ILTAA IHANAT!

Ja ihanaa kesälomaa teille, ketkä kesälomalaitumille tänään kirmasitte. Vaikka itselläni kesäloma ei siinnä vielä näköpiirissä, nautin silti siitä, että nuo raskaan työn raatajat, pienet koululaiset pääsivät vihdoin lomille. On ollut kuitenkin aika pitkä lukuvuosi. Paljon ollaan tehty töitä koulun eteen porukalla, mutta hurjan määrän ovat myös tytöt itse tehneet huippuhyvien arvosanojensa eteen. Olemme kyllä kertoneet, että rakastamme, vaikkei koulumenestystä tulisikaan. Meidän silmissä omat on aina omia. Silti mukava yllätys oli, että tuo alakoulun päättävä esikoinen sai stipendin koulumenestyksestään. Sellaisella keskiarvolla, joita ei meidän vanhempien todistuksissa koskaan nähty.

Aamulla kokoonnuimme tuon vanhan puukoulun pihapiiriin viettämään kevätjuhlaa. En muista toista kevät- tai joulujuhlaa, että olisin ollut niin herkillä. Nieleskelyä, niiskuttelua ja vuotavia silmäkulmia. Lopulta annoin kyynelten virrata poskille, sillä eihän siinä ole mitään hävettävää. Ehkä se oli tuo alakoulun päättävän lapsen  vanhemman rooli, kauniit puheet, ekaluokkalaisten lähtölaulu kutosille ja Suvivirsi, mitkä herkistivät. Kun stipendien saajien nimet luettiin, niin padot aukesivat. Tuntuu, että koko elämäni olen matkannut tunteiden vuoristoradassa. Ollut herkillä milloin mistäkin, mutta tuossa hetkessä mietin että kuinka ihanaa on liikuttua ilosta.

Toisaalta myös haikeudesta. Se kun oli meidän äiskä, kenelle kuuluu iso kiitos siitä, että opetti tytöt siihen, että läksyt tehdään aina ekana koulusta tullessa. Niinä ekoina kouluvuosina lapset eivät tarvinneet iltapäiväkerhoja, vaan heidän iltapäiväkerhonsa oli mummula. Kuten omassa lapsuudessani, niin myös tuolloin lapset istuivat keittiön pöydän äärellä niin kauan, että läksyt oli tehty. Ja tarkastettu. Kuulusteltu viimeisen päälle mummun toimesta. Omassa lapsuudessani meillä oli äidin äiti se, kuka patisti tekemään ne läksyt. Sama kaava siis toistui meidän lasten kohdalla. Vaikken sitä omassa lapsuudessani osannut arvostaa, niin näin jälkikäteen se on yksi parhaimmista opeista, jonka olen elämän varrelle saanut. Se, että jotkut, välillä ikävämmätkin, asiat kuuluu hoitaa pois alta ennen hauskanpitoa.

Tunteiden vuoristorataa, sitä tämä herkän ihmisen elämä tuntuu olevan. Mutta tiedättekö, en laita sitä lainkaan pahakseni. Välillä on ihan hyvä vähän itkeskellä, nieleskellä suolaisia kyyneleitä ja olla räkä poskella. Sitten taas tulee se hetki, kun tulee kikatettua pissat housussa ja jälleen pyyhittyä niitä kyyneleitä poskilta. Elämä on tunteiden vuoristorataa, mutta ei siinä suhteessa, että toivoisi vuoristoradan kyydin loppuvan. Tätä haluaa lisää. Kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa, niitä ala- ja ylämäkiä, korkkiruuveja ja jopa niitä kovin puhdistavia kyyneliä ♥

LAUANTAI-ILTATERKUIN,