MOIMOI MURUT!

Taas vähän sellainen ällösöpö aloitus, mutta hei, mä olen vahvasti sitä mieltä, että kerran kirjoitettua ei kumiteta pois. Seison siis sanojeni takana. Ajattelin tämän hieman raskaan päivän iltana kertoa teille, että vaikka elämässä on mitä pelkoja, niin loppupeleissä kaikki järjestyy. Every little thing is gonna be alright. Veikkaanpa, että siellä ruudun toisella puolella on tälläkin hetkiä lukijoita, joilla on mötti rinnassa. Mötti pelon takia. Pelon, joka liittyy läheisen ihmisen menettämiseen.

Täytyy myöntää, että mä pelkäsin aikoinaan ihan hirmuisesti oman isän ja äidin menettämistä. Surin sitä jo vuosia etukäteen. Tietyllä tapaa kyllä ihan turhaa energiaa siihen uhraten. Iskä kuoli yllättäen, siihen ei osannut varautua. Noh, kolmen päivän ajan aavisteltiin, että elämä on päättymässä. Nyt äidin poismenoon on ehtinyt varautua. Toki tietyllä tapaa jo koko reilun puoli vuotta, mutta varsinkin tämän reilun viikon. Aina siitä lähtien, kun meidät sairaalaan hälyytettiin.

Viikko on ollut raskas, mutta vitsit, että niitä lohduttaviakin asioita on löytynyt jokaisesta päivästä. Se tieto, että me nähdään vielä joskus. Jossain. Se, kun käyn tien toisella puolella mummulassa kukkia kastelemassa ja tuttu tuoksu tulee nenään. Se, kun kesken raparperipuskan perkauksen sammakko tuijottaa mulkosilmillä raparperipensaan alta. Se, kun ohi liihottelee valkoinen perhonen kohti taivasta. Se, kun miehen golfkärryn kahvaan laskeutuu sudenkorento. Juurikin hetkellä, kun se ikävä on möttinä rinnassa. Se, kun mökkikärpänen istahtaa olkapäälle. Se, kun kovassa kuumeessa sohvan pohjalla maatessaan tuntee otsallaan kosketuksen. Se kun autolla pilvisellä kelillä ajaessa yhtäkkiä paistaa aurinko pilvenraosta silmiin, niin että joutuu siristämään.

Onkohan sillä lääkitys kunnossa, te saatatte nyt ajatella 😀 Mutta have no fear dear, se on tämä elämän aiheuttama humala ja vahva usko niihin pieniin merkkeihin ja ilon pilkahduksiin, joka kantaa. Joten neuvona teille, kenellä on se mötti rinnassa. Menkää kesäiseen iltaan istumaan, luukuttakaa Bob Marleytä, ummistakaa silmänne ja hengittäkää syvään. Avatkaa silmänne ja etsikää niitä merkkejä. Tai olkaa etsimättä. Kyllä niitä tulee. Se, kuinka paljon niistä saa voimia on ihan uskomatonta!

Niin, palatakseni kuulumisiin. Istuin tänään kolme tuntia sairaalassa. Ja koko tuon ajan äiti oli silmät auki. Vasen käsi pyyhki suupieltä ja katse koitti ottaa kontaktia. Reagoi puheeseen päätä kääntämällä. Kuunteli ja mä veikkaan, että ymmärsi. Otin kiinni kädestä, silitin poskea ja sanoin, ”Äiti, Maija tässä”. Toinen purskahti itkuun ♥ Hän, joka viikko sitten rohisteli, haukkoi happea ja oli syvällä jossain, minne ei ääni kantanut. Sen takia saimme lääkäriltä vielä hieman jatkoaikaa. Aluksi puhuivat nesteytyksen lopettamisesta, mutta koska vointi on viikossa kohentunut huomattavasti, niin katsotaan vielä vähän aikaa mihin mennään. Eihän se tauti sieltä taustalta ole mihinkään hävinnyt, mutta niin kauan kuin vointi ilman mitään lääkkeisiin tehtävää muutosta kohenee elämänlaadun huonontumatta, niin en lopeta taistelua. Turhaa toivoa en halua luoda itselleni, mutta täytyy kyllä todeta, että on tuo äiti aikamoinen taistelija. Pohojanmaalaisella sisulla ja sitkeällä sydämellä varustettu sellainen. Jolta olen perinyt tuon uskoni niihin pieniin merkkeihin, joita meille annetaan.

”Rise up this mornin’,
Smile with the risin’ sun,
Three little birds
Pitch by my doorstep
Singin’ sweet songs
Of melodies pure and true,
This is my message to you.

Don’t worry ’bout a thing,
’Cause every little thing gonna be all right.
Don’t worry ’bout a thing,
’Cause every little thing gonna be all right!”

TIISTAITERKKUSIN,

PS. palataan kommentiboksin puolella myöhemmin, pakkaan tähän väliin pikkuisemman leirikamat. Lähtee huomenna kahdeksi yöksi serkkunsa kanssa seurakunnan kesäleirille 🙂