…kuvituksena viime toukokuiset kuvat, mutta aloin taas haaveilemaan tuosta järjestyksestä ja palasin näihin kuviin. Josko viikonloppuna rymsteerattaisiin 🙂
HELLOU KAUNOKAISET!
Alunperin olin suunnitellut tälle illalle ne perinteiset fredagsmyyssit postauksen kera, kunnes perhepalaverissa päätimmekin repäistä ja tehdä jotain aivan muuta. Saas nähdä, miten myysseihin päästään työpäivän jälkeen kaupungilla shoppaillen ja ulkoruokinnassa. No myöhemmin illalla sitten kotona takkatulen äärellä varmasti perjantaitunnelma nousee kattoon. Ainakin siinä vaiheessa, kun muistaa, ettei huomen aamulla tarvitse herätä kellon soittoon. Siitä huolimatta sammun sohvalle varmaan jo ennen kympin uutisia 😀
Halusin kuitenkin tulla teitä vielä pikaisesti kiittämään. Kommenteistanne ja viesteistänne, tuestanne ja siitä, että te vain olette olemassa. Olen saanut parin viime päivän aikana sähköposteja enemmän kuin koko viime vuonna. Tsemppiviestejä, neuvoa antavia viestejä, omakohtaisia kokemusviestejä ja vaikka mitä. Yhteistä näille kaikille on se, että niistä jokainen on saanut mut a) itkemään ja b) uskomaan entistä enemmän siihen, että asioilla on taipumus järjestyä. Miksei järjestyisi, sillä mulla on niin hyvä tukiverkosto. Osa viesteistä on ollut tutuilta, mutta suurin osa tuntemattomilta. Ihan äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta kirjoitetusta rivistä, hengessämyötäelämisestä ja enkä osaa edes sanoiksi sitä pukea, kuinka hyvältä tuolla sisimmässä tuntuu ♥
Mulla on ollut tuolla luonnoksissa postaus käytöstavoista. Sivuutetaan asiaa tässä samalla, niin saadaan kaksi kärpästä samalla iskulla. Liippaa kuitenkin niin läheltä tämän postauksen otsikkoa. Mähän olen vähän sellainen kukkahattutäti, joka tarkkailee ympäristöä ja ihmisten käytöstä. Kassajonossa tutkailen, miten ihmiset toimivat. Sanovatko kiitosta puolin ja toisin. Palaveriin mentäessä kiinnitän huomiota katsotaanko silmiin ja miltä kädenpuristus tuntuu. Jos joku vahingossa tönäisee kadulla, niin kuulostelen, kuuluuko anteeksi-sanaa. Ihan vähän sairasta, eikö? 😉 Ehkä eniten olen ehdoton tuon kiittämisen kanssa (ja anteeksi sanan käytön suhteen myös). Musta tuntuu, että se on ehkä jo sellainen kotoa opittu juttu. Ainakin veikkaan, että on, sillä ”kiitos” tulee automaattisesti ulos suustani, kun saan vaihtorahat kassalla tai jos työkaveri ojentaa mulle printteristä printtaamani jutut. Yhtälailla musta on ihana antaa positiivista palautetta. Kiittää vaatekaupassa erittäin hyvästä palvelusta tai kiittää puhelimessa lehtimyyjää, joka ymmärtää miksen tilaa ET-lehteä eikä yritä painostaa sen kummemmin.
Kiitos ei oo kirosana. Muistetaanhan siis käyttää sitä. Olen saanut teiltä ja tältä blogitouhulta nyt taas kerran niin paljon, että jos on jotain, mitä voin ikinä tehdä teidän hyväksenne, niin tiedätte mistä mut tavoittaa! Nyt kohti keskustan hulinoita. Josko pitkästä aikaa shoppailisi itselleen vaikka jotain pirteän väristä vaatetta niiden iän ikuisten mustien ja harmaiden vastapainoksi 🙂
SULOISEN IHANAA VIIKONLOPPUA /
muistetaan nauttia joka hetkestä!
Täällä on kans kukkahattutäti:)
Just tänään puhuttiin mun miehen kans,kun aikuinen ihminen ei älyä kiittää..ilmaisesta tavarasta jota meidän ei olisi tarvinnut antaa,koska ei oikeastaan tunneta tätä ihmistä,mutta kuultiin,että hän tykkää siitä(on miehen isän ystävä).
niin pieni sana,mutta iso merkitys.
Jos jotain oon kotoa oppinut niin käytöstavat tulee ekana mieleen.
Ne on opetettu omillekin lapsille.
Mulla pistää aina silmään,jos lapsilla käy joku kaveri joka ei tervehdi tai kiitä.tästä vois paasata vaikka kuinka..:)
Mukavaa viikonloppua!
Moiks,
jotkut ihmiset on just tuollaisia, ettei tajua kiittää. Onkohan se joku sellainen juttu, että mielessään kiittää, mutta unohtaa sanoa sen ääneen? 😀
Hih, mäkin tarkkailen lasten kavereita ja tähän asti ovat kiltisti kiitelleet 😉
Pitäisi kyllä muistaa kiittää useammin, myös näitä omia läheisiä. Minulle tärkeä on kiitoksen lisäksi anteeksi. Itse käytän sitä mielestäni herkästi ja tarkoitan myös. Minulle tulee paha mieli, jos oma tekemiseni tavalla tai toisella tuntunut toisesta pahalta ja haluan ilmaista sen. Samaa kaipaisin muilta.
Moikka Hanna-Mari
ja just näin! Anteeksi ja kiitos on ehkä kauneimmat sanat ikinä. Niiden käyttöä pitäisi suosia enemmän. Joillekin se anteeksi -sana on vain niin kovin vaikea sanoa ääneen 🙂
Täällä myös kukkahattutäti, joskus ihan ”ripitän ja ojennan”, jos joku käyttäytyy huonosti, niin paljon ottaa pannuun huonot käytöstavat. Ja kiitos, se on niin kaunis sana. Eikä sen sanomista pitäisi miettiä, vaan sen pitäisi tulla sydämestä aina. Mutta kun vaan ei monella tule..
Olet ihana <3
Heipsan ja kiitos ihana kukkahattutätikollegani <3
Just näin, kiitos pitäisi tulla automaattisesti sydämestä. Mulle joskus joku sanoi tuohtuneena, että miten olen niin kohtelias (oltiin ruokapöydässä ja kiitin tottakai tarjoilijoita ja kanssaruokailijoita aina kun siihen aihetta oli esim. kun ojensivat vettä tms). Mutta kyllä mä sanon kiitos, kun siihen on aihetta ja anteeksi myös!
Olet kyllä ihana, lämminsydäminen ja aito ihminen! Ja kiitosten suhteen täysin samoilla linjoilla! Myös parisuhteeseen antaa ihan oman lisänsä, kun huomaa kiittää puolisoaan aina, kun on aihetta. Myös niissä perustilanteissa, joissa puoliso ojentaa vaikkapa vain voiveitsen! Lisää hyvää mieltä ja keskinäistä kunnioitusta. Pieni, mutta niin suuri sana!
Tulipas huutomerkkejä…
🙂
Moikka Hertta
ja voi kiitos <3
Hei sehän just onkin, että mä huomaan kans koko ajan kiitellä tuota ukkelia. Ja kiittämisen aiheita on paljon, voiveitsen ojentamisesta ihan vain siihen olemiseen läsnä 🙂
Tuosta mitä kotoa on opittu, on ollut puhetta myös kavereiden kesken. Sieltä ne kiitos ja anteeksi sanat muovautuvat joko luonteviksi tai todella vaikeiksi. Samaan kastiin laskisin lausee ”Minä rakastan sinua”, tosille helppo, toisille äärinmäisen vaikea sanoa ääneen. Mutta mikään ei estä opettelemasta niitä myöhemmin. Edes se kiitos. -ja kiitos korvamadosta (..kiitos ei oo kirosanaaa..) 🙂
Moikka Niina
ja just näin! Hih, mä taidan olla se, joka viljelee tuota ”minä rakastan sua” ihan liikaa…toki sitä joka kerralla tarkoittaen 😀
PS. olehan hyvä korvamadosta ;D