ILTAA IHANAT!
Voi, harvoin sitä tulee laitettua kahta postausta eetteriin päivässä, mutta nyt tuli taas asiaa. Asiaa, joka ei ehkä olisi ollut enää akuutti huomenna. Ihan ensinnäkin kiitos tuhannesti kommenteistanne eiliseen bloggausta käsittelevään postaukseen. Alkuun ajattelin, että kiinnostaakohan tuo aihe ketään, mutta kiinnosti. Hyvä niin, kiitos vielä 🙂 Blogipostauksienkin suhteen menen todella paljon tunnepohjalla. Se päivän fiilis kertoo sen, minkälaista juttua blogiin haluaa kyseisenä päivänä laittaa. Sen takia tuo suunnitelmallisuus (olkoon se kuinka tuloksellisuuden kannalta tärkeää) on vaikeaa. Tänään sydän sanoi, että tämä teksti on pakko saada ulos.
Olen henkeen ja vereen tunnepuolen ihminen. Onneksi jaan arkeni, juhlani ja elämäni järkipuolen ihmisen kanssa (jolla on kyllä maailman isoin sydän). Joskus aikoinani häpesin tuota seikkaa, että teen melkein aina kuten sydän sanoo. Tuli hieman hömppä olo ja ehkä vähän sinisilmäinenkin olo niinä hetkinä, kun tiesin että kapasiteettia olisi vaikka mihin, mutta sydän pyysi tekemään toisin. Harmittelin opiskeluaikana, että pitäisi olla enemmän draivia ja kunnianhimoa. Järkeä tähdätä johtotehtäviin ja hyviin kuukausiansioihin. Saada mallikelpoinen CV. Mutta hei, sydän sanoi, että piinkova businessmaailma on vain se sivutuote elämässäni ja se hetki, jossa elän sydän mukana on se pääjuttu. Hienostihan mä näin jälkikäteen olen tuolla sydämen kuuntelulla pärjännyt. Ainakin tähän asti.
Se, että aikoinaan sattuman kautta eksyttiin nykyiseen kotiimme asuntoesittelyyn taisi olla myös sydämen äänen kuuntelun tulos. Vaikka F1-lähtö oli juuri alkamassa telkkarissa, niin sain miehen ylipuhuttua ”nopeasti vain katsomaan, ei mitenkään ostomielessä” asuntoesittelyyn. Jossain sydämen sopukoissa teimme aivan oikean ratkaisun muuttaessamme äiskän ja iskän naapuriin. Saatiin viimeiset kymmenen vuotta laatuaikaa – puolin ja toisin. Apua puolin ja toisin. Vaikka veri on vetänyt ulkomaille useasti, niin silti ollaan jämähdetty Suomeen. Sydän sykkii Tampereelle enkä voisi kuvitella asuvani muualla Suomessa (kokemusta tästäkin molemmilla kyllä on). Kuvat puhukoon puolestaan, nuo ovat liki tuosta meidän takapihalta tänään iltapäivälenkillä räpsäistyjä. Gotta love Tampere.
Tunnepuolen ihmisiä oli myös tuo rakas isäni, jonka sydän sanoi itsensä aivan liian nuorena irti. Otti ja pysähtyi. Vaikka hänkin oli yrittäjä viimeiset vuosikymmenet, niin silti yritysmaailma ei päässyt kovettamaan. Mentiin sydän edellä. Isin tyttö olen siis tuossakin mielessä. Toivotaan, että oma sydämeni vain jaksaa porskuttaa pidemmälle, vaikka se onkin koko ajan täystyöllistetty. Mitä enemmän olemme tuolla lapsuudenkodissani nyt viettäneet aikaa tyhjäyspuuhissa, niin sitä enemmän sydän on sanonut, että talovanhus ei halua laajennusta. Se haluaa näyttää ulos niin kauniilta, ylväältä ja sympaattiselta kuin se nyt näyttää. Sydän on kyseenalaistanut laajennuksen myös siltä kantilta, että mitä se äiti ja iskä olisivat tehneet vastaavassa tilanteessa. Sydän sanoo, että ei ainakaan laajennusta. Se järkipuoli yrittää huutaa, että hohoi – ehkä tätäkin olisi kannattanut miettiä ennen rakennusarkkitehdin palkkaamista ja laajennuspiirrustuksia. Sydän huutaa takaisin, että niinpä niin, mutta näillä mennään. Voitte vaan kuvitella, millaista taistelua mun pään sisällä käydään. Päivästä toiseen. Sydän sanoo yhtä ja järki koittaa kumota sen. Ei ole aina helppoa olla minä! 🙂
Onko siellä muita tunteellisia hömppiä? Kyllähän se välillä on raskasta mennä sydän edellä, sitä en kiellä. Mutta se on taas ne arvot, moraali, vaisto ja kultaiset käytöstavat, jotka tätä elämääni määräävät. Ja ne tulevat suoraan sydämestä. Niin kauan kun toimin, kuten sydän sanoo, niin tunnen tekeväni oikein. Ei kai siihen hyvään elämään muuta tarvita ♥
TORSTAI-ILTATERKUIN,
PS. Ai niin, meinasi unohtua; jos sydämesi sanoo, että haluat äänestää blogiani Inspiration Blog Awards -kilpailussa, niin voit sen tehdä täällä. Blogini kilpailee lifie-sarjassa. Jos sydämesi sanoo, että äänestä jotain muuta upeaa blogia, niin sekin on ihan ookoo 🙂 Äänestäneiden kesken arvotaan 5 kpl kahden hengen lippupaketteja 5.11. järjestettävään Inspiration Blog Awards -gaalaan.
Sitten näiden väliin lasten koulukuskaukset, koiran pissitykset, perheyrityksen työt, siivoukset sun muut. Hirmuisen vaikea on tehdä aikataulua minuutilleen, sillä jokainen päivä on erilainen. Ihanan erilainen! Blogityössä ei tunneta lomia tai viikonloppuvapaita. Tämä rakas työni sitoo 24/7. Mutta siihenhän olen jo perheyrityksessämmekin tottunut 🙂 Viime viikkoina blogityöt ovat keskittyneet aamuun ja iltaan, sillä päivä on mennyt mummulaa tyhjentäessä. Vielä syyskuun alussa ajattelin, että jihuu, nythän mulla on blogille monta tuntia päivässä. No, ehkä se toteutuu hamassa tulevaisuudessa, kunhan tuo uusi kotimme on saatu tyhjennettyä ja remppa on käynnissä. Parin kuukauden päästä tulee täydet seitsemän vuotta bloggausta takana. Paljon työtä on sen eteen tehty, että tätä ammatikseen voi tehdä. Pari vuotta sitten ehkä tapahtui isoin harppaus blogini kannalta, kun sain ilon ja kunnian päästä mukaan Indiedays-portaaliin. Silloin tuntui, että hei, tästä tuli ammattimaisempaa. Sain ihania kollegoita ja taustatukea. Mahdollisuuden aivan huikeisiin yhteistyökampanjoihin. Rakastan tätä työtäni ja sen tuomaa vapautta. Rakastan sen tuomia haasteita, joskin koen että blogimaailmassa pärjätäkseen pitäisi olla koko ajan jotain uutta ja hienoa. Kunnes taas muistan, että haluan tehdä blogistani omani näköisen. Tehdä tätä teille lukijoille siellä ruudun toisella puolella ja jos siellä on yksikin, joka arvostaa tätä turvallista ja tuttua tyyliäni, niin en koe että blogini pitäisi muuttua. Vain muuttumisen vuoksi. Benchmarking – sitä ehkä pitäisi tehdä, mutta en usko että hyödyn siitä, että vertaan toimintaani muihin bloggaajiin. Toki muista blogeista voi saada ideoita ja varsinkin valokuvauksellisia vinkkejä.
HEIPPAHEI,
