HEIPSULIHEI JA HUOMENTA!
Täällä vielä pötkötellään sängyssä pikkuisemman, Martta-koiraa katsovan kullannupun ja erään pienen valkoisen unikaverin kanssa, joka on kerällä tuossa jaloissani. Tänä sunnuntaiaamuna ei ole kiire vielä minnekään. Sitten kun synttärisankari juhlavieraineen herää, olen luvannut heille croissant-aamiaisen. Mutta siihen asti ajattelin pysyä vällyjen välissä.
Viikonlopun juhlaputki oli erittäin onnistunut. Hauska oli seurata, miten 11-vuotiaiden jutut eroavat 13-vuotiaiden jutuista. Ja voin kertoa, että ne eroavat paljon! 🙂 Hauska oli myös huomata, miten molemmat ikäryhmät ovat vuosien saatossa tulleet omatoimisimmiksi juhlijoiksi. Eilen illalla sain jopa mahdollisuuden kesken juhlien käydä lenkillä. Ja hei missä ihanassa keväisessä säässä! Tuossa ennen Tahmelan rantaa pysähdyin kuuntelemaan ja valehtelematta kuului ainakin kuuden eri linnun laulanta.
Joutsenpari lipui kohti lokkeja ja kanadanhanhipari oli rantautunut ihan kuvausetäisyydelle. Pispalan harjun värikkäät talot nauttivat keväisestä ilta-auringosta ja ellei olisi huomioinut sitä seikkaa, että puissa ei ole lehtiä, niin kelin puolesta olisi mennyt ihan kesäillasta. Eilen lenkillä mietin sitä, että kuinka paljon vanhemmuus on tuonut lisää. Kuinka paljon sitä tulee tehtyä lasten tähden.
Ei se aina ollut omasta mielestäni maailman ihaninta vetää kurahaalarirallia ja istua hiekkalaatikon reunalla päivästä toiseen. Mutta se tuli tehtyä lasten tähden. Vuosittain on tullut järjestettyä toisille kivoja synttäreitä. Lasten tähden. Aina puhutaan vanhempien velvollisuudesta. Mä kokisin asian niin, että kun kerta on saanut kunnian olla vanhempi, niin kaikki nämä jutut ovat sellaisia etuoikeusjuttuja eikä velvollisuuksia. Jopa suurin osa kasvatusjutuista. En koe, että mulla olisi esimerkiksi velvollisuus kasvattaa näistä meidän primadonnista kelpo kansalaisia. Vaan mulla on suuri etuoikeus näin tehdä.
Lasten ilo on oma iloni myös. Mikään ei ole palkitsevampaa ja sydäntä lämmitävämpää kuin kuulla se kikatus. Tai nähdä ilo, odotus ja pieni jännitys oman lapsen silmissä. Kuten näissä eilen ennen synttäreitä otetuissa kuvissa esikoisen silmissä ♥ Molemmat lapset ovat odottaneet tätä sunnuntaita kuin kuuta nousevaa; pidämme tyttöjen päivää aamusta iltaan. Tai puolesta päivästä iltaan. Mennään vähän hummailemaan kaupungille ja olen luvannut synttärilahjaksi ostaa molemmille vähän vaatteita. Illalla löydetään vielä toivottavasti joku leffa, jonka äärellä päättää kiva juhlaviikonloppu.
Vielä ei kuulu mitään heräilyn ääniä alakerrasta, joten taidan tarttua ihkaensimmäiseen Maria Wern -kirjaani. Kuin huomaamatta olen siihen aivan koukuttunut. Luulin, että Fjällbacka -sarjan jälkeen ei mikään ruotsalainen dekkarisarja tunnu miltään. Ihana huomata, että väärässä olin 🙂
SULOISTA SUNNUNTAITA TOIVOTELLEN,
Se ei ole ollut aina itsestäänselvyys. Olen jopa luullut, että kaltaiseni duracell-pupu ei ole kykeneväinen siihen. Tietyllä tapaa aliarvioinut itseni sen suhteen. Ajatellut, että antaa muiden siihen keskittyä, mutta itse jätän väliin. Todistellut itselleni, että en mä sitä kaipaa. Vaikka se keinoin millä tahansa on jo vuosia yrittänyt hivuttautua elämääni. Huomannut, että tarvitsen sitä kipeästi maailman menossa, jossa mieli yrittää juosta ajatusten rinnalla. Välillä kirittäjänä.
