torstai 15. marraskuun 2018

Terveiset joulukorttitehtaalta!

HEIPSAN IHANAT!

Muistan lapsuudesta sen, että jossain vaiheessa joulukuuta postilaatikosta alkoi tipahtelemaan joulukortteja. Sellaisia, joiden kuvapuolta usein koristi joulupukin lisäksi talli, hevonen, tonttu, kauralyhde ja vielä jostain nurkasta kurkkasi hiiri tonttulakki päässä. Kortin toisella puolella oli hyvän joulun toivotus sekä käsinkirjoitettu nimiä, joista en saanut selvää. Yksi päivä joulukuusta oli varattu sille, että matkasimme Orivedelle mummulaan ja äiti kirjoitti mummun kortit. Tähän en tiedä syytä, mutta ehkä se oli se, että äidillä oli parempi käsiala kuin anopillaan. Tai sitten mummu ei vain jaksanut kirjoittaa reilua paria sataa korttia itse.

Mutta aina kun meille tuli mummulta ja papalta kortti, oli mummu itse harakanvarpaillaan sen kirjoittanut. Kotikadun nimeen oli luikahtanut aina ylimääräinen h-kirjain, joten katu viittasi ydinkokeisiin ja ohjuksiin 😀 Oma nimeni oli poikkeuksetta Marja eikä Maria. Kortin kultaisesta glitteristä jäi sormiin pitkäksi aikaa kultahippuja.

Monesti olen miettinyt, että kuinka ihana ele korttien lähettäminen tänä päivänä onkaan. Harmistellut, kun itseltäni kortit on jääneet muutamana vuonna askartelematta ja lähettämättä. Tuntenut piston sydämessäni, kun olemme silti saaneet joulukortteja ystäviltä ja sukulaisilta. Kyllähän iloisten joulutoivotusten toivottaminen tekstarillakin käy, mutta kyllä kortti on aina kortti. Henkilökohtaisempi. Ja vaikka se kortti olisikin ostettu, niin se ei poista sitä tosiasiaa, että toinen on nähnyt vaivaa sen eteen.

Tänä vuonna päätin olla ajoissa liikenteessä. Mietin, että olisi kiva tehdä jotkut tosi siistit ja trendikkäät kortit. Kunnes huomasin itseni katsomassa valmiskortteja. Poissaolollaan loistivat ne vanhan ajan joulukortit, joissa oli niin paljon katseltavaa, että kuva oli kuin Mauri Kunnaksen kirjoista konsanaan. Tajusin, että mun jouluni saa olla värikäs. Siinä saa olla tonttuja ja punaista. Ei sen tarvitse olla mustavalkoista ja graafista. Trendivärejä ja -kuoseja.

Ostin taannoin maitokauppareissulla askartelumateriaalit joulukortteihin pitkän pähkäilyn jälkeen. Nyt ne on askarreltu. Yksinkertaiset ja näin jälkeenpäin harmittaa, että niistä ei löydy sitä väri-iloittelua, jota varsinkin tänä tulevana jouluna kaipaan. Vielä kun muistaisi kirjoittaa kirjekuorien päälle osoitteet ja postittaa kortit. Mielellään ennen sitä 21.12., mikä yleensä on ollut meikäläisten korttien postituspäivä 😉

Pikkutyttönä jouluaattoaamuna usein otin ison pinkan joulukortteja pianon päältä, joulutähden viereltä, istuin sohvalle ja yritin arvuutella, mitä korteissa lukee. Kuka oli lähettäjä. Kulutin näin aikaa, joka jouluaattona tuntui matelevan hitaasti. Silloin meidän äidillä oli tapana säästää osa joulukorteista. Ja tiedättekö, ne on vieläkin tuolla alakerran pahvilaatikoissa. Jossain niistä monesta, jotka kätkevät paljon muistoja sisäänsä. Joita ei ole pariin vuoteen avattu. Ehkä olisi aika avata laatikot, etsiä vanhat joulukortit ja nostaa ne tuohon pianon päälle  Ja hei kenties askarrella osasta niistä ensi vuonna joulukortit! Ainakin saisin mieleiset. Mikälisikäli ensi vuonna kortteihin haluan värejä, hevosia, tonttuja ja kauralyhteitä. Glitteriä unohtamatta 🙂

AURINKOISIN TORSTAITERKUIN,


lauantai 03. marraskuun 2018

Pieni lohduttava ajatus pyhäinpäivään

HEIPPA IHANAT

ja oikein levollista pyhäinpäivää! ♥ Mielestäni pyhäinpäivää leimaa jollakin tavalla ikävä ja suru. Kunnes tajusin taannoin, että eihän sen todellakaan näin tarvitsisi olla. Ikävä ei poissulje sitä, että surun sijaan voisi nähdä päivän lohdullisena. Tuntea iloa siitä, että he keitä niin kovin ikävöi ja kaipaa, ovat ihan varmasti ”hyvissä käsissä”. Heidän on hyvä olla. Törmäsin aamusella internetissä sanontaan, joka kiteytti aiemmat ajatukseni siitä, että melankolisuuden sijaan tänään voisi todellakin tuntea iloa.

”Perhaps they are not stars, but rather openings in heaven,
where the love of our lost ones pours through and shines down upon us to let us know
they are happy!”

Iloa toisten puolesta. Sillä eihän me oikeastaan kukaan tiedetä, mitä tapahtuu, kun kuolemme. Itse uskon taivaaseen ja Jumalaan, mutta uskoi kukin meistä mihin tahansa, niin toivottavasti uskoo hyvään. Siihen, että elämä ei lopu kuolemaan. Tai ainakin siihen, että kun meistä aika maapallolla jättää, niin voi olla, että siirrymme vain jonnekin, jossa on ihan mielettömän hyvä olla. Ei kipuja, ei kateutta, ei vihaa. Vaan paljon rakkautta ja naurua. Moni on kysynyt, miten pysyin järjissäni tuon 2,5 vuoden aikana, kun hautasin ensin isäni, sitten mummuni ja vajaata vuotta myöhemmin äitini. Pysyin järjissäni juurikin tuon pienen ajatuksen voimalla.

Pyhäinpäivänä meillä ei tänä vuonna käyty haudalla. Ajelemme Orivedelle vasta ensi viikonvaihteessa hautuumaakierrokselle. Tämä lauantai kului miehen osalta golfkisoissa (miettikää, marraskuussa) ja me tyttöjen kanssa vietimme laatuaikaa kaupoilla. Koskahan tuo lasten pituuskasvu loppuu? Tuntuu, että koko ajan housut odottelevat nousuveden laskua ja joutuu ostamaan uusia 😀 Nyt silittämään alennuslöytöäni – mummomaista vahapöytäliinaa ja sitten pyhäinpäivän lenksulle. Aurinkokin just pilkisti pilvenraosta!

LAUANTAITERKUIN,

PS. teille, ketkä tunnette tänään ison surumöykyn rinnassa, haluan lähettää näin ruudun välityksellä oikein ison ja lämpimän halauksen.
Miksei myös teille muillekin. Möykyttömille. Kiitos kun olette siellä ♥


torstai 01. marraskuun 2018

Vilukissan untuvanpehmeä ystävä & isänpäivälahjavinkki


Kaupallinen yhteistyö: Joutsen


ILTAPÄIVÄÄ IHANAT!

Tehän tiedätte, että vietän mielelläni aikaa sohvan nurkassa. Todella paljon aikaa sohvan nurkassa. Äänikirjoja kuunnellen, lehtiä lukien. Kahvikuppi kädessä, tyhjyyttä tuijotellen. Ajatuksissani. Minulle sohvannurkka edustaa samaa kuin monelle joogasali. Siellä saan nollattua ajatukseni ja palauduttua. Kiireisen elämän keskellä olen hurjan onnellinen, että olen löytänyt sen minulle sopivan tavan nollata ajatukset.  Sain kaupallisen yhteistyön myötä Joutsenelta Kulkuri-untuvaviltin, jonka alle olen hyvillä mielin viime aikoina käpertynyt. Fiilistellyt lokakuun sadeiltoja yhtälailla kuin niitä ihania kirpsakoita pakkaspäiviäkin. Tuntenut päälläni höyhenenkevyen viltin painon, joka tarvittaessa lämmittää, mutta ei ikinä liikaa. 

En tiedä voiko materiaan rakastua, mutta tähän höyhenenkevyeen untuvatorkkupeittoon olen silmittömän ihastunut. Koukuttunutkin siinä määrin, että kuskaan tuota torkkupeittoa alakerrasta yläkertaan ja toisinpäin. Se seuraa minua, minne ikinä menenkin. Kulkurin mukana tulee muuten pieni pussukka, johon sen saa pakattua esimerkiksi matkoille mukaan! Tykkään, että tämä elämänlaatua huomattavasti parantava uusi seuralaiseni tuolla sohvannurkassa on myös sisustukseenkin sopiva.

Kulkuria on saatavilla antrasiitin lisäksi myös tummansinisenä ja tummanruskeana. Eli just niinä väreinä, jotka sopivat monen suomalaisen sisustukseen. Enää torkkupeitto ei tarkoita sitä nyppyyntynyttä kauhtanaa, joka piilotetaan katseilta silloin kun sitä ei käytetä. Kulkuri kestää katsetta, niin sohvannurkassa kuin esimerkiksi rapujuhlissa hartioiden lämmittäjänä. Ja siinä, missä Kulkurin edeltäjät eli villashaalit pistelivät ja kutittivat, tuntuu tämä vilukissan uusi ystävä päällä erittäin miellyttävältä.ID

Itseäni perheyrityksen osakkaana kiehtoo perheyritys Joutsenen sympaattinen ja luonnonläheinen tarina. Joutsen Finland Oy on syntynyt vuosikymmenten ja sukupolvien ammattitaidosta sekä intohimosta laatuun. Olemme maailman pohjoisin untuvatuotteiden valmistaja ja ylpeitä siitä, mitä luonto on meille opettanut.” Takana on vuosia jo yli 80 ja kokemuksesta tiedän, että yrittäminen Suomessa on kovaa työtä. Sinnikkäimmät ja liikeideaansa luottavat pärjäävät. Kuten Joutsen. Kun toimitaan laatu, osaaminen ja asiakaspalvelu edellä ja kun toiminnasta kuvastuu rakkaus siihen mitä tekee, on tuloksena aina jotain hyvää. ”Perheyrityksen tarina alkoi jo 1936, kun Marius Pedersen sai liikeidean katsellessaan vaimonsa, Saiman, pesevän höyheniä saunassa. Harrastuksena alkanut toiminta kasvoi yritykseksi ja työllisti nopeasti koko perheen. Marius tiesi jo tuolloin, että osaaminen, laatu ja erinomainen asiakaspalvelu olisivat yrityksen kantavat periaatteet.”

Vastuullisuus ja eettisyys ovat yksiä Joutsenen kantavia arvoja. Joutsenen käyttämä untuva on aina lihantuotannon ylijäämätuotetta ja kaikki untuva tulee EU:n alueelta. Emme koskaan ole käyttäneet eläviltä linnuilta nypittyä untuvaa. Joutsen on eurooppalaisen höyhenjärjestö EDFAn jäsen, joka kieltää kaikkia jäseniään käyttämästä elävältä nypittyä untuvaa.” Vuodevaatteissa käytetään pieneltä osin myös suomalaista hanhenuntuvaa ja saaristostamme pesintäkauden jälkeen kerättyä haahkanuntuvaa. Jokaisen untuvaerän alkuperän voi tarkastaa eränumeron perusteella. Joutsenen intohimosta tekemiseensä kertoo sekin, että Joutsen Finland rakensi 2015 uuden vuodevaatetehtaan Riihimäelle. Kotimainen tekstiilituotanto on ollut katoavaa, joten sydäntä lämmittää, että meillä täällä Suomessa on tehdas, jossa valmistuu aidosti kotimaisia tuotteita. 

Untuva on ollut itselleni melko vieras materiaali, mutta nyt siihen on tullut tämän yhteistyön myötä tutustuttua paremmin. Toki jo aimminkin, kevytuntuvatakin myötä, mutta nyt Kulkuri untuvaviltin myötä olen ottanut tuosta luonnonihmeestä enemmän selvää. Sillä vieläkin on käsittämätöntä, miten niin kevyt viltti voi olla niin tajuttoman lämmin. Silloin kun lämpöä tarvitsee. Kertaakaan ei ole kuitenkaan tullut oloa, että tekisi mieli hivuttaa toinen jalka pois viltin alta. Untuva on orgaaninen, pitkäikäinen ja ekologinen materiaali. Untuva on maailman tehokkain lämmöneristäjä teknisesti ottaen ja samalla myös kaikista luonnollisin. Kulkuri viltissä on 100% untuvasisus ja päällä ultralight mikrokuitukangas. Joutsenella untuvalle ei tehdä mitään kemiallista käsittelyä – ainoastaan monivaiheinen pesu ja kuivaus, joka poistaa siitä kaikki mahdolliset epäpuhtaudet.

Huomaattekin varmasti tekstin pituudesta ja paatoksesta, kuinka hurahtanut aiheeseen olen 🙂 Alunperin piti ottaa postauksen kulmaksi sisustus, mutta Joutsenen tarina ja untuvan ihanuus taisivat viedä hieman mennessään. Sen verran vielä kerron teille untuvasta, että Joutsenen untuvatuotteiden huoltaminen on helppoa; pesu kotioloissa ja kuivatus riittävät. Joskus ihan vain tuuletuskin. Puhtaana ja raikkaana untuvatuote on parhaimmillaan!

Isänpäivä lähestyy ja veikkaan, että jokainen isi ilahtuisi pehmeästä paketista. Varsinkin, kun paketin sisältä paljastuisi 100% rakkautta Kulkuri -untuvaviltin myötä 
HUOM! 1.-11.11.2018 Kulkuri on tarjouksessa hintaan 199,00 euroa.
Tuotteeseen pääsette tutustumaan paremmin täällä!

Tänä iltana en sujahdakaan heti töiden jälkeen ihanan untuvan lämpöön, vaan suuntaan rakkaan ystävän kanssa vaihtamaan kuulumisia pitkästä aikaa. Syömään ja kuuntelemaan musiikkia. Untuvapeitto ja ystävät – elämän ehdotonta eliittiä!

TORSTAITERKUIN,


lauantai 27. lokakuun 2018

Pienesti treffeillä, isosti yhdessä

HEIPSANSAA

ja oikein ihanaa lauantai-iltaa sinne ruutujen toiselle puolelle! Toivottavasti siellä on vietetty mukava päivä. Täällä on lauantai kulunut kokolailla ulkohommissa, kaatopaikkakeikoissa ja viimeisimpänä treffeillä. Kyllä, luitte oikein – treffeillä. Justhan me viikko sitten oltiinkin. Tosin silloin mukana oli 10 kolmatta pyörää eikä kyse ollut varsinaisesti treffeistä. Vaikka ilman lapsia liikenteessä oltiinkin.ID

Eilen puhuttiin, että viimeisimmän vuoden aikaan ollaan oltu kaksin ulkona enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Nautittu jok’ikisestä kerrasta. Lasten kasvaminen on tämän mahdollistanut. Pystyy jättämään jo hetkeksi keskenään kotiin. Ylipäätään meidän kahdenkeskinen aika on yhtäkkiä triplaantunut. Aletaan elämään niitä aikoja, että jos ei se parisuhde olisi kunnossa, niin oltaisiin ehkä hiukka hukassa. Jos sitä olisi vieraantunut siitä toisesta, eikä osaisi enää olla kaksin. Vaikka lapset ovat iso osa perhettä, niin parisuhde on meidän kahden välinen kauppa, jota ei sovi unohtaa vuosien varrella.

Facebook muistutti tänään, että tasan kymmenen vuotta sitten tänään olin herännyt kuopuksen, silloin 1,5 vuotiaan, kanssa klo 5.35 katselemaan Puuha-Petejä boksilta. Silloin muistan miettineeni välillä, että voi kun lapset kasvaisivat. Päästäisiin kaksin miehen kanssa vaikka kaupungille kahville. Nyt tuo toive on toteutunut. Silti mietin välillä, että voi kun lapset olisivat vielä ihan pieniä. Saisi herätä klo 5.35 katselemaan Puuha-Petejä boksilta.

Itse olen sitä tyyppiä, että otan treffeinä ihan kaksin tehdyt maitokauppareissutkin. Automatkoilla on mukava höpötellä niitä näitä, välillä syvällisiäkin. Tänään pääsimme kuitenkin kaksistaan ravintolaan syömään. Vaikka kyseessä oli työkeikka, niin silti parituntinen tuntui enemmän treffeiltä kuin töiltä. Näinä päivinä, kun toinen tekee reissutyötä ja ollaan erossa melko paljon, on hirmuisen tärkeää säilyttää se yhteys. Pitää huolta parisuhteesta. Vaikka yleensä sen parisuhteen hoitamisen arkisen ihania kulmakiviä ovat yhteiset kauppareissut, koiran iltalenkitykset tai sitten ihan vain leffan katsominen kotisohvalla, niin silti rutiinien katkaiseminen tulee tarpeeseen.

Vaikka sitä käydään ihan vain pienesti treffeillä, niin sitä voidaan olla kuitenkin isosti yhdessä. Tunnetasolla. Nyt treffit jatkuvat kotisohvalla. Pipsettipaita on vaihtunut kotirönttösiin ja roikkuvat korvakorut nappeihin. Ruokailun jälkeen kiristävä housunkauluskin on muisto vain.

IHANAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


keskiviikko 24. lokakuun 2018

Nykyajan kirous; kärsimättömyys

HEIPSUN IHANAT!

Tiedättekö mitä…sen lisäksi, että olen huomannut näin keski-iän kynnyksellä (no hemmetti, keski-iässä eikä missään kynnyksellä :D), että sitä ei ole ihan enää niin energinen kuin esimerkiksi kolmekymppisenä, olen huomannut itsessäni täysin uuden luonteenpiirteen. Musta tuntuu, että se piirre ei kyllä ole ikäsidonnainen, sillä olen havainnut samaa luonteenpiirrettä myös tuossa jälkikasvussani. Minusta on tullut kärsimätön. Aivan tajuttoman kärsimätön. Ja ai että inhoan sitä tunnetta. Aina olen kyllä ollut sellainen ”kaikki heti tänne nyt” -ihminen, mutta aiemmin odottelu ei ole häirinnyt. Se ei ole ollut sellainen asia, jolla vaivaisin päätäni.

Syytän osaltaan tätä nykymaailman menoa kärsimättömyydestäni. Tiedättekö, kun esimerkiksi telkkarisarjojen katsominen on nykyään niin helppoa. Pystyy katsomaan viisi kautta yhtä sarjaa Netflixistä. Silloin kun haluaa. Pahintahan on tämän jälkeen koukuttua Bacheloretteen tai Ensi treffit alttarilla -ohjelmiin. Koska niitä sä et näe koko kautta etukäteen netistä tai mistään. Mulla on nyt kuukauden ilmaiset jaksot Ruutu + ja Cmoresta, mutta ei, silti en näe koko kautta vaan aina seuraavan viikon jakson. Ja kun se ei kuulkaas enää riitäisi. Pitäisi nähdä heti ja nyt kenet tuo ihana Jenny valitsee tai miten käy Rosan ja Eetun. Samaistutteko tähän tuskaani? Onneksi kyse on näinkin pienestä tuskasta 🙂

Toista se oli siihen aikaan, kun joutui aina oikeasti viikon odottamaan perjantai-illan Dallasta eikä silloin nähnyt edes sitä yhtä jaksoa etukäteen mistään. Koska ainoa hifistelylaite mikä meillä kotona tuohon aikaan telkkarin lisäksi oli, oli sellainen kaksipesäinen ghettoblaster, jossa pystyi jopa nauhoittamaan kasetilta kasetille. Kelaamaan eteenpäin tai taaksepäin etsiessään sitä oikeaa kappaletta. Niin paljon, että nauha usein venyi ja vanui. Toista se on nykypäivänä. Spotifyssa ja Youtubessa sä saat kuunneltua just heti ne kappaleet, mitkä haluat. Ilman kelaamisia. Ilman venymisiä ja vanumisia.

Kärsimättömyyttä aiheuttaa myös se,  että jos saan viestin enkä ennätä siihen heti vastaamaan. Jos esimerkiksi olen auton ratissa. Tämä on toisaalta sellaista käänteiskärsimättömyyttä, sillä ajattelen vastapuolen ihmettelevän, että miksi en vastaa heti, kun kuitenkin näkee, että olen viestin lukenut. Tuskastun tietäen, että se toinen odottaa siellä vastausta. Tai kuvitellen, enhän mä voi sitä tietää. Itse olen samanlainen. Huomatessani, että viestini on luettu, ihmettelen jos en saa vastausta samantien. Vaikka tiedän, että se vastapuoli varmasti vastaa, kun ehtii.

Viime aikoina kärsimättömyyteni on kohonnut sfääreihin myös hitaan kotinetin ansiosta. En tiedä, miksi tuo lagaa, mutta se tekee sen juurikin silloin, kun olen kirjoittanut pitkän pätkän ilman tallennuksia. Tietokoneruutu herjaa huonoa yhteyttä ja heittää näyttöön harmaan ruudun. Lasken sekunteja siihen kun yhteys palautuu. Tuskanhiki valtaa kärsimättömän. Yhteyden palautuessa usein osa tekstistä puuttuu. 

Elämä on varsin helppoa nykyisin, kiitos osin tietoteknillisten oivallusten. Mutta kolikon kääntöpuoli on mielestäni se, että kun kaikki on heti saatavilla, niin sitten ei osata enää odottaa. Itse en ainakaan osaa. Yritin selittää itselleni tässä yksi päivä netistä erään yrityksen yhteystietoja etsiessäni ja jälleen nettiyhteyden pätkiessä, että olisinko valmis palaamaan puhelinluettelon keltaisiin sivuihin? Niinpä, ehkä en. Eli ei auta muuta kuin opetella kärsivällisyyttä ja olla onnellinen niistä elämää helpottavista välineistä 🙂

Palataan vielä kuvien muodossa talviunille laitettuun mökkisaareen. Eilisen postauksen kuvat olivat kännykkäkuvia, mutta pakko tallentaa tänne sähköiseen päiväkirjaani myös kameralla otettuja kuvia. Päivästä, jolloin ilma oli kaunis. Sumuinen ja harmaa, mutta silti jostain pilviverhon välistä pilkotti aurinko aika ajoin. Tuleva talvi tekee muuten tämän mökkihöperön kärsivällisyydelle mannaa. Ainakin opettaa kohti kärsivällisyyttä, jos ei muuta 🙂

ILOISTA KESKIVIIKKOA,