HEIPPAHEI!
Tänään on ollut kuulkaa hassu lauantai. Ihan höpsähtänyt. Kuten myös tämä bloggaaja täällä ruudun takana. Olen tottunut siihen, että mies reissaa. Viime vuosina vähemmän, mutta lasten ollessa pienen pieniä tuli reissupäiviä varmastikin lähemmäs 200 vuodessa. Joten mietin tuossa, että mikä ihme siinä on, että tänään on ollut aivan outo olo. Hassu. Päätön, jalaton, kädetön. Mutta tajusin, että ne miehen reissut ovat pääasiassa aina ajoittuneet viikolle. Viimeistään perjantai-iltana ollaan saatu perheen miesvahvistus (se ei niin karvainen :D) kotiin. Tällä hetkellä meidän symbioosista puuttuu yksi palanen.
Tänään on se päivä, kun aamulla luetaan yhdessä Aamulehteä ja kommentoidaan uutisia. Se päivä, kun aamupalapöydässä istutaan pitkän kaavan mukaan. Se, kun mietitään yhdessä päivän ohjelmaa ja sitä, että lähteäkö Kauppahalliin kahville vai mitä tehtäis. Se päivä, kun illalla kokoonnutaan takkatulen ääreen telkkaria katsomaan. Päivä, jolloin poikkeuksetta syödään jotain vähän kivempaa iltaruokaa. Ja juodaan lasit punaviiniä. En edes muista koska olisin aukaissut punaviinipullon itse, koska mies on se tehnyt. Ehei, älkää käsittäkö väärin. En ole uusavuton 😉 Vaan mulle on lauantai-iltaisin langennut se ruoanlaittovuoro ja miehelle viinipullon avaaminen. Tai no, taidan mä sittenkin olla uusavuton. Kun mies on kotona, meillä näkyy telkkarista Tapparan peli. Nyt ei. Vaikka kanavarallia on tullut mentyä monet kerrat.
Tämä päivä on saanut jälleen tuntemaan suurta kiitollisuutta. Siitä, että on se joku jakamassa arkea. Iloja ja suruja. Elämän juhlahetkiä. Se joku, jonka vierestä herätä aamuisin. Ja jonka vieressä ummistaa iltaisin silmät. Että se joku on vieläkin näiden vuosien jälkeen se elämän rakkaus, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Se joku, ketä ikävöidä. Tietäen, että ikävä ei ole ikuista.
Ei auta muuta kuin laittaa pitsataikina kohoamaan ja katsoa peliä kännykästä. Meillä on kyllä pienoisesta hassusta olosta huolimatta ollut tosi kiva lauantai tyttöjen kanssa. Vähän hulluttelua, kahvittelua, blogitöiden tekoa kera kahden kuvausassarin, lauantaikukkapuskaa, kääretorttua ja ulkoilua. Mutta ihan hyvillä mielin otetaan se yksi puuttuva palanen kotiin huomenna ♥
IHANAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,
PS. kiitos ihanat kommenteistanne eiliseen postaukseen, helmililjat ovat nyt kuin kalat kuivalla maalla 😀 Palaan kommentteihin tässä illan kuluessa!
PPS. sain sen pelin näkyviin, jihuu! 🙂
Hän valitsi työt. Mieluummin kuin meidän yhteiset päivät täällä kotona. Kun saan nukkua hänen jaloissaan näppäimistöäänen tuudittamana. Kun havaitsen kauneusunien läpi, että mua rapsutetaan korvan takaa. Ai että, ne äipän lämpimät villasukat ovat olleet hyvä nukkuma-alusta. Tällä hetkellä ne sukat lojuvat eteisen lattialla, mutta nukkuminen niiden päällä ei tunnu samalta. Yleensä aamupäikkäreiltä herättyäni mut on viety ulos tuoksuttelemaan tuoksuja. Ollaan kävelty ihan rauhassa ja ihasteltu kevättä. Eih, tällä viikolla aamupäikkäreiden jälkeen olen miettinyt, että mitä sitten tekisin. Olen käynyt juomassa ja sitten palannut takaisin tukipisteeseeni, tuulikaappiin odottelemaan kotiintulijoita.
Tuon maailman rakkaimman aviomiehenhän kanssa ollaan myös niin samalla aaltopituudella, että ihan ihmetyttää. Aina sanotaan, että vastakohdat vetävät puoleensa ja pitäisi olla jingit ja jangit kohdillaan. Meillä nyt ”valitettavasti” on niin, että ajatuksen ja arvomaailman puolesta olemme täysin samalla aaltopituudella. Ehkä ne vastakohdat sitten ilmenevät jossain muussa asiassa. Mediasta usein saa lukea, että hyvinvoiva parisuhde on sellainen, jossa on vähän särmää ja jännitettä. Jossa välillä tulistutaan ja sitten sovitaan. Liekö tuosta samasta ajatusmaailmasta johtuvaa, mutta meillä tällaista ei tapahdu. Kukaan ei huuda eikä paisko ovia. Ehkä joskus tuhahdetaan, mutta ei sen vakavampaa.
