ILTAA IHANAISET!

Löysin luonnoksista yhden artikkelin, joka olisi aika ajankohtainen julkaistavaksi vaikka juuri nyt. Ajatuksia, joita kirjoittelin tuossa kevättalvella 🙂

””Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta olisi suotavaa, että kaikkien kanssa tulisi toimeen.” Mä olen tällä äidin opilla mennyt eteenpäin elämässä. Ja hyvin menestyksekkäästi mennytkin. Hymyillyt, kun vastapuoli suoltaa ilkeyksiä. Unohtanut ne ilkeydet. Antanut anteeksi. Yrittänyt tulla toimeen, vaikkei olisi ollut pakko. Mutta nyt olen törmännyt elämäni ensimmäistä kertaa vastapuoleen, jota inhosin heti ensikättelystä lähtien. Yleensä en inhoa mitään tai ketään. Olen ottanut tavakseni katsoa maailmaa avoimin silmin ja olla suvaitsevainen. Tiettyyn rajaan asti. Pidän läheisteni puolta ja en voi sietää sitä, jos heitä kohdellaan kaltoin. Taistelen tarvittaessa heidän puolestaan viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta tämän kaverin kohdalla mun taistelut ei oikein auta. Se on niin veemäinen, että enpä usko, että sillä on montaakaan kaveria. Ilkkuu päin naamaa ja tekee tuhojaan. Salakavalasti vie toimintakyvyn vastapelurista täysin.

Kutsumaton vieras. Se on ottanut otteen mun äidistä. Ihmisestä, joka ehkä vähiten sitä ansaitsisi. Maailman hyväntahtoisimmasta ihmisestä, joka on viimeisen kymmenen vuotta omistanut elämänsä muiden hyvinvoinnille. Ensin hoiti lapsenlapsiaan, kunnes siinä sivussa alkoi hoitamaan pyörätuoliin joutunutta aviomiestänsä. Antoi isälle mahdollisuuden asua kotona loppuun asti. Kun isä kuoli, jatkoi lastenlasten hoitamista ja siinä samalla alkoi hoitamaan Lewyn kappaletaudin kourissa muistinsa menettänyttä äitiään. Kunnes isomummu viime kesänä ei enää jaksanut taistella. Syksyllä suru hälveni nopeasti, mutta huomasin äidissä muutoksen. Oli väsynyt ja tuntui ehkä jotenkin eri ihmiseltä. Hieman ehkä hajamieliseltäkin. Luonne muuttui pikkuisen, mutta en osaa sanoa minne suuntaan. Yhtäkkiä äiti ei ollut enää se aloitekykyinen ja energinen oma itsensä. Syytin mennyttä paria vuotta. Raskaita vuosia, jotka jättivät jälkensä. Ikäkin ehkä oli tehnyt tehtävänsä. Vaikkei mielestäni 67-vuotias äitini mikään vanha ole. Päinvastoin, nuorekas kuin mikä ja erittäin hyvässä fyysisessä kunnossa. Mieleeni ei edes juolahtanut syyttää tuota kutsumatonta vierasta.

Kunnes saimme siitä tietää viime marraskuun 17.päivä. Silloin palaset loksahtivat paikoilleen ja oireet saivat merkityksen. Äiti on taistelija ja hienosti on jaksanut taistella. Hymyillä, vaikka elämä vei maton alta. Tähän tautiin sairastuminen on kuin lottovoitto; kuulemma yhtä harvinaista. Maailman tappavin syöpä. Jota vastaan taistellaan 24/7 ja koko pienen perheemme voimin. Onneksi äiti ei tiedä muuta kuin sen, että kasvain on pahanlaatuinen. Eikä hänen tarvitsekaan tietää.”

Niin, en muistanutkaan että mulla oli tällainen tuolla arkistoissa. Muistoja itsellenikin. Täällä odotellaan edelleen. Odottavan aika on todellakin pitkä. Sairaalassa vuoteen vieressä istujaksi minusta ei ole. Sen olen antanut itselleni anteeksi. Olin tiiviisti läsnä sen ajan, kun äitikin oli läsnä. Se toivottavasti riittää ♥  Hei, teille ketkä ette jaksa enää sairausjuttuja niin suuren suuret pahoitteluni. Elämä pyörii tällä hetkellä näiden ympärillä, mutta lupaan ja vannon (kautta kiven ja kannon), että vielä tulee se päivä, kun Marian keittiössä kokkaillaan, sohvatyynyjä asetellaan riviin, juoksulenkkarin kulumista ihmetellään ja kamera räpsii taukoamatta 🙂 

KESKIVIIKKOTERKKUSIN,