HEIPPAHEI!

No tänään onkin sitten se sadepäivä, jolle eilen jaoin täällä blogin puolella ruokavinkkiä. Aamusta alkaen on satanut taivaan täydeltä. Hyvä niin, luonto tykkää. Kerroinkos muuten jo, että se mun taannoin istuttamani pioni on alkanut kukkimaan? Juu, valtava onnentunne sen johdosta 🙂 Tosin olihan toisessa pionissa pieni kukannuppu jo alkujaankin, mutta mun hortonomitaidoilla se on suuri saavutus saada tuo kukka aukeamaan. Kerrassaan palkitsevaa.

Sain yhdeltä ihanalta lukijaltani postaustoiveen biologiseen kelloon liittyen ja siihen, miten meidän perheen perustaminen lähti alkuun. ”Tikittikö biologinen kellosi? Mitä mieltä miehesi oli? Mikä oli elämäntilanteenne? Oliko teille alusta asti selvää haluta lapsia? Toteutuivatko lapsihaaveet helposti? Mitäs jos ne eivät olisikaan toteutuneet? Synnyitkö äidiksi yhdessä yössä? Miten elämä muuttui lasten myötä vai muuttuiko? Onko jotain, mitä jäit kaipaamaan ajasta ennen lapsia? Minkä neuvon antaisit meille, vielä lapsettomille, mutta lapsista kovin haaveileville?”

Kuten eilen totesin, niin aihe on erittäin herkkä ja arka. Pitkään pohdin, että vastaanko tämän aiheen toivojalle vain sähköpostitse kysymyksiin, kunnes päätin, että toteutan postaustoiveen täällä blogissa. Sillä jos pystyn auttamaan tällä postauksella yhtään siellä ruudun toisella puolella olevia, perheen perustamisesta haaveilevia tai biologisen kellon tikitystä kuuntelevia, niin mission is completed.

Mä en koskaan ollut se, joka ryntäsi lässyttelemään vauvoille niitä nähdessään. Joka meni silittelemään ensimmäisenä tuttavaperheiden vauvojen poskia. Joka hiplasi Hulluilla Päivillä pikkuruisia vauvan bodyja ja osti niitä varastoon tulevaa varten. Olin aika teoreettinen ja realistinen näiden asioiden suhteen. Muistan joskus teininä sanoneeni vanhemmilleni, että kun täytän 25 vuotta, mulla on korkeakoulututkinto, aviomies ja kaksi lasta. Eihän se kuulkaas näin aina mene. Eikä mennyt minunkaan tapauksessa. 25-vuotiaana nautin opiskelijaelämästä, työstin gradua, bailasin haalareissani ja vietin nuoruusvuosia. Olin seurustellut jo useamman vuoden, mutta ajatustakaan en perhe-elämälle antanut.

Oikeastaan ensimmäisen kerran sana perheen perustaminen pääsi huuliltani tavatessani rakkaan aviomieheni 26-vuotiaana. Muistan kun istuimme  pian tapaamisemme jälkeen kauniina kevätiltana harmaalla sohvallani ja juttelimme tulevaisuuden haaveista. Onhan se hyvä kartoittaa, että ollaan samaan suuntaan menossa ennen kuin antautuu suhteeseen. Voi miten aikuismaista jo noin nuorena 😀 No mutta, kummallakin oli takana pitkiä suhteita ja vihdosta viimein tuntui, että tuossa on se ihminen, jonka kanssa on turvallista lähteä perustamaan tulevaisuutta. Molemmilla oli haave lapsista. Molemmilla oli myös perheen perustamiselle se edellytys, että taloudelliset asiat ovat kunnossa. Vakituinen työpaikka ja kiva koti. Suhde sillä tolalla, että tuntee täysin sen toisen, ennen kuin otetaan perheeseen uusi perheenjäsen. Me ollaan molemmat turvallisuuden tavoittelijoita. Myös tässä suhteessa. Tosin tiedän monta ihanaa tapausta, joissa vauva on ilmoittanut tulostaan ihan seurustelun ensimetreillä. Sillain, että kumpikin vielä opiskelee eikä tietoa töistä ole. Onnellisesti porskuttavat edelleen 🙂

Biologinen kello – mä en ollut koskaan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Sillä mulla sellainen ei todellakaan ollut tikittänyt. Ennen kuin oltiin miehen kanssa seurusteltu pari vuotta. Siinä vaiheessa molemmilla oli ne vakituiset työpaikat ja pankin kanssa oltiin naimisissa asuntolainan muodossa. Häät ennen lapsia. Se oli ollut aina mulle jotenkin itsestäänselvyys. Vastasin kosintaan myöntävästi ja varattiin kirkko vajaan vuoden päähän. Tuumattiin, että lapsi saa tulla kun on tullakseen. Tuon tuumauksen jälkeen se vauvahöperö minussa nosti päätään. Vietin päivät pitkät vauva-lehden keskustelufoorumeissa ja kuumeilin. Kuulin biologisen kellon tikittävän ja salaa toivoin, että se tikittäisi vielä häiden jälkeenkin. Erityisen kuuluvasti kuulin sen tikittävän yhtenä elokuisena iltana, kun mietin spinningissä pyörää polkiessani, että mikäköhän oli vikana, kun ei vaan jaksa. Omituinen oksiolo enteili oksennustautia, mutta alitajunnassa tiesin, että ei se oksennustautia ollutkaan.

Laskettuaika osui pari viikkoa suunnittelemiamme häitä ennen, joten edessä oli kirkon peruutus. Tämä oli mulle jotenkin pienimuotoinen shokki. Mä olen joissain asioissa toooosi vanhoillinen. Tämä oli yksi niistä. Nopsaa kuitenkin siitä selvisin ja varsinainen vauvahössötys alkoi. Tuolloin en vielä tajunnut sitä, kuinka helposti kaikki oli käynyt. Vaikka olin aina tiennyt, että lapsia ei hankinta – niitä saadaan, jos luoja suo ja tähtimerkit ovat oikeassa asennossa. Parissa kuukaudessa olimme jo ostaneet pinnasängyn, pikkuruisia vaatteita, turvakaukalon, vaippapaketit ja peppupyyhkeet. Jopa se realistinen, jalat maassa tyyppi, lapsen isä lähti hössötykseen mukaan. Tosin silleen miesmäisesti eli hyvin pienimuotoisesti 😉

Todellisuus iski vasta neuvolassa raskausviikolla 35, kun neuvolantäti kehoitti lähtemään suoraan äitipolille. Verenpaineet huitelivat ties missä ja proteiinin määrä oli kolmella plussalla. Siellä sairaalansängyssä maatessani kävi ekaa kertaa mielessäni, että tässä voi oikeasti käydä vielä huonosti. Hetken aikaa jo kaduin, että mihin sitä olikaan ryhdytty ja että oliko tämä sanktio siitä, että itse raskaus lähti niin helposti liikkeelle. Emmekö olisi saaneet päästä niin helpolla? Vaikka olenkin yltiöpositiivinen, niin tajusin kuitenkin tuon raskausmyrkytyksen vakavuuden. Suklaata kului levykaupalla, jotta vauvan sydänääniin saatiin vaihtelua. Näin jälkeenpäin tuo on kyllä ollut elämäni raskaimmat kolme viikkoa. Huoli vauvasta ja itsestä oli suuren suuri. Ja kun vauva kiidätettiin suoraan synnyttyään elvytyksen kautta teholle päätin, että ikinä enää en ryhdy tähän puuhaan. Tikittäköön biologiset kellot sun muut, mutta tuollaista huolta ja surua en halunnut enää kokea.

Niin vain tilanne onneksi parani ja kotiuduimme pikkuisen käärön kanssa pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Yhtäkkiä musta olikin tullut se vauvalle lässyttävä äiti, joka nuuskutteli pikkuisen nukkaposkea päivät pitkät. Äiti, joka silmät ristissä kanteli koliikkivauvaa yöt ja leikki lattialla toisen vieressä päivät. Eli vastaus kysymykseen, synnyitkö äidiksi yhdessä yössä, on kyllä. Ihan yhdessä yössä sitä kasvoi vastuulliseksi, sitä oppi huolehtimaan, oppi epäitsekkääksi, oppi rakastamaan ehdoitta, oppi taistelemaan toisen puolesta, antamaan kaikkensa toisen hyvinvoinnin eteen. Sen piinkovan businessnaisen, joka haaveili Talouselämän top 500 naisjohtajaa -listalle pääsystä, tilalle oli tullut pehmeä ja rakastava äiti-ihminen. Sitä olen edelleen näin kymmenen vuoden jälkeen ja olen siitä ihan suunnattoman ylpeä.

Elämä koki mullistuksen, sitä ei ole kieltäminen. Aiemmin olimme lähteneet iltaisin ex tempore ulos syömään, myöhäisillan lenkeille, nukkuneet viikonloppuaamuisin pitkään, ottaneet päikkäreitä, katselleet leffoja, matkustelleet. Kertaakaan ei kuitenkaan tullut ikävä tuota lapsetonta elämää. Tässä vaiheessa elämää, kun nuo lapset ovat jo 8- ja 10-vuotiaita alkaa taas se elämä, että me miehen kanssa pääsemme hetkeksi kaksin ulos. Lapset voi jättää jopa keskenään kotiin lenkin ajaksi. Eilen Tokmannilla ja Stadiumissa hehkutimme, kuinka ihanaa on olla vaihteeksi kaksin kaupoilla. Olimme noilla treffeillämme reilun tunnin ja se piristi kummasti! 🙂

Ennen lapsia en juurikaan ollut tietoinen lapsettomuusjutuista, keskenmenoista sun muista. Sitä eli ikään kuin kuplassa, jossa koitti varjella itseään noilta tiedoilta. Näin jälkikäteen ei voi muuta kuin olla syvästi kiitollinen, että meitä on siunattu kahdella lapsella. Lapsella, jotka muuttivat ihan koko elämämme. Jotka tekivät meistä perheen. En sitä sano, etteikö kaksi aikuista voisi muodostaa perheen. Tottakai voi. Ja suuresti nostan hattua heille, ketkä ovat päättäneet elää ilman lapsia. Mun mielestä on vain niin väärin, että ihmiset olettavat kaikkien haluavan lapsia. Ikään kuin lapset olisivat se seuraus naimisiinmenosta. Kysellään, että joko joko…Tiedän muutamia lapsettomia pariskuntia, jotka ovat omasta tahdostaan lapsettomia. Ja kovin onnellisia. Meidän kohdalla halu saada lapsia oli molemminpuoleinen. Juuri yhtenä päivänä miehen kanssa kyllä puhuttiin, että ellemme olisi onnistuneet lapsihaaveissamme silloin aikoinaan, niin voisi hyvinkin olla, että tällä hetkellä meillä olisi kahden aikuisen perhe. Kahden urasuuntautuneen perhe. Omalta kohdaltani olen onnellinen, että meillä on nuo kaksi rakkauden hedelmää muistuttamasta siitä, että elämässä on niin paljon tärkeämpää kuin se työ.

Minkä neuvon antaisin teille, lapsista haaveileville, joilla ei kuitenkaan biologinen kello tikitä? Voi mahdoton! Ehkä kuitenkin sen, että ei pidä lannistua vaikkei se biologinen kello tikitäkään. Ei se mullakaan tikittänyt ensi alkuun, mutta yhtäkkiä huomasin sen tikittävän. Vaikeahan tilanne olisi, jos ei se toisella osapuolella tikitä. En kyllä usko, että mun miehellä on sellaista biologista kelloa ollutkaan. Onkohan miehellä sellaista? No täytyy kysyä, kun palaa työreissusta 🙂 Neuvoni teille on haaveilla ja pitää haaveista kiinni. Älkää luovuttako. Rakastaa ja elää päivä kerrallaan. Sehän on selvä, että perheen perustamisestakin saa aikaan aikamoisen stressin. Pitäisi jotenkin olla stressaamatta. Tosin näin, kun kaikki on mennyt suht’ helposti on helppo huudella. Kaikille lapsettomuudesta kärsiville lähetän ihan suunnattoman paljon voimia ja haleja. Vasta luettuani aiheesta yhden kirjan ymmärsin, kuinka rankkaa lapsettomuus voi olla. Ymmärsin, kuinka helkkarin hyvä tuuri itsellä on käynyt. Kertaakaan en enää valita kiukuttelevista lapsista. Pitää muistaa olla onnellinen, että ylipäätään saa olla äiti noille kahdelle.

Hauska yksityiskohta muuten on lappunen, joka tippui yhden keittokirjani välistä tässä yksi päivä. Pahvilappusessa on päivämäärä vuodelta 2004 ja molempien allekirjoitukset alareunassa. Siihen olemme mieheni kanssa piirtäneet aikajanan 10 vuodeksi eteenpäin ja tärkeimmät elämänmuutokset. Häät ja lisäksi siinä on miehen jääkiekkojuttuja ja molempien työjuttuja. Lisäksi vuodelle 2005 siihen oli kirjoitettu Tommy Alexander ja vuodelle 2007 Julia Alexandra. 2010 kohdalla luki Viivi Vanessa. Niinpä niin, jotkut asiat ovat menneet suunnitelmien mukaan, kun taas jostain haaveista ollaan jouduttu luopumaan ♥ Loppupeleistä ollaan kyllä plussalla, suuresti!

Huh, tulipas pitkä sepustus! Toivottavasti sait tästä vastauksia kysymyksiisi S ja kiitos vielä sähköpostistasi. Kaikkea hyvää sinne ruudun toiselle puolelle 🙂

IHANAA KESKIVIIKKOA TOIVOTELLEN,