sunnuntai 06. tammikuun 2013

Tohvelisankarin sunnuntaiolo

Ihanaista sunnuntaiaamua 

127 päivää sitten hehkutin sunnuntaita ilman sunnuntaioloa. Ja ihan oikeesti, tuntuu että se oli just eilen, kun mä aloitin mun neljän kuukauden mittaisen ”loman”. Toki tässä on tullut käytyä töissä kerran pari viikossa ja oltua joka päivä sinne yhteyksissä, mutta kyllä on ollut niin rentouttava neljä kuukautta. Mä uskon, että mun lapsillakin on ollut. Varsinkin tuolla ekaluokkalaisella, jolla on ollut tuki ja turva (valmiista välipalasta puhumattakaan) kotona koulusta tullessaan ♥ Ja tuolla pikkuisella, viimeistä vuotta päiväkodissa viettävällä kuopuksellani, joka on ollut maanantaista keskiviikkoon lyhyttä päivää päikyssä ja loppuviikon viettänyt laatuaikaa äidin kanssa kotona.
Mutta, kaikki päättyy aikanaan ja uudet tuulet puhaltavat! Huomisestä lähtien saa laittaa kellon soittamaan 06.00, laittaa kahvipannun jo illalla valmiiksi aamua varten ja tuntea sen tunteen, kun iltayhdeksän uutisten jälkeen on valmista kauraa nukkumaan. Mä pääsen töihin. Se on kuulkaas ihanaa se! Ja etuoikeutettu olen, kun mulla on tänä päivänä työpaikka, jonne mennä. Tulen kaipaamaan kuitenkin tätä aikaa kotona ihan hirmuisesti. On ollut aikaa ja energiaa olla läsnä lasten touhuissa. On ollut aikaa bloggailla kuvien kera, jotka on päivännäöllä otettu. On ollut aikaa laittaa itsensä fyysisesti kuntoon, jollaisessa en ole ollut sitten ties koska. On ollut aikaa tehdä illan lämmin ruoka jo valmiiksi, ennen kuin muut kotiutuu eikä hirveessä hötäkässä neljän jälkeen. Mutta monta asiaa jäi tekemättäkin; haaveilin siitä, kuinka kudon ne aloittamani villapaidat loppuun. Siitä, kuinka makoilen sohvalla hyvän kirjan kanssa ja siitä, kuinka joulukortit on jo askarreltu lokakuussa ilman viime hetken paniikkia. Haaveilin myös siitä, että otan salaa päikkärit ennen koululaisen kotiutumista. Hih, mutta kerran muistaakseni nukuin päikyt. En malttanut useammin, tuli huono omatunto tuosta kerrastakin 🙂

Nyt töiden myötä tulen myös saamaan paljon; saan viettää päivässä kahdeksantuntisen maailman parhaiden työkavereiden kanssa, jotka ovat siinä samalla ystävistäni parhaita. Saan nauraa niin, että ihan oikeasti jopa Kanebon 38 meinaa pettää. Saan stressata niin paljon, että yöunet menee ja jälkeenpäin jälleen tajuan, että kaikki se stressaaminen oli turhaa. Asioilla on taipumusta järjestyä. Saan käyttää aivonystyröitäni niin, että tuntuu, että pää poksahtaa. Saan tuntea onnistumisen tunteen kovasta työstä. Saan tarvittaessa vetää haalarit päälle ja mennä tuotantoon etikettaamaan. Saan laittaa kiireisinä aamuina kellon viideltä herättämään ja olla töissä jo ennen seiskaa, että saan tunnin tehokasta työaikaa ennen kuin puhelin alkaa soimaan. Saan kokea yrittämisen riemun ja vapauden. Saan kokea yrittämisen taakan ja sen, että työtä tehdään 24/7. Ainakin ajatustasolla. Saan jälleen tuntea sen tunteen, joka torstai-iltana valtaa mielen. Saan tuntea perjantai-illan ihanuuden. Saan juosta tukka putkella töiden jälkeen hakemaan päiväkotilaista ajoissa ja kiiruhtaa kotiin ruoanlaittoon. Ja mikä tärkeintä, tiedän että saan tehdä niin paljon töitä kuin sielu sietää! Taidan olla jollain tavalla työnarkomaani 🙂 
Tiedossa on pitkä ja kivinen kevät. Blogipostauksia, joiden kuvat on otettu ilta/aamuhämärällä (ellei viikonloppuna ole ehtinyt) ja joiden tekstiosuus saattaa olla jälleen ihan sitä itseään eli siirappia ja hunajaa väsymyksestä johtuen. Kiristyvästä kilpailutilanteesta johtuvien strategiamuutosten hiomista ja jalkauttamista. Kurssin uudelleen kääntämistä. Asioiden punnitsemista. 
Aikamoinen elämänmuutos tulossa! Paluu siihen, mitä oikeasti haluan tehdä. Töitä. Jo esiteininä totuin tekemään kesät töitä, kun muut ikäiseni lomailivat. Silloin en sitä arvostanut, mutta nyt arvostan. Yliopistoaikoina oli niin kiire töihin, että otin kauppatieteidenmaisterin paperit ulos alle neljän vuoden. Gradun ”väänsin” pääsiäislomalla. Silti sain haalareihin muutaman merkinkin haalittua, vaikka opiskelutahti oli järkyttävä. Viimeisen opiskeluvuoden aikana tosin tapahtui se, jota ei koskaan olisi ehkä pitänyt tapahtua, sillä olin laskenut tulevaisuuden työpaikkani yrityksemme varaan; yritysostojen kautta yrityksemme (jossa toki oli tapahtunut omistajamuutoksia jo aiemminkin) joutui suomalaisen markkinajohtajan omistukseen, joka alasajoi sen toiminnan. Vastavalmistuneena ensimmäinen tehtäväni oli alasajaa isäni perustama yritys. Siinä samalla sain tuntuman siitä, millaista on työskennellä suuryrityksessä. Liian persoonatonta minun makuuni. Joillekin ehkä hyvä vaihtoehto, jos on tarve hukkua massaan ja yletä hierarkiassa. 
Vuoden 2002 aikana olin kolmessa työpaikassa; pätkätöitä ja sijaisuuksia. Vuodesta 2003 olen saanut nauttia yrittäjän (Suomen työttömyysvakuutuslain mukaan määriteltynä) eduista. Heh. Kovaa työntekoa, tulipalojen sammuttelua, pään pinnalla pitämistä. Sitä uskoisin monen muunkin suomalaisen pk-yrityksen arjen tänä päivänä olevan. Yrittäjäporvari ei ole käsitteenä tullut onneksi tutuksi. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Jokaisena työaamuna avaan työpaikan oven onnellisena siitä, että on työpaikka jonne mennä.
Hupsis, lähti vähän aihe lapasesta 🙂 No tuossa teille, jotka olette töistäni kyselleet, kaikessa lyhykäisyydessään. Lisäksi multa on pyydetty ”Päivä Marian kanssa” -postausta. Toki sellaisen teen, vaikka arkipäivästäni töissä. Ei muuta kuin kamera mukaan töihin!
Mutta siis tähän sunnuntaioloon. Tämä on tervetullutta. Sunnuntait saavat ihan uuden ulottuvuuden. Ja hei, ilman sunnuntaioloa ei voisi tuntea sitä tgif-oloa 🙂 Eikä vähiten sen takia, että tämä on se päivä, jolloin tulee pestyä viisi koneellista pyykkiä ja viikattua ne viikkoa varten puhtaina vaatekaappeihin. Sekä mahdollisesti valmistaa jo ruokia pakkaseen viikkoa varten. Tämä on myös se päivä, kun illalla pitäisi mennä taas aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tule silmään sitten millään. Tämä päivä on myös se päivä, joka edeltää sitä aamua kun haluaisi jäädä nukkumaan liian lyhyiden yöunien takia vielä pariksi tunniksi. Se päivä, kun pitää puristaa kaikki viikonloppuna jääneet tehtävät samaan päivään. Kukahan muuten on keksinyt, että sunnuntai on lepopäivä?
En ehkä sanoisi,että tämä on viikon paras päivä, mutta ehkä toiseksi paras 😉
Suloisin sunnuntaiterkuin,
perhosia vatsassa, 
uutta arkea hieman jänskättäen. Iiks.

16 Responses to “Tohvelisankarin sunnuntaiolo”

  1. Helinä sanoo:

    Olihan siinä virkistävä teksti kirjoitettu. 🙂

    Onnea uuteen työpaikkaan ja arjen muuttumiseen!!

    • Maria sanoo:

      Kiitos Helinä 🙂

      Juu, siis työpaikka ei muutu mihinkään. Olen vain ollut neljä kuukautta ”lomalla” tuosta työpaikastani. Joten arki totisesti tulee muuttumaan 🙂

  2. J sanoo:

    Tsemppiä arkeen! ♥ Ihana analyysi lomailusta ja töihinpaluusta 🙂

    • Maria sanoo:

      Kiitos J <3 Näin ekana aamuna kyllä arki kolahti ja kovaa; 5.45 ei ole ihmisen aika herätä 😀 Kivaa maanantaita!

  3. Miimma M sanoo:

    Ihanasti kirjoitettu, tuotahan se työelämässä olevan naisen arki todellakin on. Olen itse juuri jäänyt ”lomailemaan” kotia, enkä myöskään ole vielä päiväunia ehtinyt ottaa. Tsemppiä maanantaihin.

    • Maria sanoo:

      Kiitos kaunis <3 Hei, nyt päikkäreille!!! Mäkin haaveilen, että miten saan töissä varastettua edes vartin päikkäreille 😉

  4. Odotan päivä sinun kanssa postausta:D itse olen vauvan kanssa kotona. Mutta sitten kun palaan töihin niin toivon, että minulla on työ johon menen mielelläni.

    • Maria sanoo:

      Vauvan kanssa kotonaolo on arvokasta aikaa <3 Heh, juu se päivä mun kanssa on tulossa – mutta ei näin ekana työpäivänä/aamuna. Nimim silmät enemmän kuin ristissä ;D

  5. -T- sanoo:

    Voi miten positiivinen kirjoitus sunnuntaista! Olen itse äitiyslomalla ja jo nyt (vauva 3kk) mietin sitä paluuta arkeen, mikä tapahtuu pahimmillaan jo ensi syksynä… Sun teksti sai mut ajattelemaan asiaa ihan toisin, melkein aloin kaivata sitä SUNNUNTAI-fiilistä 🙂

    Tsemppiä huomisaamuun! 🙂

    • Maria sanoo:

      Kiitos T <3 Ei, älä haikaile vielä sunnuntaioloa; kyllä niistä ehtii vielä nauttimaan. Trust me 🙂

  6. Lomaan on helppo tottua, työn selkään hyppääminen vähän haastavampaa…siis ne aamu heräämiset 😉
    Niin tutulta kuullosti tekstisi, valokuvaamiselle ei tosiaan jää tähän aikaan vuodesta paljoa mahdollisuuksia. Perheesi on varmaan nauttinut kotona olostasi. Tsemppiä paluuseen ja muista kevättä ja valoa kohti mennään!

    • Maria sanoo:

      Kiitos kaunis Marie <3 Kyllä, uskoisin että syksy oli varsinkin muulle perheelle erittäin arvokasta aikaa. Hih, haaveilen jo jostain valonheittimestä, että saisi kirkkaampia kuvia. Mutta onneksi kevättä kohden mennään! 🙂

  7. Piti vielä sanoa että ihanat tossut ♥

  8. Marita sanoo:

    Niin, kukas sen sunnuntain keksikään? Luulenpa vielä, että sillä on jokin tarkoitus meille itsekullekin…itse täällä yökukkujana pienellä kauhulla myös odotan klo 6 aamuherätystä. Maanatait ei ole parhaita töissä. Hyvin osasit sanoiksi pukea työn ihanuuden ja vihavuuden. Minäkin olen onnellinen työpaikastani, tosin olen alkanut miettiä, että helpommallakin voisi päästä…vuorotteluvapaa vuoden ajan olisi ihana!

    • Maria sanoo:

      Kyllä, jos oppisi sunnuntaisin edes lepäämään <3 Oih, mehän ollaan oltu yhtä myöhään hereillä. Ei ole helppoja nämä aamut, kun noin myöhään valvoo. Tänään ei voi ottaa päikkäreitä töiden jälkeen, että uni tulee silmään illalla. Heh, tänä aamuna mäkin kyllä aloin haaveilemaan vuorotteluvapaasta 🙂 Tsemppiä maanantaihin Marita!

Kommentoi