HEIPPA IHANUUDET!

Vuosi sitten tänään en vielä tiennyt, että tulevasta vuodesta tulee elämäni raskain. Että tasan vuoden päästä osaan kunnioittaa elämää rutkasti enemmän ja että suhtautumiseni asioihin on kokenut totaalisen muutoksen. Vuosi sitten tänään en myöskään tiennyt, että edessäni tulee olemaan ajanjakso, joka painaa hartioilla vielä pitkään. Ajanjakso, jossa huolta ja murhetta riittää 218 päivän ajan. Ajanjakso, josta löytyy myös naurua ja ilonpilkahduksia. Toivoakin. Taistelua ja lopulta sen ymmärtämistä, että on pakko luovuttaa ja nostaa kädet ylös. Rakkaudesta, jotta toinen pääsisi tuskistaan.

Tasan vuosi sitten tänään heräsin tuskaisen kuumeisena. Edellispäivänä lääkäri oli antanut ukaasin, että ellen lepää kotona on oikea paikka sairaala. Pitkittynyt flunssa oli keuhkokuumeen rajoilla. Hevoslääkekuuri tainnutti pakostakin vuoteen pohjalle. Tasan vuosi sitten tänään soitin äidille puoli yhdentoista maissa ja mietin, miksei äiti vastaa puhelimeen. Kunnes muistin, että oli hurmurikummipojan kanssa seurakunnan kerhossa. Iltapäivällä heräilin unestani ja mietin, että onpas kumma kun äiti ei soita takaisin. Puoli viiden maissa heräsin, kun joku koitti kylmällä kädellä tulikuumaa poskeani. Äiti oli tullut käymään ja oli kovin huolissaan voinnistani. Kysyi tarvitsenko kaupasta tai apteekista mitään. Siinä samalla panin merkille, että äiti näytti poikkeuksellisen väsyneelle ja harmaalle.

Jossain vaiheessa kuulin makuuhuoneeseen, että lapset lähtivät mummulaan ja ajattelin, että hyvä niin, mutta toivottavasti antavat mummun levätä. Seitsemältä ulko-oveemme koputettiin ja siitä lähti käyntiin tapahtumasarja, jollaista en olisi ikinä uskonut kokevani. Hätäkeskukseen soitto, ambulanssin tulo, matelevat minuutit. Epävarmuus. Unettomat yöt ja pienet toivon pilkahdukset. Jalkojen alta vedettiin matto pois liki yhtä monta kertaa kuin annettiin toivoakin. Henkisesti ihan äärettömän raskasta aikaa. Yhdessä silmänräpäyksessä en ollutkaan enää se heikompi osapuoli, hoidettava. Vaan se vahvempi, terveempi osapuoli, joka huolehtii ja hoitaa. Tasan vuosi sitten näin äidin viimeisen kerran omanlaisenaan. Seuraavien 218 päivän aikana oli muutamia kertoja, että äidin ääni vaikutti siltä samalta kuin ennen sairautta. Kun nauru hersyi entisenlaisenaan ja ilmeet olivat ne samat vanhat. Mutta muuten tuntui, että olimme jo menettäneet sen, joka meille oli niin rakas ja tuttu.

Tasan vuosi sitten tänään en olisi voinut kuvitellakaan selviäväni tapahtumarumbasta selväjärkisenä. Vaikka välillä tuon 218 tuskaisen päivän aikana tuntui kuin olisin ollut linkoavassa pesukoneessa, niin on tuo ollut koko elämäni opettavaisin jakso. Elämänkoulu, jollaista en kuitenkaan soisi kenellekään. Syöpä on ”one son of a bitch” ja sen tekemän tuhotyön seuraaminen läheltä on pysähdyttävää. Niin kaikkivaltiaita aina kuin kuvittelemme olevamme, niin emme ole. Sen tajuaminen on toisaalta kovin helpottavaa. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Senpä takia hetkessä eläminen ja pysähtyminen on tärkeää. Kokeminen, näkeminen ja haaveiden todeksi muuttaminen. Toisten ihmisten kunnioittaminen ja se, että ollaan ystävällisiä. Ikinä ei tiedä, mitä vastapuoli käy läpi. Nauravan katseen takana saattaa olla rutkasti surua ja huolta. Siellä saatetaan olla parhaillaan linkousvaiheen kohdassa, jossa kierrokset ovat kovimmillaan.

Vuosi sitten tänään illalla en vielä tiennyt, että vuoden päästä olo on näinkin levollinen. Että jostain sisältä kumpuaa kaiken tapahtuneen jälkeen kuitenkin ilo ja onni. Luotto elämään ja siihen, että elämä kantaa on vahvempi kuin koskaan. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on lukijoita, jotka elävät tällä hetkellä sitä painajaista, jota me elimme 218 päivän ajan. Tiedän, että en osaa teitä lohduttaa eikä mitkään sanat riitä tsemppaamaan tarpeeksi. Mutta sen haluan sanoa, että vielä elämä voittaa ♥

TORSTAITERKKUSIN,

PS. ja ei, meillä ei ole noin talvista kuin kuvissa. Mutta hei, nelisen vuotta sitten joulukuun alussa oli! Sitä samaa odotellessa 🙂