HEISSULIVEI!
Se on kytenyt koko alkuvuoden mielessäni. Tuo rakas perheyrityksemme. Välillä olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että hyppäsin pois viime syyskuussa ja ryhdyin kokopäiväiseksi bloggaajaksi. Jätin firman pyörittämisen liki kokonaan veljen ja työntekijöiden harteille. Eikä siinä mitään, hienosti ovat pärjänneet. Ja toisaalta, musta tuntuu että tuo pienoinen elämän pysähdys äidin menettämisen myötä vaati elämänmuutosta. Aina kun olen tämän vuoden aikana töissä käynyt, niin mun on vallannut kaipuu.
Kaipuu päästä takaisin näpräämään numeroiden kanssa, tuottamaan raportteja, juttelemaan maailman mahtavimpien asiakkaiden kanssa puhelimessa, tekemään analyysejä ja niitä aikoinaan tuskaisen kamalilta tuntuvia pylväsdiagrammeja 🙂 Päästä nauramaan vedet silmissä kahvitunneilla, kuunnella levottomia juttuja perjantaisin, parantamaan maailmaa ja paiskimaan töitä olan takaa. Lähteä aamulla kotoa tietäen, että kun on vähän aikaa poissa, niin on kiva palata. Mulla on ikävä sitä Mariaa, joka saa aina silloin tällöin heittää virallisemmat vermeet päälle ja ottaa virallisemman asenteen elämään. Pilke silloinkin silmäkulmassa.
Kerroinkin näistä kaipuistani teille jo taannoin. Silloin koin tuskaa blogista luopumisen takia. Mutta tajusin, että ei mun tarvitse luopua blogistani. Olen kypsytellyt asiaa mielessäni ja löytänyt ratkaisun, jossa saan pitää molemmat rakkaat työni kuvioissa. Palaan syyskuun alussa töihintöihin osa-aikaisesti. Kolmena päivänä viikossa. Kaksi arkipäivää tulen pyhittämään blogille. Tarvittaessa myös niitä hetkiä viikonlopusta, kun lapset ovat ystäviensä kanssa. Tällä hetkellä teen blogia ja siihen liittyviä valmisteluja noin 40 tuntia viikossa. Tottakai postauksien määrä tulee syksyllä vääjäämättä vähenemään. Laadusta en ole kuitenkaan valmis tinkimään. Eli jatkossakin saatte romaanin pituisia pohdintoja elämästä, väliin kevyttä ja kepeää, ruokareseptejä ja myyssipostauksia. Yhteistyöpostausten määrästä joudun todennäköisesti hiukka nipistämään.
Olette varmasti huomanneet, että viime aikoina yhteistyöpostausten osuus postauksista on noussut. Pahoitteluni teille, keitä se on mahdollisesti häirinnyt. Itse nautin suunnattomasti yhteistyöpostausten tekemisestä. Valitsen niistä toteutettavaksi vain ne, joihin voin tuoda oman tarinani. Joista voin tehdä omannäköiseni. Jotka liittyvät elämääni jollain tavoin. Ja joista tiedän olevan myös teille hyötyä. Syksyllä tilanne niidenkin osalta rauhoittuu, sillä haluan pyhittää ne kaksi kokonaista arkipäivää, jotka viikossa blogille omistan pääosin omiin postauksiini. Toki tulen tekemään myös yhteistyöpostauksiakin, sillä rakastan niiden tekemistä. Tiedoksenne saatettakoon, että en tee niitä rahan takia. Jos tekisin niitä pelkästään rahan takia, niin se näkyisi ihan varmasti teksteissä. Niiden myötä opin ihan hirmuisesti, verkostoidun ja koko bloggaamistouhusta tulee ammattimaisempaa.
Joten muutosten tuulet jatkuvat. Tiedän, että tuolla jossain pilven reunalla pyöritellään päätä ja ajatellaan, että rauhoitu nyt hyvä lapsi ♥ Toisaalta taas ollaan onnellisia siitä, että jahtaan unelmiani. Sillä, näillä näkymin marraskuussa palaan myös koulun penkille. Aikoinaan gradun palauttamisen jälkeen tyhjyyden tunteessa aloin haaveilemaan lisurin työstä. Tuntui, että halusin syventää graduni aihetta (arvontuotanto asiakkuusajattelussa) vielä pidemmälle. Lisuri ei jossain vaiheessa saanut enää tuulta purjeisiin, joten hylkäsin sen ajatuksen. Tuossa vajaa kymmenen vuotta sitten seurasin sivusta, kun mies aloitti opiskelun töiden ohella. Kolme vuotta sitä kesti; reissaava mies, joka keskittyi kaiken vapaa-aikansa koulutöihin. Jonka kanssa yhdessä väänsimme strategisen johtamisen esseitä ja investointilaskelmia. Kaksi pientä lasta ja yksi hiuksiaan päästä välillä repivä äiti 😀
Ja nyt olen laittamassa itseäni tuohon samaan tilanteeseen. Meillä tulee olemaan reissaava isä ja vapaa-aikansa koulutehtäviin kuluttava äiti, joka ei toivottavasti tule repimään hiuksia päästään. Lapset ovat kasvaneet sen verran, että on aika päästä toteuttamaan niitä omia haaveitani. Yksi niistä on ollut opintojeni syventäminen. Siitä lähtien kun mies suoritti eMBA:n olen haaveillut samasta. Nyt siihen on mahdollisuus. Koen, että tietyllä tapaa ympyrä sulkeutuu; aikoinaan palautin graduni Kari Neilimolle ja nyt meidän tiet jälleen kohtaavat. Se, missä haaveilen välillä siitä tappavan tylsästä arjesta kuulostaa ihanalle. Tiedän, että sellainen elämä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole minua varten. Halu tehdä, nähdä ja kokea on suuri. Polte, joka tuntuu tuolla jossain sisällä ei jätä rauhaan. Halu elää täysillä on liian suuri.
Elämä on unelmointia ja niiden unelmien toteuttamista. Unelmien, jotka muuttuvat elämäntilanteiden myötä. Se, missä vuosi sitten en voinut kuvitellakaan äitiä hoitaessani haaveilevani enää saavutuksista piinkovassa businessmaailmassa on muuttunut. Ei siten, että haaveilisin piinkovasta yritysmaailmasta. Vaan haaveissa siintää halu näyttää, että myös pehmeitä arvoja noudattamalla voi pärjätä. Kuten muussakin elämässä, niin myös työelämässä ottamalla vastuun teoistaan, olemalla rehellinen ja oma itsensä ei voi mennä vikaan. 13 vuotiaasta lähtien olen ollut töissä (muutamaa muuta työpaikkaa lukuunottamatta) maalitehtaassa. Rakastan sitä tuoksua, joka työpaikan oven avatessani tuoksutan. Sitä kolinaa, joka tulee peltipurkeista täyttölinjalla. Sitä tunnetta, kun saa repäistä tilausvihosta tilauksen ja viedä sen tehtaalle keräilijöille. Onnistumisia ja niitä uusia nousuja epäonnistumisten jälkeen. Sitä se yrittäjyys on ja se tuntuu olevan mulla vahvasti geeneissä ♥
Täältä tullaan työelämä!
PIRTSAKKAA PERJANTAITA,
Schärin kattavasta gluteenittomasta keksivalikoimasta valitsin vappupöytäämme tuotteita, joita maistuvat sellaisenaankin, mutta joista pystyy kehittelemään myös leivonnaisia tai suolaisia pikkunaposteltavia. Vappupöydästä meillä löytyy aina poikkeuksetta kakku. Kakku joka tuo tuulahduksen tulevasta kesästä. 
Vaikka olenkin perso makealle, niin silti yleensä pidän vielä enemmän pikkusuolaisista. Leivistä, joiden päällä on jotain levitettä. Suupaloista, joita saa napsia illan mittaan pöydän ääressä istuessaan. Uutuuskeksi 
Kuka sanoi, että suolakeksejä kuuluu syödä vain juustojen kanssa? 🙂 Niin herkullinen kuin tuo yhdistelmä suolakeksi + juustolautanen onkin, niin silti kaipasin erittäin maukkaille ja rapsakoille suolakekseille muutakin seuraa. Maukas dippi oli juuri se kaveri, jota näille sympaattisille suupaloille kaipasin.
Olen aina ollut salaattien ystävä ja valikoimiin on kuulunut monia erilaisia ruokaisia salaatteja. Viime aikoina nekin ovat jääneet; salaattipussi + fetakuutiot öljyssä ovat hätsynpikaisesti korvanneet lounaan. Ellei se ole sitten ollut se ruisleipä 🙂 Viime viikolla päätin panostaa salaattiin, etsin uudesta lähikaupasta muutaman aineksen, jota en ollut aiemmin kokeillutkaan. Tulin kotiin ja kokkasin. Vaikka miljoona asiaa odotti tehtäväänsä. Välillä muuten tuntuu, että kiire on korvien välissä. Edelleenkin kun olen sitä mieltä, että ei meille anneta enempää kuin jaksamme kantaa 
