MOIKKAMOI,

ja ihanaa alkanutta viikkoa! Elämä voittaa – vaikkei lauantain juhlissa tullutkaan alkoholia liikaa nautittua, niin pari alle kuuden tunnin yöunta teki tehtävänsä; eilen oma sänky kutsui jo ennen iltayhdeksää. Ei ole vanhaksi tulemista 😉 Niin ne vaan vierii, viikot nimittäin. Tuntuu, että koko ajan on joko maanantai tai perjantai. Tuossa tammikuun alussa tosin tuntui, että aika mateli tunti tunnilta. Kuun alussa alkanut sokerilakko otti koville. Kovemmalle kuin mitä täällä edes annoin ymmärtää. Haaveilin siitä hetkestä, kun herkkulakko loppuu. Päätin, että ryntään samantien ostamaan ison pussillisen irttareita. Sokeri oli koukuttanut mut ihan täysin. Joulun ajan päivittäinen karkinsyönti kruunasi tuon sokerin ja mun symbioosin. Karkkilakko (tai noh, herkkulakko; myös pullat, keksit, jädet sun muut olivat tammikuun pannassa) tuli siis todellakin tarpeeseen. Ihan ekoina päivinä ilman sokeria olin kärttyinen, päätä särki, sydän pamppaili ja uni oli katkonaista. Näin jälkeen päin tunnistan nuo vierotusoireiksi. Puolivälissä kuuta meinasi tulla se repsahdus, josta täälläkin avauduin. Onneksi selvisin siitä, sillä jossain kolmen viikon kohdalla huomasin, että kroppa ei enää kaivannut karkkia. Neljän viikon jälkeen, kun oli lupa jälleen herkutella, niin ei vain yksinkertaisesti tehnyt mieli herkutella. 

Eilen otin tuota torstaina leipomaani mutakakkua palasen ja lämmitin sitä hieman mikrossa. Suklaasydän suli kauniisti ja odotin paljon mun ja sokerin jälleennäkemiseltä. Aiemmin tuo syntinen suklaakakku olisi sulanut suuhuni ja saanut huokailemaan. Arvatkaas mitä teki hän? Otti kuvat kakusta, maistoi palasen ja tyrkkäsi kakun lopun miehelle. Vihreä kirpeä omena voitti taistelun. Se omena maistui taivaalliselle. Mutakakku – no ei sekään pahaa ollut, mutta makuuni aivan liian makeaa. Kerran aiemminkin olen ollut karkkilakossa. Kolme viikkoa kestin ja muistaakseni tuossa välissäkin sorruin kerran. Tällä kertaa suuhun ei eksynyt karkin karkkia tai keksin murusta. Ikinä en kuvitellut omaavani selkärankaa moiseen. Muun perheen nauttiessa banaanijäätelösmoothieta, mä nautin banaanimantelimaitosmoothieta. Kuulostaa tylsältä, eikö? 😀
Päinvastoin, sillä en muista, että pitkään aikaan olisin voinut näin hyvin. Sokerisymbioosissa sitä koko ajan on vähän levoton. Kiireessä nappaa kassajonossa suklaapatukan, jonka puputtaa autossa kotimatkalla. Ruoka-aikana ruoka ei oikein maistunut, sillä oli saanut pahimman nälän taltutettua suklaan voimin. Sitten taas kuitenkin nälkä kiiri takavasemmalta ja ennen iltalenkkiä tuli nappaistua keksi tai pari. Kierre oli valmis. Syksyllä tietoisesti aloin pitämään herkuttelupäivän, joka sittemmin venyi herkutteluviikonlopuksi ja kulminoitui joulun tienoilla viikon herkutteluksi. Mikä taas kulminoitui vatsapöhön ja plääh-olon myötä kokonaisvaltaiseksi pahaksi oloksi. Neljän viikon karkkilakon aikana olen huomannut alun vierotusoireiden jälkeen pelkästään positiivisia sivuvaikutuksia; olo on energisempi (kiitos tasaisen verensokerin), uni on syvempää, mieli on levollisempi (no ups and downs), iho on puhtaampi, hampaat eivät vihlo, terveellinen kotiruoka maistuu taivaalliselle. Näin ihan muutaman vain mainitakseni.

En kannusta sinua kokeilmaan karkkilakkoa, mikäli sinulla ei ole ongelmia sokerin kanssa. Mutta jos kaipaat virkeämpää mieltä ilman mielialan vaihteluita ja tajunnanräjäyttävää väsymystä sekä kirkkaampaa ihoa, niin suosittelen. Tuskin tuosta kenellekään haittaa on 🙂 Viina on viisasten juoma ja samalla tavalla ajattelen vastedes sokerin kanssa. Mulla on edessä pitkä tie opetella käyttämään sokeria kohtuudella. Kokonaan sitä en suostu pois jättämään, sillä syöminen on yksi niistä elämän nautinnoista, joista en luovu. Hyvä jälkkäri kruunaa aterian. Jos tekee mieli makeaa, niin sen sallin itselleni silloin tällöin, mutta en anna itseni enää koukuttua karkkeihin. Kohtuus kaikessa -ajatuksella. Lomilla ja viikonloppuisin vähän rennommin kuin arkena. Muistan aikoinaan opiskeluaikoina Makuunin yläkerrassa asuessani tehneeni tuttavuutta Makuunin myyjien kanssa siinä määrin, että moikkailtiin ihan kaupungillakin 😀 Ei ollut kerta eikä kaksi viikossa, kun sängystä nousin vielä viimeisenä illalla livahtaakseni hissiin pyjamahousuissani ja hurruutelleeni hissillä alas karkkiostoksille.

On todettu, että sokeri on yhtä addiktoivaa kuin huumeet. Jälkimmäisestä omakohtaista kokemusta ei ole, mutta sokeriin addiktoituneena en halua sitä enää kokea! Kuten niin monessa muussakin asiassa, sokerikoukkuun on helpompi langeta kuin päästä sieltä pois. Miten teillä karkkilakot yleensä sujuu ja varsinkin kiinnostaisi tietää, miten sen karkkilakon jälkeen on mennyt. Oletteko lipsuneet vai pysyneet kaidalla tiellä?

MAKEAA MAANANTAITA MURUT!