ILTAA IHANAT!
Eipäs ollut tarkoitukseni edes tehdä tänään postausta, sillä työpäivän jälkeen olin kuin kuiviin puristettu rätti. Mutta jotenkin tämä olotila taas vaatii postausta. Tai sitä, että saa kirjoittaa ajatuksia alas. Selkeyttääkseen niitä. Meillä oli tänään yläkoulun vanhempainilta ja tuolla vanhan yläasteeni ja lukion ruokalassa istuessani se valtasi yhtäkkiä. Ihan hirmuinen haikeus. Tiedättekö, kun jotenkin ne rehtorin sanat siitä, että nyt mennään rytinällä kohti niitä tulevaisuuden ammattihaaveita osui ja upposi. Siis puhuiko hän tuosta meidän pikkuisesta, joka kampeaa kainaloon iltaisin? Joka tulee aamuisin kuin varkain halaukseen. Päästää suustaan välillä sellaisia murrosiän aiheuttamia sammakoita, että katuu varmasti niitä samantien.
Teki mieli nousta tuolilta ylös ja sanoa, että ehei – ei meillä olla vielä missään tulevaisuuden ammattihaavevaiheessa tämän pienen lapseni kanssa, vaan meillä eletään vahvasti tätä yläkouluvaihetta ja venytetään vasta pikkuhiljaa napanuoraa. Kunnes tajusin, että äitinä sitä olen ajatellut asian näin. Tuo pieni lapseni on oikeasti paljon kypsempi kuin mitä olen itse halunnut itselleni uskotella. Jotenkin olen ehkä vain sulkenut silmäni siltä, että elämä on ottanut kertaheitolla harppauksen eteenpäin. Eikä aikaakaan, ehkä vain silmänräpäys, kun niitä tulevaisuuden ammattihaaveita pitää alkaa realistisesti ajattelemaan. Lintukotoaika sen suhteen on ohi. Pitää osata antaa toiselle vastuuta sopivassa määrin. Mutta pitää osata olla vielä se välittävä vanhempi ja se auktoriteetti, joka huolehtii siitä, ettei murrosiän myllerrykset vie mennessään.
Ruokalasta kolmannen kerroksen luokkaan kävellessämme kuljetin kättäni samaa puukaidetta pitkin kuin silloin joskus aikoja sitten. Se tuntui käden kosketuksen alla vielä samalta. Portaat tuntuivat lyhemmiltä ja käytävät pienemmiltä. Mietin, kuinka silloin juuri seiskaluokan aloittaneelle tuo iso koulu tuntui epätoivoisen isolta. Luokkiin suunnistaminen alkuun vaivalloiselta ja pienen sympaattisen puukoulun jälkeen betoniseinät varsin kolkoilta. Siinä missä siellä pienessä puukoulussa kaikki tunsi toisensa nimeltä, oli tuolla betonikoulussa niin paljon oppilaita, että hyvä jos tunsi omat luokkalaisensa nimeltä.
Viikon jälkeen olin tuolla uudessa koulussa kuin kala vedessä. Tunsin jopa niitä lukiolaisia nimeltä ja tiesin ilman karttaa, minne luokkaan suunnistaa. Sivusta seuranneena voin todeta, että samalla tavalla se tuo omia jälkiäni seuraava iso, mutta silti vielä niin kovin pieni lapseni on yhtäkkiä sopeutunut uuteen kouluun. Tuntuisi epäreilulta tässä vaiheessa pyytää aikaa pysähtymään. Tässä vaiheessa, kun toinen elää elämänsä isoa muutosvaihetta ja vielä nauttii siitä.
Ajan pysäyttämisen toivominen olisi varsin itsekäs teko. Sen takia tyydyn vain tapailemaan tuon biisin sanoja ja yritän ottaa lungisti. Ehkä se on se meidän vanhempien osa tässä vaiheessa elämää ♥
NOSTALGISIN TIISTAI-ILTATERKUIN,
Niin tutun kuuloiset fiilikset! Oma esikoiseni aloitti myös tänä syksynä yläkoulun ja on samaan aikaan, haikeaa, jännää, pelottavaa, kivaa.. Sitä toivoo antaneensa tuolle tyypille sellaiset eväät elämään, että ne kantaa näiden murkkuvuosien ylikin. Ajan kulu on kyllä hurjaa! ❤️
Moikka Emilia,
ja hei teilläkin eletään siellä jänniä aikoja ♥
Sanos muuta, tässä vaiheessa se konkretisoituu kyllä, että miten tuota pientä isoa on kasvattanut. Toivottavasti kuten sinä kauniisti asian puit 🙂
Tuo on niin tuttu tunne, miksei saisi edes hetkeksi takaisin sitä aikaa, kun lapset olivat ihan pieniä ja tuhisivat sylissä. Vaikka toisaalta mietin, että aikansa kutakin, mutta silti…
Meillä on perheessä ysi- ja seiskaluokkalaiset, siis mitä, kaksi yläkoululaista, joista toisen pitäisi helmikuussa hakea kouluun… APUA! Vastahan hänetkin saateltiin ekalle.
Mutta ei auta kuin luottaa siihen, että parhaansa tekee ja antaa heille ne eväät, joilla pärjää elämässä. (Mutta haikeaa on.)
Moimoi Rita
ja sanos muuta ♥ Niin ristiriitaisia ajatuksia…toisaalta toivoo, että aika pysähtyy ja toisaalta on ihan kiva, että elämä soljuu eteenpäin.
Apua, teillä on ne ammattihaaveet jo paljon lähempänä. Tsemppiä sinne ♥♥♥
Voi että, voin vaan kuvitella miten haikeaa, vaikka ainahan ne lapset on äidille lapsia, ja niistä huolehtii <3 Ymmärrän hyvin haikeuden, mutta varmasti myös ihana toisaalta huomata, että on osannut kasvattaa hyvän tyypin tänne maailmaan <3
Semmosta tässä mietin.. että voisitko tehdä postauksen, jossa olisi esim 10 tai alle perusraaka-ainetta, jotka sulle tärkeät ja joilla helposti saisi valmistettua esim 5 ateriaa? Ja missä ei mielellään olisi montaa maustettakaaan?
Siis että tämmöinen kokki kolmonenkin saisi jotain vaihtelua ruokavalioon helposti ja mielellään melko edullisesti? 🙂 Kaipaisin niin paljon jotain helppoja ja hyviä arkiruokia meidän perheelle, mutta aina joku aine puuttuu kaapista tai muuten vain unohdan ostaa. Siis että oisko semmosta 10 tai alle perusainetta, joilla saisi esim 5 ateriaa valmistettua? 🙂 kaikkien ei tarvi olla päivällisiä tai lounaita,vaan voi olla myös esim välipaloja tai leipiä yms. 🙂
Rakastaisin esim jotain parmesaani/spagetti/uuniporkkana-hunaja tyyppisiä ruokia 🙂
Moikku Anna
ja hei just niin, on ihana seurata sitä, miten on kasvatuksessaan onnistunut ♥ Ja toisaalta sitä, kuinka ihanan erilaisia persoonia nuo lapset ovat. Myös sitä, miten ne tietyt luonteenpiirteet ovat vallitsevia, vaikka aika kuluu 🙂
Oih, kiitos huisin kivasta postaustoiveesta ♥ Tuo kuulostaa siltä, että haastan itseni siihen heti ensi viikolla! 🙂
Voi että, kun tuttuja tunnelmia.
Meillä esikoinen aloitti juuri lukion ja sehän on kuin eilinen, kun tyttö saateltiin ekaluokalle.
Ajan kulu on hurja.
Lukion aloituksen myötä konkretisoitui se, että kohta hän muuttaa jo kotoa pois…
Toisaalta tämä on aivan ihanaa aikaa, seurata toisen nuoruusvaihetta.
Heippa H!
Teillä onkin totta tosiaan ne ammattihaaveet vielä lähempänä ♥ Aika menee ihan älyttömän nopeasti…liian nopeasti!
Mä olen tytöille sanonut, että ennen kuin ovat 23 vuotiaita, niin ei saa muuttaa pois kotoa. Voipi olla, että jossain vaiheessa tulisi kyllä potkittua pois nurkista, jos kovin täällä vehtaavat 😀