Miten on viikko lähtenyt käyntiin? Meillä viikko alkoi rehtorin (tai rehtorien) puhuttelulla. En olekaan täällä viitsinyt asiasta aiemmin mainita, mutta tuo eilinen päivänsankari, se iloinen pikkuinen ilman murheita ja huolia on viime aikoina ollut kovin huolissaan. Murheissaan siitä, että miksi juuri hän? Sillä hän on ainoa esikouluryhmästään, joka on osoitettu aloittamaan koulutie toisessa koulussa. Miksi kaikki ystävät pääsevät tuonne samaan kouluun ja minä joudun toiseen kouluun? Tällaisia meillä on pohdittu viimeiset kaksi viikkoa. Voin sanoa, että sivusta seurattunakin äiskän ja iskän sydän on särkynyt monen monta kertaa tulevan ekaluokkalaisen puolesta. Ollaan tapeltu, tehty kaikkemme, pyydetty selitystä, yritetty ymmärtää. Mutta en vain pysty hyväksymään sitä, että sisarukset erotetaan tässä vaiheessa toisistaan. Isommasta kolmasluokkalaisesta olisi varmastikin apua ja turvaa muun muassa koulumatkojen aikana lukujärjestyksen sen salliessa. Kaikki (mukaanlukien tuo serkku tien toiselta puolen) lapset tältä alueelta ovat tuolla koulussa, johon haettiin. Nyt yksi joutuisi lähtemään aamuisin toiseen suuntaan, uusien kavereiden luo ♥ 

Missä on se lapsiystävällinen kaupunki ja perhedynamiikan tärkeyttä korostava taho, kun tulee tekojen aika? System sucks! Tiedän, että rehtorit (niin tämän koulun, jossa J on ja jossa L käy esikouluaan sekä tuon toisen koulun, johon L määrättiin) ovat tehneet ohjeistuksen ja lain puitteissa kaikkensa. Mutta missä on se sydämen ääni, joka käskee käyttää maalaisjärkeä? Lapsia on tällä alueella liikaa ja pienet puukoulut kärsivät resurssi- ja tilanpuutteesta. Tampereella kun ei ole sitä monissa kunnissa vallitsevaa sisarusperustetta käytössä. Monessa muussa kunnassa tuo sisarusperuste menee kaikkien välimatkojen sun muiden ohitse. Näissä kunnissa on ajateltu nimenomaan lapsen etua. Täällä meillä on käytössä kaksi perustetta; välimatka ja koulukiinteistön rakenteellinen ratkaisu. Harppi ja kartta. Karua, mutta niin totta. Ja jos (tai kun, nimittäin sitä kuulemma on käytetty) käytetään Eniron karttahakua niin totta, tuo koulu, johon haimme on 20 metriä kauempana. Autotietä mitattaessa! Daa, eihän kukaan lapsi kävele muuta kuin noita kävelyteitä suorinta tietä kouluun. Eroa tulee täten 300 metriä eli hakemamme koulu on lähikoulumme. Huh. Näin sitä taas lapsiperheiden arkea helpotetaan ja tuetaan. Joten olemme päätyneet siihen, että niin kauan kuin L:lle tuo koulupaikka hakemastaan koulusta vapautuu (muuttoliikennettä pois odotellessa) niin L on kotiopetuksessa. Ei kannata pompottaa lasta eka toiseen kouluun ja siitä toiseen. Olen valmis sitoutumaan siihen, että saan tuon kullannuppusen opetettua siinä missä opettajatkin. Niin kauan kuin tilanne vaatii. Ihan vain periaatteen vuoksi; ei sisaruksia kuulu erottaa. Voisi kuvitella sen olevan ihan selvä asia jokaiselle. Ja kaikkeni teen, että vastedes myös tämä armas kotikaupunki ottaa kriteerikseen tuon sisarusperusteen koulun määräytymisessä. Meitä se ei enää auta, mutta toivottavasti tulevia ekaluokkalaisten vanhempia ja itse pikkuisia koulutien aloittavia.

Ettei verenpaine nyt nouse ihan sfääreihin niin luvassa vähän murkinaa rinnan alle (tosin viime päivät on menty sumussa tämän kouluasian johdosta). Pinnasin Pinterestistä powersalaatin kuvan ja eilen sitä sitten teimmekin. Samaan aikaan teki mieli myös täytettyjä paprikoita, joten nekin pääsivät listalle. Yleensä kammoksun, jos on kahta eri lihaa (broitsua ja jaukkaria) tarjolla samalla aterialla. Mutta hyvinhän nuo upposivat 🙂

Palastele avokado, tomaatti ja kypsennetty broileri. Lisää pinaattipedille. Ruskista pinjansiemeniä pannulla hetki ja lisää salaattiin. Murustele päälle fetaa. Lorauta öliiviöljyä ja pippuria myllystä.

*************************************

Täytyy kyllä myöntää, että vei kielen mennessään tämä salaatti. Ja kaiken lisäksi terveellistä 🙂 Paprikoiden sisään tein perinteisen jauhelihatäytteen, mutta riisin sijaan käytin couscousia. Namskis!

Mutta, jos blogirintamalla on nyt vähän hiljaisempaa niin suonette anteeksi; tämä koko kouluepisodi pyörii ihan koko ajan mielessä enkä saa siitä hetken rauhaa. Vetää jotenkin tosi surulliseksi. Yleensä osaan ajatella rationaalisesti ja ymmärtää hyvinkin pitkälle, ennen kuin älähdän. Nyt se äiti-ihminen minussa on saanut ylivallan enkä luovuta ennen kuin asiat on oikeassa perspektiivissä. Mä mietin, että reagoinko mä liian voimakkaasti? Onko väärin ajateltu, että sisaruksia ei saa erottaa? Tässä alkaa jo katsokaas epäilemään omaa herkkänahkaisuuttakin. Oho, nyt tuli isosti purnausta ja pikkuisen vaan ruokaa…hupsis. Eiköhän tälläkin asialla ole kuitenkin tapana järjestyä…ja nyt se testataan, että mikä ei tapa (v*tutus) niin se vahvistaa 😀

ja alkanutta viikkoa