ILTAA IHANAISET!

Se mistä me bloggaajat saamme jutun juurta vaihtelee varmasti suuresti; itse mietin usein juoksulenkeillä blogijuttuja. Aiheita pulpahtelee mieleeni ja teen tekstejä valmiiksi mielessäni. Tuon kautta tulee myös pohdittua aikas paljon syvällisiä. Niin kuin tänään. Aurinko paistoi ja elämä hymyili. Soittolistalla tuli musiikkia laidasta laitaan. Alamäkeä alaspäin rullatessani rauhotuin kuuntelemaan Mitran ”Kukka kaipaa valoa” -biisin sanoja. Niin totta. Aivan älyttömän kaunis kappale. Tälle illalle suunnittelemani pinnallinen hömppäpostaus sai jäädä taas tuonnemmaksi.

”Mun täytyy saada kuulla aina välillä
sulta, että mä oon kaunis, kiehtova ja ihana.
Vaikka mua nolottaa tää ääneen sanoa,
mutta jokainen kukka kaipaa kaipaa valoa.”

Aloin miettimään sitä, että kuinka harvoin sitä tulee itse annettua positiivista palautetta tai sanottua toiselle jotain nättiä. Kuinka harvoin sitä tulee oikeasti kiitettyä niitä lähimpiä ihmisiä siitä, kuinka paljon he tekevät eteeni. Tai edes siitä, että vain ovat olemassa. Miten ajattelen usein itsekseni, että ”Wautsi, kuinka hottis mies mulla on” tai ”Miten mulla on käynyt niin hyvä mäihä, että olen saanut lasteni isäksi noin kunnollisen, rakastavan ja luotettavan miehen”. Sanomatta näitä kuitenkaan ääneen. Se, että rakastun ehkä tsiljoona kertaa päivässä uudelleen tuohon aviomieheeni ja lasteni isään on tähän asti jäänyt kokolailla sanomatta. Mutta ehkä tästä lähtien voisin sen sanoa ääneen. Kuten senkin, että ne yhdet kuluneet farkut näyttävät hänen päällään ihan älyttömän hyvältä 🙂 Nalkutus ei ole mulle ominaista, mutta tiedän, että monille naisille on. Jos jättäisi sen nalkutuksen vähemmälle ja keskittyisi niihin positiivisiin puoliin. Vahvistaisi sen oman kullan itsetuntoa sillä rakkaudella eikä romuttaisi sitä huomauttamalla jok’ikisestä pienestä asiasta.

Sama juttu lasten suhteen; useinhan me äidit olemme ruuhkavuosien temmellyksessä hieman nuttura kireällä ja siitä johtuen helpommin huomautamme niistä tekemättömistä töistä tai torumme jostain, mitä ei saa tehdä. Kuinka monta kertaa päivässä olisikaan aihetta kehumiseen. Ihan pikkujutuista. Esimerkiksi siitä, että takki löytääkin tiensä eteisen naulakkoon. Tai sen ansiosta, että maitopurkki ei jää happanemaan keittiön tasolle vaan on laitettu takaisin jääkaappiin. Miten saada lasten itsetuntoa vahvistettua? Miten viestittää heille, että heidät hyväksytään juuri sellaisina ihanina omina itsenään? Mun mielestä just sillä, että kehuu, kun on kehumisen aihetta. Kiittää, kun on aihetta kiittämiseen. Sanomalla lapsille jotain nättiä. Yhtälailla olen miettinyt sitä, että nyt kun lapset tulevat ikään, ettei sylittely enää ole niin luontaista, niin miten korvata se läheisyys ja hellyys. Pienempi meillä kyllä vielä punkeaa syliin halittelemaan, mutta olen huomannut, että tuo isompi kullannuppu ei sitä enää niin usein tee. Toki kaipaa läheisyyttä ja istuu sohvalla kylki kyljessä. Välillä sylitelläänkin. Mutta ehkä ne kauniit sanat ovat ne, joilla voisi antaa lisäksi sitä hellyyttä ja läheisyyttä. Kosketuksen voimaa ei voita mikään, joten niin kauan kuin meidän lapset suostuvat halittavaksi, niin saavat monta kertaa päivässä rutistuksia. 

Muistakaahan sanoa myös niitä kauniita sanoja. Keskittyä siihen positiiviseen ulosantiin sen negatiivisen sijaan. Teille ihanaisille lukijoille ajattelin sanoa nyt nätisti, että olette ihania. Mun blogi ei eläisi ilman teitä. Se ei olisi, mikä se on ilman teitä ♥ Mutta nämä kaikkihan te tiedättekin. Ajattelin vain muistuttaa 🙂

Taidan tästä lähteä halittelemaan nyt noita pikkuisia. Ja miestäkin, kunhan lopettaa kuntopyöräilyn. Kertoa, kuinka mukavia nämä arki-illat ovat, kun ollaan koko perhe kotosalla. Kuinka onnellinen ja etuoikeutettu olen, että saan elää tätä elämääni heidän kanssaan ♥

TIISTAI-ILTATERKUIN,