torstai 15. maaliskuun 2018

Ruokatilahaaveita

19

*postaus sisältää mainoslinkkejä

HEIPPAHEI

ja ai vitsit, että meni taas myöhäiselle tämän päivän postauksen kanssa! Se on jännä juttu, että vaikka kuinka suunnittelee pitävänsä blogista välipäivän (mikä on usein tilanne näinä työtyöpäivinä), niin viimeistään tässä illansuussa alkaa tuntumaan, että jotain puuttuu. Niin koukussa tähän blogiini ja teihin olen.

Hei, tuossa kipeänä makoillessani oli aikaa ajatella. Kuten tiistaina matkapostauksen myötä kerroin. Sen lisäksi, että liihottelin ajatuksissani maailmalla liihottelin tuohon meidän keittiön viereiseen tilaan tämän tästä. Siihen, missä nyt on se lukunurkkaus tai lähinnä nojatuoli, jossa mies viettää aikaa ja pitää mulle seuraa, kun kokkailen keittiössä. Joka viime elokuussa näytti tältä:

Nyt kun aamut alkavat olla valoisia muistelin viime kesää, kun tähän kotiin muutettiin. Sitä kuinka ihana tuossa ruokapöydän äärellä oli juoda aamukahvia samalla kun nautti aamuauringosta. Pitää ikkunaa auki ja kuunnella lintujen laulua. Ruokailuhuoneeseenhan meille ei juuri paista aamuaurinko, vaikka ikkuna antaa samaan suuntaan. Mutta keittiön viereen paistaa. Kaipaan aamuaurinkoa ja sitä ikkunan viereistä paikkaa. Tuo ruokapöytämme oli tilaan hiukan liian pitkä. Joten haaveeni on kuulkaas seilannut nyt sellaisessa neljän hengen pöydässä. Arkiruokapöydässä, joka ei poissulje sitä, etteikö tuota erillistä ruokailuhuonetta voida pitää.

Joskus muinoin, kun keskusteltiin tämän tilan käyttötarkoituksesta, moni teistä oli sitä mieltä, että tilaan kuuluu ehdottomasti arkiruokapöytä. Sisimmässäni olen totesin jo silloin, että näinhän se on. Keittiön jatkeena ruokapöytä on aivan luonnollinen valinta. Ja näin, kun lapsien synttäriaika lähestyy, niin mieleeni tuli että olisikohan nyt se oikea aika muuttaa tuo tila ruokatilaksi. Saisi lisää istumapaikkoja siinä samalla 🙂 Ei se ruokapöytä tuossa paikassa ainakaan käyttämättä jäisi. Se on ihan selvä. Kuten olen kertonutkin, niin nuo aamun tunnit ovat itselleni tärkeitä. Se on sellaista meditaatiota ja aivojen nollausta ennen päivän touhuja. Tuo tila on nyt harmoninen nojatuolin kanssa, mutta uskon, että siitä saisi myös houkuttelevan ruokapöydän kanssa.

Mietin hieman pyöreää pöytää ja pinnatuoleja. Kunnes löysin tuolin, joka kummitteli mielessäni myös öisin. Kyseessä on Jotexin Nattavaara -tuoli. Nimenomaan puunvärisenä. Katsokaa nyt kuinka kaunis hän on. Ainoa, mikä ei ole kovin kaunista on hinta. Mutta toisaalta, haaveilemaani y-tuoliin verrattuna, tämä on ihan mukavanhintainen 😉 Tuohon valkoinen simppeli pöytä ja päälle musta Townsville -valaisin! Pöydälle maljakkoon sireenejä omasta pihasta. Toim. huom. piha on edelleen mutavelliä, mutta eiköhän se siitä pian sula, jotta saadaan piharemontti alulle!

Mitä mieltä olette? Olisiko korkea aika tehdä tuosta tilasta se, mikä se kaiken järjen mukaan tulee olla eli ruokailutila? 🙂

TORSTAI-ILTATERKUIN,


perjantai 09. maaliskuun 2018

Suurin heikkouteni

14

HEIPPAHEI IHANAT!

Ja terkkuja täältä sängyn pohjalta. Vointi on kyllä jo ihan 100% parempi, kuin mitä se oli vielä eilen tähän aikaan. Mutta petipotilaana menee ainakin tämä päivä, sillä jalat eivät oikein kanna. Keskiviikkona töiden jälkeen aloin valittamaan miehelle, että miten voi olla ihmislapsi niin väsynyt. Laitettiin väsymys ja etova olo matkaväsymyksen piikkiin. Sen päänsäryn piikkiin, mikä alkoi lentokoneessa kotimatkalla. Ei se kuitenkaan kova ollut, vaan sellainen pikkuinen ärsyttävä jomotus, johon ei tarvinnut edes lääkettä.

Just oltiin päästy kotipihaan asioilta, kun oli pakko rynnätä sisälle ja vessaan. Siitä alkoikin yhdeksän tunnin h*lvetti. Mikään ei pysynyt sisällä ja kuume nousi yli 39 asteeseen. Päänsärky voimistui potenssiin ziljoona ja ei voinut muuta kuin vaikeroida sängyssä vessakäyntien välillä. Olo oli kuin rekan alle jäänyt muutenkin. Ei ollut lihasta, mitä ei olisi särkenyt. Voimia särkylääkkeen ottoon ei ollut ja yhdeltä yöllä löysin itseni surkuttelemassa sitä, että en pysty meneen pesemään edes meikkejä pois.

Olo oli niin hirveä jo muutenkin, eikä sitä parantanut se, että tunsin ihan mahdotonta syyllisyyttä ja porukan petturuutta siitä, että olisi ollut ihan pakko päästä töihin torstaina. Myyntikokoukseen, jota oltiin niin hyvin valmisteltu ja niin odotettu. Eilen aamulla kuumemittari näytti edelleen liki 39 asteen lukemia ja päänsärky ei väistynyt vaikka otin kaikki mahdolliset lääkkeet. Autolla musta ei ollut ajamaan, joten päätin ottaa lääkärin vasta illaksi, kun mies oli maisemissa.

Koska päänsärky oli niin lamauttavaa, niin työterveyslääkäri teki ihan oikein ja laittoi lähetteen ensiapuun. Siellä sain samantien sellaisen infektiomaskin ja pääsin nopsaa tippaan. Nesteytys alkoi vaikuttamaan erittäin nopeasti, joten veikkaan että osa eilisestä päänsärystä oli pitkälti nestehukasta johtuvaa. Sisään mut otettiin aivokalvotulehdusepäilypotilaana ja hoitaja kertoi, että valmistaudutaan ottamaan selkäydinnäyte. Onneksi tuo oloni hieman koheni ja neurologin tekemän kattavan tarkastuksen ja verikokeiden tulosten jälkeen tultiin siihen tulokseen, että tarvetta tuohon näytteenottoon ei ole. Pääsin kotihoitoon ohjeistuksena miehellekin se, että jos havaitsee voinnissani jotain hassua, niin kipinkapin takaisin.

Ja hei, elämä alkaa voittamaan! Päätä särkee edelleen hiukan eikä jalatkaan vielä kanna pitkiä matkoja ilman tuskanhikeä ja huimausta, mutta suunta on parempaan. Vähän aika sitten sain tietää, että influenssatestinkin tulos oli negatiivinen. Mikä tämä tauti on, niin siitä ei ole tietoa. Joku virus kuitenkin. Verikokeet olivat priimaa, mitä nyt crp virustaudille tyypillisesti hieman noussut.

Näiden parin päivän aikana olen tullut tulokseen, että mun suurin heikkouteni on se, että en anna itselleni lupaa olla heikko. Se ilmenee varsinkin näin sairastaessa. Onneksi sairastan erittäin harvoin, mutta silloin kun sairastan, niin en osaa antaa itselleni lupaa siihen. Tai osannut antaa aiemmin lupaa siihen. Mikä on erittäin typerää. Eilen aamusella päätin, että nyt on pakko. Pakko levätä ilman syyllisyyttä. Syyllisyys siitä, että en päässyt töihin  sai väistyä ja mikäs siinä, kun tiedän, että muu porukka hoitaa homman kunnialla kotiin. En ole korvaamaton, kukaan meistä ei ole. Sen tajuaminen helpotti.

Muutenkin olen siinä suhteessa mahdottoman huono sairastaja, että vaikka tiedän tyttöjen ja miehen pärjäävän vallan mainiosti, niin silti nousen  yleensä sängystä katsomaan, että onko reput pakattu, onko syöty, onko sitä ja tätä. Paitsi tässä sairaudessa. Nyt ei noustu sängystä eilen muuta kuin lääkäriin.

Olen tässä sängyn pohjalla miettinyt sitä, että miksi pitäisi olla niin pirun vahva. Heikkous ja sen näyttäminen on mun mielestä yksi kunnioitettavimmista asioista ihmisessä. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on itselleni jotenkin vaikeaa. Olen herkkä ja sen näytän. Mutta heikkouttani tai sen näyttämistä mun on vaikea hyväksyä. Itsetutkiskelun paikka, jahka tästä tokenen 😀

Kuvat ovat tiistailta, kun paistoi vielä ihana (keväinen) aurinko. Tänään ainakin täällä meillä Tampereella näyttäisi olevan takatalvi. Me jatketaan nyt pötköttelyä tuon mun karvaisen hoitsukamun kanssa, joka uskollisesti nukkuu jalkojeni päällä. Palaan vastaamattomiin kommentteihin kyllä, mutta nyt tähän väliin taas lepoa.

IHANAA PERJANTAITA & VIIKONLOPPUA ♥

PS. näitte oikein – Kate on päässyt jälleen seinälle; se perhostaulut keltaisuus alkoi tökkimään 😉 Tällä mennään ennen kuin saan idean uudesta taulusta…


lauantai 03. maaliskuun 2018

Koti-ikävä on ihana asia!

10

MOIKKAMOI MURUT!

Ja iloista lauantaiaamua ♥ Olen tässä jo parin päivän ajan matkustanut ajatuksissani sinne koti-Suomeen kotisohvalle. Just tuohon, joka on ikkunan alla. Siinä on mun paikkani mustan jalkalampun alla. Eilen, kun ulkona oli iltapäivästä hurjan kylmä ja taivas vihmoi sadetta toivoin hetken olevani kotona takkatulen äärellä. Viettämässä suloista lauantaiaamua perheen kanssa. Just sellaista kuin teillä siellä toivottavasti tällä hetkellä on meneillään. Tai ei ehkä vielä näin aikaisin, vaan parin tunnin päästä.

Onneksi tuo tunne vaihtui nopeasti hetkessä nauttimisen tunteeseen. Sekin auttoi asiaa, kun katsoin tulevien parin päivän säätä ja siellä näyttäytyi auringon molluska. Joka paistaa jälleen 🙂
Kerroinkin teille taannoin, että aina jossain vaiheessa reissua se koti-ikävä iskee. Joka ikinen kerta. Moni voisi ajatella, että miksi sitten edes reissata, jos on tällainen kotihiiri. Mutta se jutun juoni onkin just siinä; klassinen sanonta ”Joskus täytyy matkustaa kauas nähdäkseen lähelle” pitää kyllä ihan tasan tarkkaan paikkansa. Sitä reissaa ehkä rentoutuakseen. Katkaistakseen arkirutiinit ja ne velvollisuudet, joita kotona on. 

Jotkut viisaat ovat sanoneet, että arjesta pitäisi muodostaa sellainen, että tarvetta lomalle ei ole. En ole koskaan tuntenut olevani varsinaisesti loman tarpeessa, mutta tässä yhtenä iltana jäin tuijottamaan musta ja miehestä otettua kuvaa; vajaan viikon loma oli tehnyt tehtävänsä tietämättäni. Huomasin, että meidän molempien silmät loistivat. Itseltäni tuli pitkästä aikaa kuin luonnostaan hammashymy. Rentous näkyi kuvasta selvästi. Ehkä mä sitten olin kuitenkin loman tarpeessa, vaikken sitä itsessäni tunnistanutkaan.

Tiedä häntä, mutta itse huomaan loman onnistumisen siinä, että alan kelaamaan työjuttuja. Tiedän, että kuulostaa oiken kamalan kivalta lomapuhteelta tuo työasioiden ajatteleminen 😀 Aivokapasiteettiä on vapautunut ihan hirmuisesti työjuttujen suhteen. Blogia ajatellen luonnokset pullistelevat aiheita, joista haluan kirjoittaa. Aiheita, joista tiedän myös teidän tykkäävän.

Maalitehdasta ajatellen olen saanut järjestykseen pääni sisällä pari asiaa, jotka ovat pitkään jo hieman vaivanneet. Tai odottaneet ratkaisua. Intoa puhkuen odotan jopa heti reissun jälkeistä tiukkaakin tiukempaa työviikkoa, joka on omistettu myyntipalaverille.

Joten ehkä tämä koti-ikävä on loppujen lopuksi varsin positiivinen olotila. Koti-ikävä on ihana tunne. Sillä mikä sen parempi paikka kuin oma koti. Huomaa, että etäisyys on tehnyt tehtävänsä. Huomaa, että on saanut ladattua akkuja ja näkee kaiken selvemmin. Jos paljastan teille yhden jutun, niin ettehän kerro kellekään? Koti-ikävissäni olen selannut blogistani kotikuvia (kuten nämä tämän postauksen kuvia viime heinäkuulta) ja mikä ehkä nössöintä niin puhelimen kuvavirrasta tuijottelen ennen nukkumaan menoa Tobyn kuvia. Nössö mikä nössö, mutta ah niin ylpeä siitä 😉

KIVAA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,


perjantai 26. tammikuun 2018

Perhosia (vatsassa) perjantaihin

10

HEIPPAHEI!

Eilen oli tarkoitukseni palata kommentteihin vastaamisten ja postauksen kanssa, mutta oli pakko nostaa kädet pystyyn jossain vaiheessa iltaa; alla ihan älyttömän kiireinen työpäivä ja ilta täynnä jos jonkinlaista ”pikkusäätöä”. Kaksi jännityksestä hepuloivaa tyttöstä ja kolmisen mottia takkapuita, jotka piti pinota talvelta suojaan. Tänään on vihdoin se päivä, jota noi meidän tytsyt ovat serkkujensa kansa odottaneet. Lähdetään nimittäin veljen porukan kanssa laivalle. Serkukset saivat joulupukin paketista mieluisan lahjan. Olivat toivoneet shoppailupäivää Helsingissä, mutta saivat Tukholman. Ei huonompi vaihtoehto 😀

Lasten ollessa pieniä meillä oli tapana käydä kesäisin Ruotisissa. Mutta nyt viime reissusta koko perheen voimin taitaa olla jo ainakin viisi vuotta. Itsehän kävin reilu vuosi sitten tutustumassa elokuisen ihanaan Tukholmaan Emilian ja Essin kanssa, mutta talvisesta Tukholmasta mulla ei taida olla kokemusta. Onneksi huomiselle on luvattu jopa vähän aurinkoakin. Perhosia ei ole vain tyttöjen vatsassa, vaan myös seinällä. Se Kate Moss sai vihdosta viimein väistyä, mutta…tiedättekö, että mun mielestä se Kate Moss sopi paremmin tuohon seinälle kuin perhonen. Mies taas on aivan eri mieltä. Kyse on onneksi vain sisustusmielipide-eroista eli ei mitään maata kaatavaa 😉

Neljä viikkoa (pari päivää vaille) täynnä tipatonta ja sokeritonta. Olin jo päättänyt aiemmin, että laivalla saan nauttia ruoan kanssa hyvällä omalla tunnolla viinilasillisen. Ja kuplajuomaa ihmisvilinää katsellen, jos siltä tuntuu. Sokeritonta en lopeta tähän, sillä olo on euforinen ilman herkkuja. Mutta sen verran löysään tuota sokeritontakin, että ei pieni herkku silloin tällöin maata kaada. Jos siltä tuntuu, niin perjantaipulla on ok. Muutos olotilassa ei ole ainoa, jonka olen nyt sokerittomalla huomannut. Vaan myös ulkoisestikin olen huomannut muutoksen. Kasvojen ihossa eritoten, mutta myös vatsanseudulla. Iho on tasaantunut hurjasti ja se sellainen höttöiho on lähtenyt. Ulkoiset seikat ovat olleet mukava lisä. Sisäistä hyvää oloa kuitenkin lähdin hakemaan ja sen sain ♥

Mutta hei, nyt vielä viimeinen koululainen kouluun ja sitten kommenttien pariin. Jossain vaiheessa pitäisi vähän pakatakin, mutta onhan tässä aikaa. (<- kuuluisat viimeiset sanat ;))

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,


perjantai 19. tammikuun 2018

Pystyn hengittämään ja neljä muuta viikon kohokohtaa

12

MOIKKAMOI PERJANTAI

ja moikkamoi te iloiset perjantai-immeiset siellä ruudun toisella puolella 🙂 Ollaanhan siellä hymy huulilla perjantain kunniaksi? Toivottavasti! Näin iltapäivästä sitä on tullut pohdittua kulunutta viikkoa, joka jälleen tuntui olevan ihan älyttömän kiireinen. Vuodenvaihteen jälkeiset viikot ovat töissä kaikkine tilastoineen ja raportointeineen kyllä ihan mahottomia. Siihen vielä päälle muutama muuttuva tekijä, niin avot. Mutta ei voi kuin hymyillä. Tänä aamuna heräsin jo kukonlaulun aikaan kohti verikokeita. Sen jälkeen olen paahtanut keittiössä. Musiikin ja kahvin voimalla.

Pidin tuossa tietoista taukoa yhteistyöpostauksista ja nyt tuntui taas ihanalta tehdä ruokaa, suunnitella kattausta ja kuvata. Käsitellä kuvia ja kirjoittaa postausta. Onni on omistaa työ, josta nauttii ♥ Tai siis kaksi työtä, joista nauttii. Ollakin, että niiden yhteensovittaminen aikataulullisesti ei ole aina kovin helppoa. Tässä viikossa on kaikessa kiireisyydessään ollut paljon kivaa. Muutamia highlighteja tältä viikolta mainitakseni…

Muutama sisustusostos. En muista koska viimeksi olen käynyt sisustuskaupassa. Osaltaan tämä on johtunut materiaaliähkystäni. Alkuviikosta piipahdin ihanaa ystävää Johannaa katsomassa Moodfactorylla ja hei eihän sieltä tyhjin käsin pääse pois. Ostin tuollaisen sarvipään ja puisen seinäveistoksen. Ne etsivät vielä vähän paikkaansa, mutta tällä hetkellä sarvipää on ollut mustan vitriinin vieressä. Se seinä kaipaa vielä jotain. Lisäksi ostimme miehen valtakuntaan alakertuuksiin iiiison seinäkellon. Joka laitetaan viikonloppuna seinälle. Myös sarvipään kohtalo ja tuon puisen taulun kohtalo selviää viikonloppuna. Musta tuntuu, että kun saa yhden 10 tuntisen yön alle, niin jo alkaa sisustamisenkin lyyti kirjoittamaan. Viikonloppuna sanotaan myös hyvästit Katelle tuolla olohuoneessa ja annetaan tilaa perhoselle.

Paljon ulkoilua ja hiihtoon koukuttumista. Toistan itseäni, mutta sanon silti; rakastan tätä talvea. Lenkit koiran kanssa ovat ihan parhautta pakkasiltoina. Kuten myös hiihtolenkit. Se, ken väittää hiihdon olevan ihan junttilaji, niin tervetuloa kokeilemaan. Se on ihanaa eikä mitenkään menneen talven lumia. Hiihdon jälkeinen euforinen olotila on melkein yhtä ihana kuin runner’s high. Tosin tuo euforia ei itselläni ole tullut viime aikoina ihan heti hiihdon jälkeen. Se on tullut vasta sen jälkeen, kun olen selvinnyt rasituksen aiheuttamasta hapenpuutteesta. Ks. seuraava kohta.

Pystyn hengittämään. Tiedän, että on maailman typerintä mennä lääkäriin vasta pää kainalossa. Mutta parempi silloin kuin ei milloinkaan. Niin paljon kuin olen nauttinutkin säännöllisestä liikunnasta alkoi se viime lokakuussa hieman pelottamaan. Tai sen jälkitila. Erään juoksulenkin jälkeen kotiin tultuani, keuhkot alkoivat pihisemään niin, että ilmaa ei mennyt sisään eikä varsinkaan ulos. ”Kohtaus” meni ohi viidessä minuutissa. Sama toistui joka ikinen kerta liikuttuani. Paitsi silloin kuin olin syystä tai toisesta ottanut allergialääkkeen ko. päivänä. Erään hiihtolenkin jälkeen autoon istuttuani olo oli kamala. Tuntui, että en saa happea ollenkaan. Siinä lähti puffit kaulasta ja liki kiristävä kerrastopaitakin. Silmissä meinasi musteta. Ennen lääkäriin menemistä tiesin kyllä mistä on kyse; meillä oli äidillä astma ja siihen aikaan kun meillä oli kissoja lainasimme äidin astmapiippua veljen kanssa tämän tästä pihiseviin keuhkoihimme.

Viime keväänä aloin ihmetellä sitä, miksi aamulenkit koiran kanssa kuluvat yskiessä limaa ylös keuhkoista. Laitoin siitepölyn piikkiin. Pakkasten tultua tämä alkoi taas. Ja nyt silläkin on selitys. Lisäksi selityksen sai nasaaliääni. Allerginen nuha. Jonka hoitaminen ajoissa kuntoon olisi kuulemma voinut estää sen kehittymisen astmaksi. Koko aikuisikäni olen jonkin sortin nuhasta kärsinyt ja ihmetellyt kun flunssien yhteydessä keuhkot leikkaa kiinni. Hengitellyt tuolloin avaavia ja tulehdusta helpottavia. No mutta hei, nyt tehdään viikon sisään testejä jos jonkinmoisia ja mikä ihaninta, sain eilen Ventolinen, jota otin kaksi painallusta ennen hiihtolenkkiä. En muista että olisin kymmeneen vuoteen saanut hengitettyä yhtä syvään ilman pihinöitä. Hiihtolenkin jälkeen olo oli freesi eikä pihissyt lainkaan. ”Koirasta en luovu.” sanoin lääkärille. Ja mikä ihaninta, lääkäri sanoi, että ei tarvitse – meidän terapiakoira Toby ♥

Perheen kanssa hömpötys. Mulla on maailman paras perhe. Kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi meitä ja meidän huumoria. Arjessa parasta on ne illat, kun ollaan kaikki kotona ja möllötetään alakerran sohvalla telkkarin ääressä. Kattellaan huutokauppakeisarin uusintoja kolmatta kertaa ja kukaan ei jaksa vaihtaa kanavaa. Käydään saunassa ja jutellaan niitä näitä. Otetaan kunnon korttipelimatsit ja hihitellään sille, että lasten pitäisi olla jo nukkumassa seuraavaa koulupäivää varten. Perhebondausta parhaimmillaan. Yhtälailla ihanaa on se, että ollaan miehen kanssa symbioosissa, vaikka molemmat makaa omalla puolen sänkyä. Minä kuulokkeilla Maria Veitolan yökyläilyjä puhelimesta katsellen (onks se Miklu Forssell ollut aina noin hottis? ;D) ja toinen omia Netflix-sarjojaan kuluttaen. Fyysisesti vähän kaukana toisistamme, henkisesti kuitenkin aivan lähekkäin.

Miehenkäyttöopas. Jep, joka ikinen kerta teatterissa käydessämme päätetään, että pitäisi käydä useammin. FB muistutti tänään seitsemän vuoden takaisesta. Oltiin silloin juurikin tänään teatterissa. Ja tänään mennään teatteriin taas. Tässä välissä ollaan käyty teatterissa tasan kerran. Onko se usein vai ei? Pitäisi oikeasti käydä useimmin jatkossa. Varsinkin, kun lapset ovat sen ikäisiä, että pärjäävät mainiosti kaksin kotona. Ainakin päiväsaikaan. Tänään illaksi saadaan maailman parhain anoppi ja appiukko lasten kanssa. Sitä ennen syödään porukalla ja jutellaan kuulumiset. Tämän illan jälkeen toivottavasti maha on kipeenä nauramisesta. Toivottavasti osaan käyttää tuota miestänikin paremmin. Tai mitä lie kappaleen nimi, Miehenkäyttöopas, nyt tarkoittaakaan.

Tässä viikossa oli jälleen paljon hyvää! Mutta nyt valmistelemaan iltaruoka ja katsomaan vaatteet teatteriin valmiiksi. Muuten viikonlopulle ei ole taaskaan mitään suunnitelmia.
Muuta kuin sitä sisustamista. Josko saisin tämän työhuoneenkin kuvauskuntoon 🙂

IHANAA PERJANTAITA & ALKAVAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,


« Vanhemmat
Uudemmat »