MOIKKA!

Sarjassamme sellainen päivä, että takki on tyhjä. Maailmalla tapahtuvat kauheudet saavat henkisen tasapainoni jotenkin järkkymään. Kerta toisensa jälkeen. Murentaa pikkuhiljaa sitä luottamusta ihmisiin. Aluksi olin tosi vahva, enkä antanut maailman murheiden vaikuttaa. Jossain vaiheessa ajattelin sinisilmäisesti, että todennäköisempää on voittaa lotossa kuin osua paikalle terroriteon aikana. Enää näin ei voi ajatella, valitettavasti. Kuitenkin sitä ajattelee, että ei pidä antaa niiden vaikuttaa tällä tavalla. Sillä pelkoahan he haluavat levittää. Tunnen osaltaan pettymystä itseeni, että tunnen näin syvästi. Että tunnen pelkoa tulevasta. Koskaan aiemmin en ole ajatellut, että nämä viime vuosien kauheudet estäisivät mun matkustelua tai muutenkaan saisivat pelkäämään yhtään mitään.

Kuvat ovat Jimbaranin rannalta Balilta pari viikkoa sitten. Leppoisa lauantai-ilta, kynttiläillallisia rannalla. Puheen sorinaa, naurua. Leppoisan lämmin iltatuuli. Vuonna 2005 lokakuisena lauantai-iltana tuolla rannalla sekä Kutalla kuoli itsemurhapommittajien takia 20 ihmistä ja yli 100 loukkaantui. Alunperin meidän piti jäädä tuonne idylliselle rannalle illalliselle, mutta yhtäkkiä mua alkoi ahdistamaan ihan hirveesti. Halusin pois. Mitä pikimmin sen paremmin.

En halua pelätä, enkä varsinkaan halua, että tuo pelko vaikuttaa lempipuuhaani eli matkustelemiseen. Täytyy karaistua, hoen itselleni. Mutta kun on tultu pisteeseen, että ei yksinkertaisesti pysty, niin onko pakko? Toinen vaihtoehto on toki se, että suljen vastedes silmäni uutisilta. Pakenen pahaa maailmaa sinne mökkisaareen ja mökkihöperöidyn. Ei hassumpi vaihtoehto 🙂 Tai sitten näytän noille hulluille närhenmunat ja varaan lennot pelosta huolimatta ensi vuodellekin. Jep, taidan voittaa pelkoni ja kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon…sillä ajatuksella, että nuo yhdet hullut eivät vie pois mun vapauttani tehdä asioita, joista nautin.

LOVE & PEACE ♥