoilleen. Työhuoneessa on vielä vähän säätämistä. Tällä hetkellä meillä on sekä kotoa töitä tekevän miehen että minun isot tietokoneruudut samalla pöydällä ja ai että tekee silmälle pahaa 😉 Usein itse käyn käsittelemässä vain kuvat tuolla isolla näytöllä ja muuten teen työt läppärillä keittiön pöydän äärellä. Jokin ratkaisu tosin tähän kotitoimistosysteemiin pitää saada!

Lauantain juhlista kotiin lähtiessämme sain mukaani neljä ihanaa syyshortensian oksaa veljen vaimolta. Jotenkin ne ovat niin kauniin raikkaita. Liki keväisen värisiä. Alunperin suunnittelimme tekevämme, tai no teettävämme, pihan vasta keväällä, mutta viikonlopun sateiden jälkeen olen sitä mieltä, että piha on pakko saada kuntoon vielä syksyllä. Se on sellaista mutavelliä, että ei muusta väliä. Ja olishan se ihanaa keväällä lumien sulettua nähdä jotain muutakin kuin mutaa. Illalla kumpparit jalkaan ja kohti vadelmapuskia. Suurimpien mutakasojen poisvienti on tehnyt jo pienen upliftin muuten mutaiseen pihaan. Siellä näyttäisi olevan yhdessä puskassa myös mustia viinimarjojakin. Kauneus on katsojan silmissä 🙂

Toivottavasti siellä on viikko alkanut mukavissa merkeissä ♥

MAANANTAITERKUIN,


sunnuntai 13. elokuun 2017

Sunnuntai on saunapäivä

20

HEISSULIVEI!

Kiitos hurjan paljon rohkaisevista kommenteistanne tähän selkäkipuun (jep, se tuli takaisin – kiitos eilisten juhlien ja liian pitkään istumisen) ♥ Palaan kommentteihinne tuonnempana. Nyt ajattelin viedä teidät ekaa kertaa visiitille tuonne miehen valtakuntaan, man caveen, jossa sijaitsee saunaosastomme. Koska sunnuntai on meillä perinteisesti saunapäivä. Viimeiset 15 vuotta sauna on ollut yläkerrassa meidän vaatehuoneen tilalla, mutta silloin kun tähän kotiin aikoinaan muutimme, vuonna 1982, niin sauna oli kellarissa. Harmi, kun ei ole kuvia tuosta alkuperäisestä saunasta, mutta voitteko uskoa, että se oli maalattu entisten asukkaiden toimesta? Kyllä, seinät punaisella, lauteet vihreällä ja kaiteet sinisellä. Ihan oikein kunnon maalilla. Sanomattakin selvää, että armas ahteri kaipasi allensa peflettiä. Enemmän kuin koskaan 😀 Emme ajatelleet vaalia historiaa, vaan teimme saunasta oman näköisemme. Pukuhuoneen kohdalle tuli poreamme ja pientä jumppaa käytiin kantavan seinän kanssa, joka erotti pukuhuoneen suihkutilasta. Sen osittainen purkaminen onneksi onnistui, rautaisten tukipalkkien avulla ja saimme tilaan avaruutta. Aiemmassa kodissa meillä oli kaksi suihkua, joita harvoin käytettiin yhtä aikaa. Sen takia uskalsimme päätyä vain yhteen suihkuun. Tai onhan tuossa tuo katon rajassa oleva lautassuihku ja tavallinen käsisuihku, jos molempien tyttöjen pitää päästä suihkuun samaan aikaan. Alunperin mietimme osittaisen lasiseinän tekemistä saunan ja suihkutilan väliin, mutta jossain vaiheessa ajatus kokolasiseinästä nosti päätään. Ja hetkeäkään emme ole tuote päätöstä katuneet.

Kuten emme myöskään sitä, että lauteet tehtiin leveämmästä laudasta kuin normaalisti. Saunaosastolle kuin koko kellarikerrokseenkin halusimme hämyistä tunnelmaa. Täällä meillä on aika paljon rautaa vedessä, joten jo senkin takia valkoiset laatat ovat aika hankalat suihkutiloissa. Kuparinhohtoista mustaa 10 x 10 laattaa laitoimme lattiaan, sillä toiveemme isommista lattialaatoista ja unidraineista taisi tulla kaatojen suhteen liian myöhään 😉 Seinille tiililadonnalla Aitokiven Drizzle Black -keraamista laattaa*. Se on musta, mutta ei liian jyrkkä. Hieman elävä pinta tekee siitä kodikkaan. Suihkun taakse  meille tuli tehostejuova Aitokiven Black QR Mosaic -kivimosaiikkilaatalla*.

Tuota samaa mosaiikkilaattaa on myös kantavassa kattopalkissa. Kivimosaiikki olisi mahdollista käsitellä Kivimestareiden Kiviöljyllä, jolloin mosaiikin sävy tummenee. Ehkä tuo käsittely tehdään vielä jossain välissä 🙂

Tuntuu, että tuo kellarikerros on vielä niin täynnä remppapölyä, että vaikka olemme moneen kertaan saunaosaston pesseet, niin silti sitä pölyä aina jostain sinne tulee. Jahka saadaan bistrokeittiö valmiiksi tämän kuun lopulla niin sitten helpottaa pölyn kanssa 🙂 Tuo mummulan vanha pöytä pääsi kellarin aulaan. Tuo tummanpuhuvaan kerrokseen ihanasti lämpöä. Huomenna luvassa katsaus uusittuun olkkariin! Mutta nyt on pakko nousta jaloittelemaan ja laittaa iltaruoka uuniin. Ostoslistalla on sellainen sähköinen pöytä. Kotitoimistolle ja töihin. Huomaan, että tuo istuminen ei ole hyvästä. Ja hei, ei kai se ole hyvästä kellekkään 🙂

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

*-merkityistä tuotteista saatu alennusta bloginäkyvyyttä vastaan

 


perjantai 11. elokuun 2017

Ruokapöytä löysi paikkansa (& selkäkuulumisia)

45

MOIKKAMOI!

Heiiii, se olis perjis perjantai. Ihan mahtavaa! Tätä viikonloppua olen odottanut, sillä huomenna on ihanat juhlat tiedossa; veljen perheessä on 80-vuotisjuhlat (40+40). Toivotaan, että se meteorologien ennustama loppukesän myrsky ei yllä tänne meille asti, sillä tuo kaunis puutarha kutsuu juhlimaan ulos. Kyseessä on koko perheen juhlat, joten vipinää ja vilskettä riittää!

Kerroinkin eilen, että ruokapöytä on nyt löytänyt paikkansa. Vaikka mittanauhan kanssa mittailin ja sovittelin sitä tuohon keittiön viereen, niin aina tulin siihen tulokseen, että menee liian ahtaalle. Toissapäivänä huikkasin esikoiselle, että josko vähän rymsteerattaisiin. Jotenkin takaraivossa siinti ajatus, että periksi ei anneta ennen kuin ollaan pöytää tuohon tilaan kokeiltu. Meillä taitaa kulkea tämä rymsteeraus suvussa (mieheltä tosin rymsteerausgeeniä ei löydy ;)), sillä eipä lapsiakaan tarvitse ko. hommaan montaa kertaa kehottaa.

No sopiko pöytä siihen tilaan? Sopi kuulkaa aivan täydellisesti ♥ Tilaa jäi molemmille puolen pöytää eikä käynti keittiöönkään mennyt ahtaaksi. Pidempään mukana pysyneet lukijat tietävätkin mun fiksaatiosta aamuaurinkoon. Siihen, että rakastan koteja, joissa keittiö ja ruokatila on sijoittunut aamuauringon puolelle. Yhtä asuntoa lukuunottamatta meillä onkin näin ollut. 

Pöytää en ole vielä lähtenyt käsittelemään mitenkään. Jotenkin tuntuu, että se ei välttämättä riitele enää niin paljon tuon lattian kanssa kuin olohuoneessa. Itseni tuntien pöytä kyllä vaihtaa väriä nopsaa, jos sikseen tulee 🙂 Kun ulko-ovesta tullaan sisään ja astutaan muutamat rappuset ylös on edessä tuo aulatila takkoineen sekä ruokapöytä. Kaunis näky. Ja hei, en joutunut luopumaan pöydän siirtämisen myötä siitä ihanasta ajatuksesta, että ruokapöydän äärellä istuessa näkyy takkaan.

Koska te olette olleet jälleen mun ykköstsemppareita tämän rakkaan kroppani kipujen kanssa, niin päivitetään tännekin kuulumiset. Lääkäri soitti eilen lannerangan röntgenistä ja aloitti, että mitään selkärankareumaan liittyvää täältä ei näy, mutta…tuo mutta sana sai sydämen kimpoamaan hetkeksi kurkkuun. S1-nivelessä sekä kolmessa selkärangan nivelessä on kuvien perusteella aika pitkälle edennyt nivelrikko. Nivelrikkoahan tulee varmaan kaikille maailman ihmisille vanhuuden myötä johonkin niveleen, mutta meillä tuo nivelrikko kulkee äidiltä tyttärelle. En vain aluksi tajunnut, että sitä voi olla selässäkin. Mummulla ja äidillä sitä oli sormissa ja olkapäissä. Muistaakseni.

Alkuun diagnoosi sai mut huokaisemaan helpotuksesta, mutta vähän ajan kuluttua alkoi suunnaton ketutus. Lääkäri mainitsi liikuntamuodot, joita ei kannata harjoittaa. Mun rakas henkireikä, juokseminen, on yksi näistä. Lääkäri ei ottanut kantaa, mutta itse veikkaan hajottaneeni tuon selän taannoin paljasjalkalenkkareilla asfalttiteitä juostessani. Niin, tuolloin en tiennyt, että mulla on skolioosi. Jos olisin tiennyt, niin olisin ehkä juossut vähän vähemmän ja katsonut reittivalinnat tarkemmin. Kyllä ihmettelin jo silloin pitkillä lenkeillä, kun jalat aina silloin tällöin puutuivat ja tuntuivat ihan eriparisilta. Mä olen muuten tainnut täälläkin ihmetellä noita eriparijalkoja taannoin. 

Erään tuttavan kanssa eilen asiasta juteltuani sain osakseni vähän sääliä, joka oli kyllä pakko lähettää samaa tietä takaisin. Totesin, että kyllä tämä on oikeastaan helpotus. Diagnoosi, joka ei ole parantumaton aggressiivinen syöpä, pitkälle edennyt sepelvaltimotauti tai joku muu parantumaton ja elämänlaatua merkittävästi heikentävä tauti on mannaa korvilleni. Nivelrikko ei tuosta parane ja varmasti tulee vielä monet itkut kivusta itkettyä, mutta nyt on pakko tehdä kaikkensa sen eteen, että tauti ei etene. Pahenemisvaiheissa muistaa levätä ja antaa periksi särkylääkkeille (olen maailman huonoin lääkkeiden syöjä). Silloin kun ei satu, liikkua kroppaa kuunnellen. Nyt jos koskaan on ryhdyttävä sanoista tekoihin.

Hiihtokautta siis odotellaan täällä kovin, sillä mistään muusta urheilulajista en saa yhtä hyvää endorfiinipiikkiä kuin juoksusta tai hiihdosta. Hei, nyt siirrän kotitoimistoni tuonne ruokapöydän ääreen ja vastailen kommentteihinne. Ikkuna tosin täytyy sulkea, sillä meillä on meneillään sellainen myllerrys kaivinkoneineen päivineen tuolla takapihalla että oksat pois! Jahka saadaan tuo ulkoremppakin valmiiksi, niin edessä on ikkunoiden peseminen. Niin ovat pölyssä, ettei juuri tarvitse sälekaihtimia kiinni pitää 😉

IHANAA PERJANTAITA,

PS. jälleen kerran aloin miettimään ruokavalion merkitystä. Jostain muistan lukeneeni, että viljatuotteet tekevät nivelille hallaa. Taitaa olla edessä parin kuukauden gluteeniton testijakso…


torstai 10. elokuun 2017

Ohikiitävää ♥

14

HEIPSULIHEI IHANAT!

Tänään piti kertomani nukkumisjuttuja, mutta nyt ei kuulkaa ehdi vetelemään tirsoja, joten palataan niihin myöhemmin 🙂 Aina silloin tällöin, aika usein itse asiassa, sitä tulee ajateltua elämää. Tulee näitä päiviä, kun oikeasti pysähtyy paikoilleen miettimään menneitä. Koiran pissatuslenkin lomassa. Sitä tikulla silmään, jota vanhoja muistelee. Mun mielestä on ihana palata muistoihin. Kuten jälleen kerran, niin tänäkin vuonna koululaisten kesäloma vilahti silmissä. Paljoa ei tehty. Muuta kuin pakattu ja purettu muuttolaatikoita. Mutta siitä huolimatta tuntuu, että kesä oli yksi parhaista. Kuitenkin saatiin ihan järkyn paljon aikaan. Ja hei, kesä ei suinkaan loppunut koulujen alkamiseen.

Samalla kun kertaa mennyttä kesää niin ei voi kuin todeta, että vuosi vuodelta aika hurahtaa ohi nopeammin. Aika on ohikiitävää. Isompi rakkauspakkaus aloitti tänään alakoulun vikan luokan. Justhan se oli, kun tippa linssissä häntä saattelin ekalle luokalle. Toisella pikkuisella on vielä muutama vuosi alakoulua jäljellä. Isompi lähti alakoulun vikalle luokalle tänä aamuna äitinsä farkuissa ja tennareissa. Kohta kirii pituudessa jo ohi. Pienempikin on hurahtanut pituutta kesän aikana ihan huomaamatta.

”Niin ohikiitävää ikävä ja riemu joka hetken värähtää.
Mitä toivot että jää kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.”
(Juha Tapio)

Niin, millaisen jäljen sitä jättää vuosien saatossa jälkeensä? Mitä muistoja sitä jättää lapsille lapsuudesta? Tuntuuko lapsista, että lapsuus oli, tuli ja meni? Miten opettaa lapset nauttimaan joka hetkestä, myös kesäloman loppumisesta? Ihan hirmuisen sentimentaalisesti olen tänään asioita ajatellut. Vaikka ilon ja onnen päivähän tämä. Tämäkin.

Täytän tänään 28 vuotta, aika monetta vuotta peräkkäin 🙂 Näin 42-vuotiaana olen onnellinen, että pystyn jälleen kerran toteamaan eläväni elämäni parasta aikaa. Joo, kyllähän sitä tänään silmälasiliikkeessä laseja sovittaessani huomasin, että otsaan on tullut taas muutama juonne lisää, posket ovat ottaneet suunnan kohti Kiinaa ja tyvikasvu on armoton noille platinanvärisille tehostehiuksille. Mutta siitä huolimatta. Tänään oli ensimmäinen aamu noin kuuteen viikkoon, kun sain herätä kivuttomana.Vielä odottelen lääkärin soittoa röntgenin tuloksista, mutta eiköhän sieltä puhtaat paperit tule. Vanha ja raihnainen, sitä tupataan sanomaan vuosien karttuessa. Tänään tunnen oloni pitkästä aikaa virkeäksi ja levänneeksi. Kipu on turruttanut, joten nyt kun sitä ei ole, niin sitä aistii asiat paremmin. 

Myös sen, että ekaa kertaa pitkään aikaan meillä on tyhjä koti. Vaikka kesälomalla jossain vaiheessa mietin, että alkaispa jo koulu (kinastelevat lapset ja kotitoimisto on vähän hankala yhtälö välillä), niin olo on tänään ollut hieman haikea tyhjässä kodissa. Onneksi on tuo karvainen sylivauva, joka pitää seuraa. Koska mies lähtee tänään työreissuun, niin juhlittiin synttäreitäni etukäteen jo eilen. Ensinnä kahviteltiin maailman parhaimpien appivanhempien kanssa ja sitten käytiin illalla vielä syömässä oman perheen kesken. Alkoholittoman arjen sai yhden kuohuviinilasillisen ajaksi unohtaa. Jälkiruoan jälkeen pyyhin suuni lautasliinaan ja totesin, että hups. Söin pienen pallon jäätelöä. Ihan huomaamattani. Ajan karttuessa sitä oppii tietämään ne hetket, kun osaa antaa itselleen löysiä. Meillä oli superihana ilta, vaikka se meni lasten tämän päivän koulupäivää ajatellen vähän liian myöhäiselle. Nukutaan sitten viikonloppuna!

Hei huomasitteko muuten kuvista, että meidän ruokapöytä muutti keittiön viereen? Laitan kuvia uudesta ruokatilasta ja sen myötä uudistuneesta olohuoneesta tulemaan joku päivä. Näin on aika hyvin. Palaset loksahtelevat kohdilleen. Ohikiitävissä hetkissä ♥

ILOISIN TORSTAITERKUIN,


keskiviikko 09. elokuun 2017

Empaattinen Elisa

15

”Eletään kesäkuuta vuonna 1991. Kävelemme äidin kanssa ison talon käytäviä pitkin. Toimistohuoneissa näkyy ihmisiä hymy huulilla ja luurit korvilla. Vieno puheensorina täyttää koko ensimmäisen kerroksen sekoittuen äidin korkokenkien naputukseen. Menemme hissillä ensimmäiseen kerrokseen ja jatkamme taloon tutustumista. Päästyämme ylimpään kerrokseen olen jo hetken sitä mieltä, että en tule ikinä selviytymään tulevasta kesätyörupeamasta Tampereen Puhelinosuuskunnan sisäisenä postinjakajana. Niin monta uutta ihmistä ja niin monta eri Erkkiä, Mattia ja Kaijaa. Yhtä kaikki, ensivaikutelma ihmisistä oli vallan positiivinen. Päätin hoitaa ensimmäisen kesätyöni kunnialla maaliin asti. Heinäkuun lopussa olin jo sitä mieltä, että olen löytänyt unelmaduunini. En tiennytkään, että töissä voi olla niin hauskaa.”

Vaikka tuosta elämäni kivoimmasta kesätyökesästä on jo kulunut aikaa reilusti on se silti jättänyt sisimpääni jäljen. Jäljen siitä, että pääsin yhden kesän ajan työskentelemään paikassa, jossa mummuni ja äitini työskentelivät koko ikänsä. Puhelimien ja puhelinliikenteen parissa. Kun minua pyydettiin tähän kaupalliseen yhteistyöhön Elisan kanssa, emmin ensin hieman; onko minulla mitään annettavaa teille? Kunnes tajusin, että minullahan on paljon annettavaa. Paljon annettavaa yrityksestä nimeltä Elisa. Olen tutustunut Elisaan vaivihkaa. Monelta eri kantilta.

Rakkaus puhelinalaan on tullut varmastikin minulle äidinmaidossa. Meillä kotona tai töissä ei ole hetkeäkään edes harkittu minkään muun operaattorin jäsenyyttä. Niin puhelin liittymissä kuin tietoliikenteessä yleensäkään. Elisa on ollut meille aina itsestään selvä valinta. Olen päässyt aitiopaikalta seuraamaan, miten paikallisen puhelinosuuskunnan toiminta siirtyi Elisan alle, miten ”teepeeoolaisista” (TPO=Tampereen puhelinosuuskunta) tuli ”elisalaisia” ja olen sivusta seurannut rakkaan ystäväni työuraa Elisassa. Jotain mielestäni kertoo jo se, että niin tuo ihana ystäväni, kuopuksemme kummitäti, kuin muutamat muut tuttunikin ovat työskennelleet samassa työpaikassa niin pitkään. Tavatessamme 2000-luvun alussa ystäväni kanssa hän oli töissä Radiolinjalla ja on siitä luonnollisesti siirtynyt Elisalle. Tällä hetkellä hän vetää yhtä Tampereen liikkeistä.

Vaikka tykkäänkin hoitaa asiat puhelimitse, niin aina on ollut ilo käydä paikan päällä asioimassa Elisan pisteessä. Jos jollain sanalla kuvailisin tuota asiakaspalvelua niin Elisan liikkeessä kuin asiakaspalvelussa puhelimen päässä on tuo sana laatu. Pieni sana, jolla on suuri merkitys. Itselleni asiakaspalvelu on lähellä sydäntä senkin takia, että toimin yrityksessämme asiakaspalvelupäällikkönä ja periaattessa vastaan siitä, että asiakaspalvelu toimii. Sen takia olen äärimmäisen kriittinen asiakas, mitä tulee asiakaspalvelukokemukseen 🙂

Mitä olen tässä vuosien varrella havainnoinut, niin minulla ja Elisan asiakaspalveluhenkilökunnalla on yksi yhteinen piirre; asiakkaasta välittäminen ja vastuun kantaminen. Suurin osa omassa työssäni tapahtuvasta asiakaspalvelusta tapahtuu puhelimitse. Murto-osa sähköpostitse. Kun sinulla ei ole näkökontaktia vastapuoleen, on välillä tilanteita, että toivoisi näköpuhelimien paluuta. Ilmeistä ja eleistä kun pystyy lukemaan niin paljon. Olen oppinut vuosien varrella lukemaan äänensävystä sen, minkä yleensä lukisi ilmeistä ja eleistä.

Olen opetellut välittämään hymyn matkapuhelinverkkoa myöden vastapuolelle. Kerroinkin teille joskus muinoin, että meillä on maailman parhaimmat asiakkaat. Joiden kanssa asioidessa tuntuu kuin asioisi ystävänsä kanssa. Havahduin pari viikkoa sitten päästessäni tähän samaan kokemukseen asiakkaan ominaisuudessa. Soitimme miehen kanssa Elisalle ja ilmoitimme osoitteenmuutoksesta Elisa Viihdettä varten. Uumoilin, että asiassa voisi tulla eteen tenkkapoo, sillä tämä meidän nykyinen osoitteemme on jostain syystä ollut hankala. Äiti aikoinaan kuitenkin sai järjestettyä tänne Tampereen puhelinosuuskunnan ja sitä myötä Elisan kaapeliverkon.

Soittaessamme sanoin miehelleni, että hän laittaisi puhelimen kaiuttimelle. Samalla kun viikkasin pyykkiä olin varautunut monien minuuttien jonotukseen. Hätkähdyin, kun numerosta vastattiin kahden tuuttaamisen jälkeen. Mies selitti asiamme ja vastapuoli sanoi ystävällisesti kääntävänsä meidät eteenpäin, sillä ei jostain syystä nähnyt tulevaa osoitettamme järjestelmästänsä. Jälleen muutaman tuuttauksen jälkeen kuulimme ystävällisen ääneen vastaavan puhelimeen. Asia sujui kuin rasvattu. Saimme niin hyvää palvelua ja mikä parasta; mattimyöhäisenä olimme tekemässä muuttoilmoitusta hieman vartti kärjestä, mutta yllätykseksemme netti alkoikin toimimaan uudessa kodissamme jo seuraavana päivänä.

Puhelun jälkeen mietin itsekseni, kuinka hieno tunne on kun hymy välittyy puhelimen välityksellä. Tarttuen omiinkin suupieliisi. Se tunne, kun hoidat jotain asiaa ja sinusta tuntuu, kun juttelisit ystäväsi kanssa. Näitä tällaisia asiakaspalvelukokemuksia rakastan ylikaiken! Ensimmäinen elisalainen, pirtsakka naisihminen sai hymyn huulillemme, vaikka joutuikin ohjaamaan meidät eteenpäin. Puhelusta välittyi tekemisen meininki ja se, että ei ole ongelmaa, mihin ei löytyisi ratkaisua. Toinen elisalainen, miellyttävän äänen omaava mieshenkilö, sai meidät nopeasti vakuuttumaan, että homma on aivan kunnossa. Toivotteli mukavat päivänjatkot ja näin jälkikäteen näen hänen loikoilleen samalla riippukeinussa, kun meitä palveli. Sen verran onnelliselta kuulosti 🙂

Riippukeinussa? Niin, meillä muutamat bloggaajat kävivät tutustumassa Elisan asiakaspalveluun Pasilassa ja esimerkiksi täältä Iinan postauksesta voitte käydä katsomassa, miltä siellä näyttää. Riippukeinuja, pöytälätkää ja tekemisen meininkiä. Mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä enemmän Elisa työpaikkana houkuttelee 🙂 Olen tässä miettinyt, että missä piilee tuo Elisan houkuttelevuus myös työnantajana.

Ensimmäisenä mieleeni tulee tuo älyttömän hyvä yhteishenki, joka työntekijöiden kesken vallitsee. Se kunnioitus, jota työnantaja antaa työntekijöilleen. Työnantaja, joka antaa työntekemiseen tarvittavat työkalut ja mahdollisuudet. Etätyöt ovat yksi näistä mahdollisuuksista, joihin Elisa rohkaisee. Asiakaspalvelu ei käsitä vain puhelimitse tapahtuvaa kanssakäymistä vaan Elisa panostaa myös somessa tapahtuvaan asiakaspalveluun. Mielestäni tämä on nykyaikana tärkeää, sillä somessa tapahtuva toiminta on läpinäkyvää ja julkista. Reagointi asioihin tulee tapahtua viipymättä ja mikä parasta, Elisa haluaa olla lähellä asiakasta. Myös somessa.

Olen huomannut ihan viimeisen parin vuoden aikana muutoksen Elisan asiakaspalvelussa. Varsinkin yrittäjän näkökulmasta olen onnellinen siitä, että siinä missä aiemmin meille yritettiin myydä jos jonkinlaisia palveluita, alkoi viime tapaamisemme palvelukartoituksella. Yhteyshenkilömme oli huomannut, että meillä oli käytössämme turhia, vanhanaikaisia palveluita, joihin sai uppoamaan vuositasolla paljon rahaa. Tarkastimme samalla myös liittymätyyppimme ja sen myötä saimme aikaan selvää säästöä. Uskon, että niin asiakkaan kuin yrityksenkin näkökulmasta on paljon mielekkäämpää asiakaslähtöinen toiminta, joka varmasti kantaa pitkälle ja pitää yllä kannattavaa asiakassuhdetta.

Enpä olisi uskonut, että Elisa on läsnä vielä täällä uudessa kodissammekin muutenkin kuin pienen mustan boksin muodossa; vanhan pöydän laatikkoon kurkistaessani osui silmiini Elisan muistivihko. Tuo taitaa olla sieltä 2000-luvun alkupuolelta. Äiti ehti olla elisalaisena liki viisi vuotta, kunnes päätti antaa nuoremmille sijaa. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo päätös jäädä varhaiseläkkeelle 57-vuotiaana hoitamaan ensimmäistä lastenlastaan oli juuri oikea. Vaikka varmasti olisi viihtynyt elisalaisena pidempäänkin. Elisalle asiakas on kuningas, mutta sitä on myös työntekijätkin. Tällaisen mielikuvan itse olen vuosien saatossa saanut.

____________________________________________________________

Millainen mielikuva sinulla on Elisasta?

Vastaamalla tähän kysymykseen tämän postauksen kommenttiboksissa olet mukana kilpailussa, jonka palkintona sain luvan arpoa kolme Elisa Viihde + Elisa Kirja -koodia (sis. leffavuokraus + e-kirja). Osallistumisaikaa on viikko eli 15.8. klo 10.00 asti. Arvonnan säännöt löydätte täältä.

____________________________________________________________

Siinä, missä tuo 15-kesäinen Maria unelmoi sisäisen postinjakajan ammatista, unelmoi tänä päivänä hieman yli 40-vuotias Maria Elisa Saarnaajan -ammatista. Ellen olisi yrittäjänä perheyrityksessämme harkitsisin vakavasti alan vaihtoa. Olisihan se jo jotain, jos kopistelisin joku päivä menemään korkokengilläni tuolla Nalkalantorin reunalla. Samassa rakennuksessa, missä mummuni ja äitini aikoinaan. Musta tuntuu, että mulla ja Elisalla voisi synkata loistavasti – ollaan molemmat yhtä empaattisia, nääs ♥

YSTÄVÄLLISIN KESKIVIIKKOTERKUIN,


« Vanhemmat
Uudemmat »