”Olet rakas”, sanoi Iso ja pörrötti päätä, ääni kevyt kuin linnun siipi.
Iso luuli minun olevan unten mailla enkä avannut silmiä lainkaan.
Sanapallot vain kelluivat taivaalla, miten kaunista kuulla sainkaan.
”Minä rakastan sinua, pikkuinen, mutta koko päivän on paljon työtä
eikä aikaa jää rauhassa istahtaa – siksi puhelen keskellä yötä.”
”Nyt nukut rauhassa täyttä päätä, levollista on mietiskellä,
sanat tuntuvat tulevan helpommin.” Ison kosketus oli hellä.
”Olet se, mistä aina uneksin, täynnä kauneutta ja elämäniloa.
Kun naurat, kun tanssit ja laulat, sydän onnesta paisuu monta kiloa.”
”Käytät riemuiten elämän lahjaa, avaat joka päivä siitä palan.
Niin kaikkien pitäisi elellä, sinun seuraajaksesi alan.”
”Ja kun toisinaan joudun torumaan, älä hyvää tuultasi hukkaa.
Teen sen rakkaudesta”, sanoi Iso ja sipoi otsalle valuvaa tukkaa.
”Elämässä voi itsensä satuttaa, niin kaikille käy – tiedän sen.
Monin tavoin saamme oppia, kulta, kasvaa kolhuista viisastuen.”
”Jos olet siis maassa ja allapäin, katso taivaalle rohkeasti.
Joskus meidän on maattava selällään, että näemme tähtiin asti.”
”Tämä neuvo on kaikkein tärkein: Muista rakastaa, pikkuinen!
Maailmaan kurkottele kuin kukka vartta valoon ojentaen.”
”Se on varma tie olla onnellinen ja ainoa tapa olla vapaa.
Usko itseesi aina, usko unelmiin, ole se mikä olet, oma itsesi tapaa.”
Sen jälkeen Iso kohensi tyynyn ja niskaani suukkosen muiski.
”Oma armaani, kaunis ja ihmeellinen, olet maailmani valo”, hän kuiski.
Ja niin Iso hiipi pois huoneesta, mutta kääntyi ja piippasi nenää.
Minua nukutti vähän kun hymyilin – enkä kuullut sanaakaan enää.”
