MOIKKAMOI IHANAT!

Ei hyvää päivää, viimeisten parin päivän aikana meillä on karsittu. Rankalla kädellä. Kun yrittää saada kotia myyntikuntoon, niin eittämättä vastaan tulee ylitsepursuavat vaatehuoneet, keittiönkaapit, kodarin kaappi (tai no, mitä sitä itseään huijaamaan; koko kodari), lastenhuoneet. Sitä alkaa tarkastelemaan kotiaan mahdollisten ostajien silmin. Ja ne ylitsepursuavat tasot ja vaatehuoneet eivät tunnu kovin houkuttelevilta. Viime päivien aikana olen miettinyt, että missä on se auttava käsi – ihmenainen Mari, jonka sukunimi taisi olla joku Kon. Ei, en ole kyseistä teosta lukenut ja jotenkin olen onnistunut välttämään blogipostauksetkin aiheesta. Tietoisesti. Sillä olen tiennyt, että kirjan luettuani aikaa ei jää mihinkään muuhun kuin karsimiseen. Osa minusta rakastaa tavaroiden ja sisustusesineiden tuomaa kodikkuutta, kun taas osa minusta haluaisi olla minimalistinen japanilainen. Pitkä taso ikkunan alla, tason päällä bonsaipuu. Ei mitään muuta. Lattialla futon. Taustalle haikumusiikkia ja kasvoille ultratyyni ilme. Pariin vuoteen ei ole tullut ostettua juuri tuikkukippoja tai sisustusesineitä, mutta kirjoja. Niitä on tullut hamstrattua niin, että voisin perustaa kirjaston. Olenko lukenut ne kaikki? En todellakaan, ehkä sitten eläkeiässä riittää aikaa tai ajanhallinnan kykyä. Rakastan kirjoja, mutta niille pitäisi keksiä joku säilytyspaikka. Kirjahylly, se on ensimmäisenä listalla uuteen kotiin.

Eilen törmäsin myös keittiössä kaaokseen. Päällisinpuolinhan kaikki näyttää siistiltä, mutta avattuani kaikki kuivamuonalaatikot ja -kaapit yhtä aikaa meinasi henki loppua. Tuijottelin keskellä keittiön lattiaa ihmeissäni kaappien sisältöä ja pohdin, että olenkohan varautunut nyt vähän liian tuhdein asein. Samalla tavalla kuin Oriveden mummu vainaa aikoinaan, sodan läpi käyneenä. Aloitin jauholaatikosta. Kolme pussia avattuja vehnäjauhoja, saman verran ruisjauhoja ja kalliita tattarijauhojakin. Enkä edes kehtaa sanoa, kuinka monta avattua riisipussia löysin. Osa oli parhaimmat päivänsä nähnyt jo vuonna 2014. Aivan järkyttävää. Kikherneitä tuskin tarvitsee olla seitsemää säilykepurkillista tai Mutteja kuutta. Kaurapuuroaineksista riittäisi kokonaiselle pataljoonalle. Aasialaiskeittiöstä innostuneena olen myös hamstrannut kaikenmaailman riisiviinietikkaa, seesamiöljyä sun muuta. Ihan varmuuden varalta kaksi pulloa kutakin laatua. Sakepullojen jämätkin ovat vuoden odotelleet käyttötarkoitusta jääkaapissa. Terveellisyyshän on valttia, mutta miksi olen hamstrannut siemenpusseja joka kauppareissulla? Kun kuitenkin siellä kaapissa olisi ollut ne edellisetkin pussit. Kuivahiivaakin on näemmä sen verran, että voisi laittaa kotikaljat porisemaan.

Nyt se on loppu. Eilen illalla pyöräytin sämpyläjauhoista ja siemenistä timjamisämpylöitä. Yhden riisipussin jämät pääsivät riisipuuroon. Siitä riitti ilta- ja aamupalaksi. Vastedes leivon leipää siihen asti, että saan nuo jauhopussit balanssiin. Käytän ensin pois kaappien kätköissä olevat ennen kuin ostan uutta. Eilen illalla tein ruokakassitilauksen ja yllätyin, kuinka edullisesti selvisin. Kuinka paljon rahaa sitä on mennyt hukkaan, kun ei ole tajunnut inventoida ensin omia kaappeja? Oikeastaan nyt taitaa olla viimeinen hetki ottaa itseään niskasta kiinni, sillä tulevan kotimme keittiöön tulee ehkä kolmasosa nykyisestä säilytystilasta. Sinne mahtuu vain yksi pussi kaikkia laatuja ja hyvä niin. Olenko mä ainoa hamstraaja ruoan suhteen? Kaikki vinkit otetaan ilolla vastaan, jolla tästä ”sairaudesta” pääsee eroon! 🙂

Laitoin tuossa aamusta juoksuvaatteet päälle tarkoituksena vetäistä kunnon hikilenkki, mutta taidan kirmata kuitenkin keittiöön jatkamaan projektia. Jotenkin todella mieltä virkistävää tuo siivoaminen. Ehkä mä pikkuhiljaa lämpenen ajatukselle, että se ihmenainen Mari tulisi meillekin kylään…

IHANAA TIISTAITA!