Viime yö oli taas yksi niistä öistä (onneksi kyllä pitkästä aikaa), kun meillä ei nukuttu. Ei nukkunut L liki 3 v. eikä nukkunut äiti (mutta onneksi isi ja isosisko J 5 v nukkuivat kuin tukit 🙂 Mikä lie pikkuista vaivasi, mutta kierittiin, potkittiin, paukuteltiin (kyllä, wings-kastike oli ehkä liian styrkkaa ;), haluttiin olla äidin sylissä makuulla (helpommin sanottu kuin tehty), oli jano, yövaippa falskasi jne. Mutta ne ajat kun L nukkui ja itse olin hereillä mietin sitä, kuinka (aivan liian) nopeaa tämä aika menee. Edes nämä satunnaiset huonot yöt eivät saa enää aamuja pilalle. Eikä yksi uhmakohtauskaan saa enää päivää pilalle.

Vasemman puoleisessa kuvassa J 27.04.05 ja oikean puoleisessa kuvassa L 13.04.07.

Löysin äskettäin muistojen lippaasta L:n kasteohjelman ja siinä oli ehkä yksi maailman kauneimmista runoista, joka sopii vielä tähänkin elämän vaiheeseen:

Me isäs kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
””nyt se on elämässä””Sinä olit ihan pikkuinen,
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: ””Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.””
Isä kysyi: ””Näkyjäkös sinä näät?””
Ja minä: ””No ihmeitä kyllä.””

Sinä olit se ihme tietysti
-vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

””Sill`on ripsissä tähden säkeneet””,
isäs naurahti ja keksi:
””Sen varpaat on puolukan raakileet.””
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
””Tästä tulee kai hyvä ihminen””,
me puhuttiin toisillemme.

L ja J viime kesänä.

Muistakaamme nauttia jokaisesta hetkestä pikkuistemme kanssa, sillä pian huomaamme kaipaavamme unettomia öitä, pulleiden sormien puristusta, märkiä suukkoja, sylin kaipuisia uhmaikäisiä sekä puhtaasta ilosta johtuvaa viatonta kikatusta. Sillä he ovat lainaa vain…