HEIPPA IHANAT!
Eilen illalla palasin ajassa taaksepäin, vanhan yläasteeni liikuntasalin tuoksun myötä. Ulkoisestikaan paikka ei ollut juuri muuttunut. Mitä nyt ehkä saanut uuden maalikerroksen pintaansa. Siinä penkkirivistössä muiden tulevien seiskaluokkalaisten vanhempien kanssa istuessani se jysähti jälleen päin kasvoja; elämä kiitää eteenpäin pikakelauksella. Tai ainakin siltä se tuntuu. Sillä eihän siitä ole kuin muutama hassu vuosi, kun itse aloitin seiskaluokan tuossa samassa koulutalossa. Ja nyt tuo meidän esikoinen, jota on oikeasti pitänyt vielä ihan lapsena, on syksyllä saman edessä. Mietin, että kuinka paljon tuon seiskaluokan aloittamisen jälkeen on tapahtunut. Vaikka tuntuu, että se oli ihan justiinsa.
Kuinka jännää oli aloittaa koulu isossa rakennuksessa sen pienen puukoulun jälkeen, johon olin tottunut. Yhtäkkiä samanikäisiä oli monta rinnakkaista luokkaa. Sen yhden tutun ja turvallisen luokan sijaan. Kuinka jännää oli, että joka tunnille vaihtui luokka ja opettaja. Piti olla kartalla minne mennä seuraavaksi ja mitkä kirjat repusta esiin ottaa. Tietyllä tapaa tuntui, että ehkä se ison harppaus kohti aikuisuutta tuli otettua tuossa vaiheessa elämää. Yhtäkkiä sitä oli ainakin olevinaan niin isoa. Yhtäkkiä sitä alkoi itsenäistymään ja yhtäkkiä huomasi, että napanuora vanhempiin oli venynyt maksimimittaansa. Väistämättä mietin eilen, että käykö meillekin esikoisen kanssa noin? Meneekö hänen elämänsä rytinällä eteenpäin siinä, missä me vanhemmat junnaamme omassa ihanassa keski-iän kuplassamme ja taivastelemme ajan kulumista. Mietimme, mihin se meidän pikkutyttö katosi astuessaan kohti naisen kenkiä.
Koko eilisen illan pelkäsin, että esikoinen kysyy mieleenpainuvimpia asioita koulutaipaleestani tuossa koulurakennuksessa. Muistoja yläkoulun ja lukion ajoilta. Sillä enhän mä olisi voinut valehdella. Olisin kertonut mieleenpainuvimpana asiana sen, kun jouduin rehtorin puhutteluun. Minä, kiltti ja kunnollinen tyttö. Tämä tosin oli vasta lukion ekalla, mutta samassa rakennuksessa. Bestikseni Anu oli silloin kymppiluokalla ja hänen piti olla työharjoittelussa perjantaisin. Sen sijaan istuimme Sokoksen neljännen kerroksen kahviossa viettämässä perjantaipäivää tai sitten Keskustorin Mäkkärissä Big Macilla. Poissaolotunteja taisi muistaakseni olla 150, kun rehtorin puhutteluun keväällä jouduin. Olisin kertonut hänelle myös niistä muutamasta mieleeni jääneestä ruokavälkästä, kun karattiin Kristan (RIP ♥) ja Teemun kanssa läheiseen pubiin. Minä alaikäisenä tosin tilasin vain kokista.
Tai niistä ruokavälkistä, kun syömisen sijaan karattiin läheiselle huoltoasemalle kahville. Niin, että sain passiivisesta tupakoinnista varmasti tarpeekseni koko elämän ajalle. Olisin kertonut senkin, että väärensin äidin nimikirjoituksen erääseen kemian kokeeseen, josta pamahti 4+. Olisin kertonut myös sen, että nukahdin maanantaina olleisiin Saksan yo-kirjoituksiin, koska olin niin väsynyt viikonlopun bilettämisen takia. Äiti ja iskä olivat viikon ulkomaanreissulla ja meillä oli ollut viikonloppuna kotibileet. Koko sunnuntai oli mennyt kodin siivoamisessa eikä kirjoituksiin lukemisesta tullut mitään.
Olisin kertonut tiiviistä kaveriporukastamme ja siitä, kuinka koulun jälkeen kotimatkalla autossa pauhasi Lenny Kravitzin Are you gonna go my way. Repeatilla. Olisin kertonut myös sen, että olen vahvasti sitä mieltä, että koulumenestystä tärkeämpiä ovat sosiaaliset suhteet ja elämänkoulu. Se, että elää nuoruutensa täysillä. Opiskelun ohella. Olisin painottanut myös sitä, että vankkumaton pohja jatko-opintoja ajatellen tulee handlata yläkoulussa kuntoon. Sen, että erehdysten kautta oppii. Välillä pitää antaa mahdollisuus myös virheille. Olisin kertonut sen, että vaikka äitikin välillä vähän hölmöili ja lintsasi, niin silti olen saavuttanut elämässä sen, minkä olen halunnut. Tehnyt töitä koulumenestyksen eteen silloin, kun sitä on tarvittu. Päässyt tähän elämänvaiheeseen näiden ihmisten ympäröimänä.
Olisin päättänyt sanani siihen, että se ei ole kympin keskiarvo yläkoulussa tai laudaturina tulleet yo-aineet, jotka merkitsevät elämässä eniten. Ne eivät ole niitä tärkeimpiä mittareita, joilla sinua tullaan mittaamaan. Ainakaan kotona. Tärkeimpänä mittarina toimii se, että kuinka onnellinen olet. Se, miten kohtelet muita ja kuinka kultainen sydämesi on. Kaikki muut koulumenestyksineen sun muineen on vain plussaa.
On kuulkaas aika löysätä hieman nutturaa. Tähän asti olen pitänyt itseäni aika tiukkisäitinä, mutta nyt kun päädyin muistelemaan omia yläaste- ja lukioaikojani, niin mikäli tuo ensimmäinen nuppusemme kulkee samoja polkuja kuin äitinsä, niin pitkää pinnaa vaaditaan 🙂 Näin jälkikäteen en voi muuta kuin olla sangen kiitollinen omille vanhemmilleni, jotka jämäkästi mutta lempeästi ohjasivat takaisin oikeille poluille, kun harha-askeleita otin. Luottivat, tukivat, antoivat anteeksi ja ymmärsivät ♥
KESKIVIIKKOTERKKUSIN,
