lauantai 30. maaliskuun 2019

Allerginen kuohuviinille?

14

ILTAA IHANAT!

Meillä on ollut talo täynnä tyttöenergiaa viimeisen vuorokauden. Esikoinen vietti kaverisynttäreitään hieman etuajassa yökyläsynttäreitten merkeissä. Miehen kanssa tuossa puhuimme, että alakerran rakentaminen asuinkäyttöön on ollut yksi remonttimme huippupäätöksistä. Eipä tuolta paljoa ääniä kuulunut keski- ja yläkertaan, vaikka kahdeksan nuorta neitiä tanssi, saunoi, kylpi ja lauloi. Kikatti hervottomasti yliväsyneenä. Vuosi toisensa jälkeen kaverisynttäreiden järjestäminen näin äidin näkökulmasta helpottuu. Samalla myös haikeutuu. Joka vuosi olen jotain leiponut, mutta tänä vuonna ei halunnut tarjota mitään sellaisia leivottavia tuotteita.

Minidonitsit ostettiin kaupan pakastealtaasta ja pitsat tilattiin kotiinkuljetuksella. Edes vihannesdippiä eivät halunneet. Sankari ystävänsä kanssa koristeli alakerran ja järjesteli siskonpedin lattialle. Tänä aamuna paistoin koko konkkaronkalle croissantteja. Nekin suoraan purkista 🙂

Hopsan, lähti vähän laukalle taas juttu. Se, mistä tulin kertomaan on itse itselleni tekemäni diagnoosi. Ja mitä enemmän sitä ajattelen, niin se käy niin järkeen. Muistanette varmaan, että olen valitellut, että jo yhden viinilasillisen jälkeen saatan kärsiä koko yön unettomuudesta, sydämentykytyksistä ja sanoin kuvaamattoman tuskallisesta olotilasta. Seuraavan yön, mutta myös pitkälle seuraavaan päivään. Asiaa läheisille ja ystäville valitellessani, olen törmännyt kommentteihin ”Noh, niin yleensä käy, kun alkoholia juo…”. No mutta mun mielestä ei ole normaalia, että jo yhdestä lasillisesta tuntuu elämä menevän hukkaan vuorokaudeksi.

Torstain treffi-iltana päätimme miehen kanssa nauttia kuoharilasilliset. Ei olla tänä vuonna Suomessa juotu tippaakaan, mutta nyt tuntui, että kuoharilasillinen maistui. Varsinkin, kun sen sai ottaa saliin ja nauttia rauhassa, kun kuunteli Mustajärven Paten juttuja ja laulua. Lasin juotuani huomasin, että nenä meni tukkoon. Luulin sen olevan ihan vain katupölystä johtuvaa. Kunnes yöllä sängyssä kieriessäni tajusin tilanteen. Olin taannon lukenut Avec Sofien blogikirjoituksen aiheesta. Siinä yöllä sydämen pumputtaessa ja kokonaisvaltaisessa levottomuudessani luin tuon blogikirjoituksen uudelleen ja asiat loksahtivat paikoilleen.

Perjantaina heräsin huonosti nukutun yön jälkeen posket lehottaen ja silmät punoittaen. Sydän oli onneksi rauhoittunut, vaikka sisäisesti olikin vielä tärisevä olo. Aamupalapöydässä nettailin enemmän histamiini-intoleranssista ja nyökyttelin lukiessani. En tiedä kulkeeko tämä geeneissä, mutta meidän äitihän ei juonut lainkaan mitään viinejä. Ei kyllä muutakaan alkoholia. Mutta sanoi aina, että jo yhdestä lasillisestakin tulee huonovointiseksi. Komppaan ihan täysin, äidin tyttö olen tässäkin suhteessa ♥ Onneksi kyse on sellaisesta allergiasta, joka ei rajoita normaalia elämää. Olen aivan sinut sen kanssa, että en joisi viinejä. Tavallaan olen myös hyvin helpottunut, että hiffasin viime vuodet mua vaivanneiden oireiden syyn. Parempi olla ilman, sillä kaikessa ”vähäpätöisyydessään” nuo oireet ovat todella inhat. Onko kohtalotovereita?

Insta storyn puolella olettekin varmasti huomanneet, että meillä on ollut tänään varsinainen rymsteerauspäivä; tyttöjen vanhoja huonekaluja jouti kiertoon ja pihaa siivottiin yhden peräkärryllisen verran. Kaatopaikkaromantiikkaa, huonekalujen kokoamista ja terassin kevätkuntoon saattamista. Niistä oli tämä lauantai tehty. Nyt potslöjöön sohvalle ja Pelicansin puolesta jännäämään 🙂

LEPPOISAA LAUANTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,

PS. muistakaahan Earth Hour !  ♥


sunnuntai 24. maaliskuun 2019

Maailman tärkeimpiä asioita ♥

2

 

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Unicefin kanssa

 

Kuulen ulko-oven kolahtavan ja heleä ääni huikkasee moikat työhuoneen ovelta. Kuulen tutun äänen, kun reppu tippuu lattialle ruokapöydän viereen. Siihen samaan paikkaan, johon pian mytyksi jää myös ulkotakki, lapaset ja pipo. Jääkaapin ovi käy ja välipalan kanssa taiteillaan ruokapöydän ääreen. Reppu- ja takkimytyn yli harpaten. Hymyilen itsekseni tuolle näylle, nousen työtuoliltani ja käyn kyselemässä kuulumiset. Niin kuin jokaisena päivänä koulun jälkeen. ”Miten koulupäivä meni?” Silmät innosta kiiluen pikkuisempi alkaa kertomaan koulupäivästään. Ystävistään, välitunneista ja siitä miten matikankoe meni. Jälleen kerran pari vikaa tehtävää olivat tuntuneet jotenkin vaikeita.

Me elämme elämää, jossa koulupäivät rytmittävät arkea. Elämää, jonka viikonloppuja värittää koulukavereiden kanssa kikatus ja sunnuntai-iltojen viime tippaan jääneet kokeisiin lukemiset. Välillä valitetaan kouluaamuina, kun ei jakseta herätä. Fyssa ja hissa tuntuu vaikealta ja kouluruokakin on kuulemma välillä pahaa. Näissä tilanteissa tekee mieli ravistella meidän tyttöjä ja kertoa kuinka onnellisessa asemassa he ovat. Heillä on mahdollisuus käydä koulua. Se tuntuu lottovoitolta, kun ajattelee heitä, keillä ei ole mahdollista koulunkäyntiin. Heitä, keillä mahdollisuudet elää lapsen elämää ovat kovin heikot. Onneksi on järjestöjä, kuten Unicef, jotka tekevät mahdottomat mahdollisiksi. Ihmisiä, jotka omilla toimillaan auttavat. Enemmän kuin osaavat edes kuvitella.

Koulunkäynti pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus. Näin ei valitettavasti aina ole. Kaupallisen yhteistyön myötä Unicefin kanssa pääsin tämän postauksen myötä kertomaan siitä, kuinka arvokasta työtä Unicef maailmalla tekee. Kaiken toimintansa avulla, mutta varsinkin mahdollistamalla lasten koulutuksen. Unicef toimii kaikkialla maailmassa heikoimmassa asemassa olevien lasten puolesta. Tuo YK:n lastenjärjestö huolehtii, että lapsen oikeudet terveyteen, koulutukseen ja suojeluun toteutuvat. Itse kahden maailman rakkaimman tyttölapsen äitinä en näe maailmassa mitään tärkeämpää asiaa kuin lasten hyvinvointi. Lasten terveys ja mahdollisuudet elää lapsen elämää. Kouluttautua ja parantaa siten valmiuksia elää hyvinvoivana ja terveenä tässä maailmassa.

Kuinka paljon enemmän koulutus tuo lapsen elämään? Se on niin paljon enemmän kuin vain opittua tietoa. Harvoin sitä tulee ajateltua asiaa tältä kantilta. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus koulutukseen. Koulussa lapsi oppii lukemaan ja laskemaan, mutta myös paljon muutakin. Koulu antaa vahvan suojan kaikenlaista hyväksikäyttöä vastaan. Antaa lapselle valmiudet huolehtia itsestään sekä sosiaalisen verkoston. Kun tyttöjen koulutukseen satsataan, lasten ja naisten asema ja toimeentulo paranevat merkittävästi (lähde: https://www.unicef.fi/unicef/tyomme-paakohteet/koulutus/).ID

”Panostus lasten ja erityisesti tyttöjen koulutukseen on paras tapa poistaa köyhyyttä.”

Koulutuksesta tulee positiivinen kierre. Hyvä ruokkii hyvää ja lopulta saavutetaan paljon parempi elintaso köyhien maiden lapsille. Tytöt, joilla on mahdollisuus käydä koulua yli seitsemän vuotta menevät myöhemmällä iällä naimisiin, saavat vähemmän lapsia, eivät todennäköisesti menehdy synnytykseen ja kasvattavat terveempiä lapsia. Positiivinen kierre siirtyy myös näiden koulua käyneiden tyttöjen lapsille aikoinaan.(lähde: https://www.unicef.fi/unicef/tyomme-paakohteet/koulutus/).

Vaikka tällä hetkellä maailmassa on enemmän konflikteja kuin koskaan, niin tunnelin päässä on valoa. Työ tuottaa tulosta; yhä useampi lapsi pääsee kouluun. Miettikääs, että vuonna 1990 noin 102 miljoonaa lasta jäi alakoulun ulkopuolelle, mutta toissa vuonna enää 64 miljoonaa lasta ei osallistunut alakouluun (lähde: https://www.unicef.fi/unicef/tyomme-paakohteet/koulutus/).. Lukemahan on edelleen mielettömän suuri, mutta kohisten kohti parempaa mennään.

Haluatko olla mukana auttamassa?

Koulutus on lapsen paras sijoitus tulevaisuuteen. Itse haluan olla mukana tekemässä mahdottomasta mahdollista. Ihan pikkutytöstä lähtien olen miettinyt, kuinka ihana olisi päästä paikan päälle auttamaan konkreettisesti köyhien maiden lapsia. Auttamistapoja on onneksi muitakin. Koska tässä elämänvaiheessa minulla ei ole mahdollisuutta lähteä paikan päälle, ryhdyin Unicefin kuukausilahjoittajaksi. Enkä näe yhtään syytä, miksi me, keillä siihen on mahdollisuus kääntäisimme selän tältä mahdollisuudelta. Säännöllinen kuukausilahjoitus on tehokkain tapa auttaa maailman lapsia.

Kuukausilahjoittajana lahjoitat 12 euroa kuukaudessa. Tuolla summalla saadaan jo paljon hyvää aikaan. Sillä saa muun muassa koulukirjat ja kynät 30 lapselle. Itse ryhdyin kuukausilahjoittajaksi hetkeäkään miettimättä. Joten jos sinulla on siihen mahdollisuus, niin ryhdy sinäkin. Lahjoitusten avulla Unicef jatkaa arvokasta työtään maailman lasten parissa muun muassa luomalla lapsiystävällisiä kouluja sotien ja luonnonkatastrofien keskelle. Tarjoamalla välineet opiskeluun. Kaiken katastrofin keskellä koulu auttaa lapsia selvitytymään paremmin. Antaa muuta ajateltavaa ja toivottavasti uskoa tulevaan.

    Miten pääset mukaan auttamaan?

    Huomasitko telkkarista reilu viikko sitten tulleen Unicefin Maailman tärkein ilta -ohjelman? Jos et, niin pääset katsomaan sen täältä linkistä. Tuon linkin takaa pääset myös tekemään hyvää. Ryhtymään kuukausilahjoittajaksi. Suosittelen tuon ohjelman katsomista kaikille. Vaikka sydän oli pakahtua surusta pienten ja vähän suurempienkin lasten hädän edessä, niin silti ohjelma antoi toivoa. Tuli aidosti tunne, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Nyt on erityinen syy ryhtyä maailman lasten tukijaksi, sillä tänä vuonna juhlitaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 30 vuotissyntymäpäivää. Juhlapäivä on virallisesti 20.11. eli vasta loppuvuodesta, mutta juhliin kannattaa osallistua jo nyt. Kuukausilahjoituksen tuoman hyvän mielen avulla.

    Siinä missä meidän koululaiset ovat etuoikeutettuja heräämään joka arkipäivä kouluun ja aika useana aamuna saamaan jopa autokyydin sinne, on tilanne toinen muualla. Silti näen sen toivon ja uskon parempaan alla olevien kuvien lasten kasvoista. Ilon, jota kouluun pääseminen tuo. Ilon ystävistä ja päivien rytmityksestä. Ilon siitä mahdollisuudesta, jonka he ovat saaneet. Kenties keskellä sekasortoista tilannetta, joka kotimaassa vallitsee.

    Tiedättekö, että melkein kuulen luokkahuoneen puheensorinan mielessäni. Kikatuksen välitunneilla. Sieluni silmin haluan nähdä kuvien lasten menevän perheidensä luo koulupäivän jälkeen ja kertovan koulupäivästään silmät loistaen. Vaikka aihe on vakava, niin alla olevia kuvia katsoessani suuni kääntyy väkisin hymyyn. Tulee hyvä mieli toisten puolesta.  (alla olevien kuvien krediitit © UNICEF/UN0152947/Khuzaie)

    Meillä jatkuu sunnuntai-ilta nyt ruokapöydän äärellä kokeisiin luvun merkeissä. Vaikka sitä kiireen keskellä välillä tuntuu, ettei ehtisi auttaa lapsia kokeisiin lukemisien kanssa tai tarkistamaan kotiläksyjä, niin hurjan kiitollinen olen siitä, että mulla on siihen mahdollisuus. Sangen kiitollinen olen myös lasteni puolesta, että heillä on mahdollisuus käydä koulua. Miten on, mahdollistetaanko yhdessä koulutus ja sitä myötä mahdollisuus parempaan elämään myös heille, keillä siihen ei ole aiemmin ollut mahdollisuutta? ♥ 

    SULOISTA SUNNUNTAI-ILTAA TOIVOTELLEN,


    tiistai 19. maaliskuun 2019

    Hikiliikunnan huikea merkitys hyvinvoinnilleni

    6

    MOIKKA!

    Mitä enemmän aikaa kuluu kunnon endorfiinitankkauksesta, niin sen äkäisemmäksi muutun. Huomaan sen itse, muut eivät sitä varmastikaan huomaa, sillä en halua olla äkäinen muille. Eiväthän he ole tehneet mitään pahaa. Mutta tiedättekö, että sieppaa! Pääsin niin hyvään juoksuputkeen ennen reissua. Siihen, missä voisi juosta parikin tuntia ja vain fiilistellä. Kotona riisua hiestä märät vaatteet ja mennä suihkuun.

    Nauttia siitä lenkin jälkeisestä ylieuforisesta tilasta. Siitä sellaisesta, jota lähti hakemaankin. Ei väliä vaikka ennen juoksulenkkiä olisi ollut kuinka väsynyt ja kettuuntunut. Juoksulenkin jälkeen on poikkeuksetta aina kestohymy huulilla ja sen ehkä lievästi takakireän äidin tilalle on tullut leppoisa, lasten iltahekkalointeja kestävä zen-olotilasta nauttiva äiti.

    En voi tarpeeksi korostaa, kuinka paljon hikiliikunta vaikuttaa hyvinvointiini. Hikiliikunta, joka ei lähde määrällisesti kuitenkaan lapasesta. Olen onneksi oppinut rajani. Ei sillä, kyllä kävely, pilates sun muut rauhallisemmatkin liikuntalajit hyvää tekevät, mutta tiedättekö, mitä ajan takaa? Ainakin te, jotka olette jääneet koukkuun hikiliikuntaan tiedätte. Toissailtana varovasti vedin puolen tunnin treenin kuntopyörällä. Kipeä jalka kantapääpainotteisesti. Hikipisarat tippuivat otsalta ja sumensivat näön aina hetkellisesti. Melkein pääsin siihen euforiseen tilaan, mistä haaveilen.

    Riikka kommentoi sunnuntain postaukseen, että hän teloi varpaansa marraskuussa ja vieläkin se kipuilee. Kauhulla aloin ajattelemaan, että mitäs jos tuo varvas on kovinkin pitkään toimintakyvytön, että mitenköhän meikämandoliinin käy. Tai lähinnä; miten mun lähipiirin käy. Sääliksi käy siinä kohtaa lähipiiriä, nimittäin vaikka vielä pystyn pitämään mölyt mahassani, niin jossain se raja kuitenkin menee 😉

    Summa summarum, hikiliikunta vaikuttaa eritoten pääkoppaani. Kroppaan myös, mutta se, mitä se tekee psyykkeelleni on jotain sellaista, josta en suostu luopumaan. Monasti olen miettinyt heitä, keiltä viedään yhtäkkiä liikkumisen ilo. Kenties loppuelämäksi. Siinä jälleen yksi syy liikkua vielä kun pystyy.

     Ugh. Olen puhunut ja hei heti helpotti. Nuttura kiristi aika pahasti tänä aamuna, mutta jälleen kerran asennekysymyksiähän nämä. Olen buukannut seuraaville viikoille pilatesta ja uskon, että kun kevätaurinko alkaa paistaa, niin kyllä sitä taas juoksemaankin pääsee! Lepoa ja leveälestistä kenkää, pitkää pinnaa ja positiivista ajattelua. Niillä jatketaan 🙂

    IHANAA TIISTAITA YSTÄVÄT SIELLÄ RUUTUJEN TAKANA ♥

     


    sunnuntai 17. maaliskuun 2019

    Sokeriton ja tipaton; missä mennään?

    2

    HEISSULI!

    Eilen ei ehditty ajelemaan mökkirantaan, mutta ei hätiä – tänä aamuna ehdittiin. Ja hei, ne tutut mutkat. Se viimeinen käännös ennen mökkitien alkua. Lievästi oikealle kääntyvä mutka ja venerannan parkkipaikka. Mökki, joka siinsi saaressa. Lähellä, mutta silti niin kaukana. Jää olisi varmastikin kestänyt kävelymatkan saareen, mutta emme olleet varustautuneet. Kotimatkalla mökkitiellä tuli vastaan mies naskaleiden kanssa. Viisas mies, tuossa kun on melkoiset virtauskohdat juurikin meidän mökkisaaren ja rannan välissä.

    Sain jo muutama viikko takaperin kyselyä, että miten sokeriton ja tipaton jakselee. Olinhan aloittanut ne tammikuun alussa pitkällä tähtäimellä. Kokonaisvaltainen ryhtiliike tavoitteena. Ja hei, nehän voivat erittäin hyvin 🙂 Jos hyvyyttä mitataan esimerkiksi sillä, että tekeekö mieli sokeria tai alkoholia. Ei tee, ei todellakaan. Lomareissussa saatoin juoda pina coladan auringonlaskun aikaan tai yhden hikoilevan oluen ruoan kanssa. Samoin otin muutamana aamuna palan banaanileipää. Tuntematta lainkaan huonoa omaatuntoa tai harmistusta siitä.

    Eilen illalla kylässä tarjottiin valkoviinilasillista, mutta jouduin kieltäytymään. Ei yksinkertaisesti tehnyt mieli. Mutta silti se on minulle ihan ok, vaikka muut lasillisen ottivat. Kylmä ja kupliva vissy lasissani maistui oikein hyvälle.

    Olen kertonut, että jossain vaiheessa olen ollut mahdoton sokerihiiri. Pari vuotta olen kuitenkin elänyt arkea sokeria vältellen, mutta viikonloppuisin sallinut itselleni irttareita. Kyse ei ole tällä kertaa edes siitä, ettenkö olisi voinut syödä irttareita. Olisin mä, mutta miksi suotta, kun ei ole yhtään tehnyt mieli. Huomasin tuossa, että ainuttakaan karkkia tai edes jäätelöä ei ole tullut alkuvuoden aikana syötyä. Sellaista valkosokerillista. Jos olen halunnut herkutella, on käsi napsaissut jääkaapista palan raakasuklaata tai sitten lakritsitaatelin. Sulattanut raakasuklaata ja lorottanut sitä hedelmien päälle. Tai tehnyt suklaadipin.

    Ja niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, niin vasta tässä vaiheessa olen oivaltanut, että se perjantai-illan viinilasi tai lauantaipäivän irttaripussi ovat olleet tapoja. Mutta sellaisia tapoja, joihin oli vaivihkaa jäänyt koukkuun. Liekö keski-ikä vai mikä, mutta tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa, mulla on niin paljon parempi olla ilman alkoholia tai sokeria. Ja tässä elämänvaiheessa olen siinä onnekkaassa asemassa, että vaikka valintani jossain vaiheessa kyseenalaistettaisiin, niin mulla on selkärankaa seisoa niiden takana. Tietäen, että vain minä itse tiedän, mikä on hyvinvoinnilleni tärkeää. Tietäen, että jos joskus tekee mieli kilistellä tai kolistella kuplivalla, niin mulla on siihen mahdollisuus.

    Edelleen ne yöunet ovat se suurin syy, mikä motivoi jatkamaan. Nukun kuin pieni tukki. Heräilemättä. Myös energiaa riittää tasaisena virtana läpi päivän, kun on pistänyt ruokailut kohdilleen. Enää odotan vain sitä, että tuo hemmetin murtunut varvas parantuisi ja pääsisin juoksulenkille. Kuinkakohan kauan moisen parantumiseen menee?! Tapahtuneesta on kuitenkin jo pari viikkoa aikaa ja vieläkään ei pysty kunnolla kävelemään. Kunnon hikitreeni, se on se mitä tällä hetkellä kaipaan. Ehkä pitäisi yrittää antaa vähän kuntopyörälle kyytiä? 🙂 Miten siellä sujuu muilla ryhtiliikkeen tehneillä? Eikös olekin palkitseva olotila?

    SULOISTA SUNNUNTAITA IHANAT ♥


    lauantai 16. maaliskuun 2019

    Minilomalla omassa kodissa

    4

    HEI HELLUREI

    ja kaunista huomenta ihanat!♥ Mikä lomassa on se, mikä tekee lomasta loman? Saa hartiat rentoutumaan ja silmät sädehtimään? Niin, eihän sitä aina tarvitse lähteä kaukomaille lomafiilistä hakemaan. Itselläni lämpö ja aurinko näyttelevät kyllä usein lomassa suurta osaa, mutta eivät ole niitä ainuita asioita, joiden takia loma tuntuu lomalta. Aloin miettimään, että ei olisi huonompi idea pitää lomapäivää ihan kotona ollessaan silloin tällöin. Veikkaan, että jo yhden päivän miniloma arkiaherrusten keskellä katkaisisi mukavasti rutiineja.

    Lomasta loman tekevät itselläni se, että ei tarvitse herätä herätyskelloon. Ei tarvitse meikata, ellei halua. Saa istua valmiiseen aamupalapöytään. Ei tarvitse täyttää tai tyhjätä astianpesukonetta. Pestä pyykkiä. Ja niin paljon kuin nautinkin ruoanlaitosta, niin ei tarvitse tehdä ruokaa. Saatikka siivota keittiötä. Saa mennä fiilispohjalla, aikatauluttomasti. Lötkötellä, jos haluaa tai sitten keksiä aktiviteettejä. Itselläni minilomapäivän rakenne voisi hyvinkin olla seuraavanlainen.

    ♥ Herätys ja aamusuihku (ja ehkä vähän meikkaisinkin, sillä lähden ulos aamupalalle)
    ♥ Brunssi pitkän kaavan mukaan keskustassa
    ♥ Kävelyä kaupungilla, päämäärättömästi sinne minne nokka vie.
     Ehkä tutustumista joihinkin nähtävyyksiin. Kahvikupin äärellä ihmettelyä. Kauppahallin hulinaa ihastellen.
    ♥ Päikkärit tai ainakin lepoa sohvalla
    ♥ Woltin ja Foodoran ruokavalikoimiin tutustumista (lomallahan parasta on illallispaikan löytäminen ruokalistoja tutkimalla :))
    ♥ Iltaruokailu telkkarin äärellä
    ♥ Sauna, vaahtokylpy ja kasvonaamio. Ylellisen tuoksuisella vartalovoiteella itsensä rasvaaminen.
    ♥ Yökkäriin sujahtaminen ja jonkun ihanan leffan katsominen
    ♥ Nukahtaminen sohvalle, josta raahaudun silmät puoli ummessa sänkyyn

    Kuulostaa ihanan tavalliselta lauantaipäivältä, eikö? Tosin voi olla, että sitten ne tekemättömän kotityöt alkaisivat ahdistamaan. Pyykkivuori ja astianpesukoneen tyhjennys. Mutta jos hoitelisi asiat lomapäivää edeltävänä päivänä niin, että koti olisi siisti kuin hotellihuone. Ja sängyn lakanatkin valmiiksi vaihdettu. Ostaisi kulhoon pöydälle passionhedelmiä ja pyöräyttäisi jääkaappiin valmiiksi etelän hedelmille maistuvan smoothien välipalaksi. Kasaisi olkkarin pöydälle lukemattomia lehtiä valmiiksi ja virittäisi aamutossut sängyn viereen lattialle. Kaivaisi esiin ne lempparikotivaatteet ja eikä laittaisi puhelinta äänelliselle koko päivänä.

    Hmmm…ihan tänään en ole vielä miniloman tarpeessa, mutta jos ruksaisi kalenteriin yhden huhtikuun lauantain ”minilomapäiväksi”. Tai ainakin nyt yrittäisi pitkästä aikaa käydä edes siellä brunssilla. Tampereella brunssipaikkojen kärkeä omalla listallani pitää Lillan Cafe tai Pellas. Ehkä sitä voisi kokeilla jotain uutta brunssipaikkaa.

    Tänä päivänä minilomasta ja lomasta ylipäätään muistuttaa passionhedelmät aamupalalautasella. Pannukakku ja pensasmustikat. Kahvi, jossa maistuu vienosti vanilja.

    IHANAA LAUANTAITA TOIVOTELLEN,


    « Vanhemmat
    Uudemmat »