HELLUREI!
Aamusta tein pari tuntia töitä ja sitten se koitti; tämän kevään eka juoksulenkki. Olin tsempannut itseäni jo eilisestä lähtien ja oikeastaan odotin sitä, että pääsen juoksemaan. Lähdin kotoa ja kävelin muutaman minuutin reippaasti. Sen jälkeen juoksin minuutin ja kävelin minuutin 40 minuutin ajan. Jo alkumatkasta huomasin, että olin lähtenyt juoksemaan tuota reittiäni siihen suuntaan, mihin en yleensä lähde juoksemaan. Siihen suuntaan, missä ylämäkiä löytyy enemmän kuin laki sallii.
Siinä vaiheessa, kun jälleen kerran totesin juoksevani ylämäkeä ylös olin jo ihan varma, että universumilla on jotain hampaankolossa. Miten nuo rytmitykset voikin mennä niin ketaralleen, ajattelin. Jos olisin itse saanut valita olisin kävellyt ylämäet ja juossut tasaiset kohdat. Luonne ei antanut kuitenkaan periksi muutaa rytmiä 🙂
Sitten tuli lenkin loppupuolisko ja huomasin jalkojen rullaavan alamäissä kuin itsestään. Lenkillä mietin, että kuinka eurofinen olo onkaan. Lenkin jälkeen mietin, että miksen lähtenyt aiemmin. Tai ylipäätään, miksi mun juoksuharrastus ajoittuu nykyään vain kevääseen, kesään ja syksyyn. Ne pari kolme talvea, kun juoksin läpeensä osoittivat, että talvijuoksustakin voi oppia tykkäämään.
Niin tuolla juoksulenkillä kuin elämässä yleensäkin se tuppaa menemään niin, että ylämäkiä seuraa alamäet. Olen huomannut, että välillä kun tuntuu että on aivan liikaa kaikkea, niin jälkikäteen sitä miettii että miksi tuli tuskailtua. Yhtäkkiä sitä huomaa, että elämä soljuukin ihan mukavasti eteenpäin. Näin ainakin meillä tavallisilla ja terveillä mattimeikäläisillä, joilla on asiat perustasolla hyvin. Meillä, jotka välillä tuppaamme valittamaan vähän pienestä. On mukamas kiirettä, vastoinkäymisiä ja mikään ei natsaa. Tietämättä todellisista ylämäistä mitään.
Noina hetkinä teen mielikuvaharjoitteluita siitä, että pian pääsen ylämäen huipulle ja se alamäki tulee. Jaksaa jaksaa. Samalla mietin sitä, kuinka onnellinen olen, että mulla on vielä toivoa siitä alamäestä. Että se siintää jossain edessä. Kaikilla ei näin ole. Voi olla pitkäaikaista työuupumusta, josta ei löydä ulospääsyä. Voi olla masennusta, jossa tunnelin päässä ei näy valoa. Tai voi olla joku muu sairaus, esimerkiksi parantumaton sellainen, jossa loppuelämä on pelkkää ylämäkeä. Taistelua elämänlaadusta. Kunnes alkaa se helpotuksen tuoma alamäki. Jossain muualla kuin täällä elämässä.
Itselleni elämän pisin ja raskain ylämäki oli tammi-kesäkuussa 2016. Joka ikinen aamu herättyäni parin tunnin yöunien jälkeen, se iski ekana mieleeni. Onko tämä viimeinen päivä, kun saamme pitää äidin luonamme? Joka ikinen ilta sänkyyn mennessä sitä tuli pyydettyä helpotusta. Ei vain itselle vaan lähinnä äidille. Muistan, että mitä lähemmäs loppua mentiin ja se ylämäen huippu alkoi näkyä, olo helpottui päivä päivältä. Mikä saattaa kuulostaa karulta joidenkin korvaan. Mutta tieto siitä, että jatkuva tuska ja suru loppuu pian sai olon ja mielen keventyneeksi. Sydän keveni vasta myöhemmin, alamäen alettua hautajaisten jälkeen. Siinä alamäessä elämä alkoi pikkuhiljaa palautua omiin uomiinsa. Pystyi hengähtämään pitkästä aikaa ja kuuntelemaan oman itsensä tarpeita. Osasi nauttia siitä elämän tasaisesta kulusta.
Ainakin omalla kohdallani elämän ylämäet, niin pienet nyppylät kuin nuo mount everestitkin, ovat opettaneet enemmän kuin mikään muu. Välillä sitä harmittelee, että onko elämän pakko opettaa tiettyjä asioita niin raa’alla kädellä, mutta ilman noita ylämäissä tarpomisia ja vuodatettuja kyyneleitä en usko, että olisin ihmisenä se mikä olen. Että pystyisin nauttimaan elämästä niin kuin nautin. En väitä, että pienistä asioista nauttimisen jalo taito ansaitaan vasta kärsimyksen kautta, mutta omalla kohdallani tämä pitää paikkansa.
Tämän päivän suurin ylämäki, juostujen ylämäkien lisäksi on tuo infernaalinen pyykkivuori yläkerran kylppärissä 🙂 Se tuntuu tuskaiselta juu, mutta hei miettikääs sitä olotilaa sitten, kun se pyykkivuori on taltutettu. Ylämäkeen lisätään vielä muutama excel-tiedosto, joka pitää täyttää sekä yhdet kuvaukset. Tämän päivän ylämäet ovat luokkaa ”antaisin mitä vaan, jos ne olisivat aina tätä luokkaa!”. Nautinnollisia ylämäkiä, jotka kuuluvat elämään. Joiden ansiosta illalla voi hyvillä mielin lähteä vähän humputtelemaan kaupungille koko perheen voimin.
Elämä on ihanaa ♥
TORSTAITERKUIN,
Reilu viikko takaperin oltiin taas tilanteessa, että mies veti hiihtovermeitä päälleen. Itse katselin keittiötä sillä silmällä, että pitäisköhän siivota. Mies veti onneksi oikeista naruista ja sanoi, että nyt hiihtovaatteet päälle ja mennään. Tehän tiedätte sen euforisen olon liikunnan jälkeen. Joka osaltaan tulee hikitreenistä, mutta osaltaan siitä tyytyväisyydestä, että sai itsestään irti. Vaikka ladut oli kovin roskaisia ja meno tahmeaa, niin päätin, että sai olla viimeinen kerta, kun annan itseni lusmuilla.
Mitäs sitten niinä päivinä, kun ei pääse/ehdi juoksemaan? Levätään tai tehdään kotitreeniä, mutta ei missään nimessä kadoteta sitä treenausmotivaatiota. Olen miettinyt kuumeisesti, että minne olen jemmannut Kayla Itsinesin treeniprujuni. Tuohon kun olen pari kertaa jäänyt koukkuun ja se olisi helposti ja nopeasti kotona tehtävää treeniä. Kaiken lisäksi antaa tuloksia suht’ nopsasti.
Herkkua, joka on sallittu myös arkena. Ilman huonoa omaa tuntoa. Keskellä päivää ja vaikka suoraan treenin jälkeen. Nimittäin 
