lauantai 13. syyskuun 2014

Lastenkasvatuspohdintaa

Heissan,

viime viikolla kävimme keskustelua ystävieni kanssa facebookin puolella siitä, että kuuluuko aikuisten viihdyttää lapsia ja kuuluvatko pettymykset normaaliarkeen. Mun vastaukset näihin on ei ja kyllä. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun tämä ihana rakas lapseni soitti koulusta: ”Äiti, voitko tulla hakemaan mut autolla?” Minä: ”En, nyt on hyvä ilma, joten kävele reippaasti. Odotan sinua kotona.” Tähän toinen löi luurin korvaani (mä näen punaista, kun joku lyö luurin korvaan). Soitin pikkuiselle ja sanoin tulevani kävellen vastaan. Tässä välissä sain tekstarin: ”Mäen tyykääsusta.” Tapasimme noin koulumatkan puolivälissä, mutta toinen nakkeli niskojaan ja näin ilmeestä, että jokin oli vialla. Mykkäkoulua jatkui kotiin asti ja huoneeseensa sujahti alta aikayksikön. Siellä teki rauhassa läksyt ja kun oli saanut ne tehtyä, alkoi huhuilemaan välipalaa. Lopulta pyyteli anteeksi ja tirautti pari kyyneltä. Otin syliin ja selitin, miksi äiti ei tullut autolla vastaan. Kysyin myös, miksi ei ollut halunnut kävellä. Vastauksena oli, että ei jaksanut. Ei tuo koulumatka nyt niin pitkä ole, etteikö sitä jaksaisi kävellä. Mulla on periaate, että niin kauan kuin on näitä nättejä syyskelejä, niin kouluun kävellään (vanhempi pyöräilee).

0IMG_3249

Tämän meidän tekstarivaihdon ystävieni kanssa jaettuani päädyimme keskustelemaan aiheesta, onko lasten hyvä oppia pettymyksiä kotona. No mielipiteeni on, että tottakai. Jos kotona silotellaan ja annetaan kaikki periksi, niin millaisia nuo pilttiposket ovat teini-iässä tai nuorina aikuisina? Spoilt brats, I guess. Myönnän, että paljon teen lasteni eteen ja annan aivan liian usein periksi. Välttääkseni konflikteja. Varsinkin kiireessä. Mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että kun lapset ovat jo näinkin isoja (ja silti niin pieniä), niin kyllä esimerkiksi ulkovaatteet osataan jo ripustaa naulakkoon (sen eteisen lattian sijaan), astiat viedä ruokailun jälkeen huuhdeltuna astianpesukoneeseen (sen sijaan, että ne jäisivät ruokapöytään) ja likaiset vaatteet likapyykkikasaan (oman huoneen lattian sijaan, josta nuo mytyt olen tähän asti noukkinut). Mutta mitä olen tuolta ystäviltäni kuullut, niin ei se oppi taida mennä ihan heti perille vanhemmillakaan lapsilla 😀

Olen vahvasti sitä mieltä, että perinteinen ”rajat ovat rakkautta” -sanonta pitää paikkansa. Ainakin meidän esikoisella, joka on kovin herkkä luonne ja varsinkin vauvana vaativa, nuo rajat ja toisaalta rutiinit ovat tuoneet turvallisuutta. Pienikin muutos elämässä vaikuttaa tuohon pieneen sieluun kovin voimakkaasti. Otamme paljon yhteen, sillä hän on voimakas luonne. Tiettyyn rajaan asti pinna venyy, mutta on joitain asioita, joista en anna periksi. Arkea on helpottanut se, että nuo yhteiset pelisäännöt on tiedossa ja että niistä ei lipsuta. Jokainen lapsi käsittelee pettymyksiä erilailla. Välillä sitä tuntuu, että miten sitä kuulkaas oikein osaa hoitaa tämän äiti-duunin kunnialla läpi? Imetys opetettiin synnytyksen jälkeen, mutta kukaan ei ole kertonut, miten toimia silloin, kun lapsi ei ole enää vauva. Aika paljon vaiston varassa ja terveellä maalaisjärjellä tässä mennään. Jotain on varmasti tehty oikeinkin, sillä saan olla ylpeä näistä meidän pikkuisista. Tuntea suurta iloa ja rakkautta.  Jos jostain olen perin ylpeä niin siitä, että meillä ei ole kertaakaan saatu kiukkuja kaupan karkkihyllyn edessä 🙂 Kerran tosin Prisman leluosastolla pienempi veti x-asentoon maahan, kun en suostunut ostamaan 40 euron nukkea. Annoin olla hetken ja yllättävän nopsaa toinen tajusi, että ei niitä nukkeja noin vain osteta. Luulisin, että vuosien saatossa lastemme pettymyksien hallinta on kehittynyt. Eikä noita pettymyksiä nyt onneksi ihan joka päivä ole. Yleisimmin pettymys tulee siitä, kun jompikumpi vanhempi kieltää tai pyytää lasta tekemään jotain, mitä lapsi ei halua. Mutta se on vain elämää; joka päivä ei syödä jätskiä ja hampaat pestään aamuin illoin. Nukkumaanmenoaika on aikaisin koulupäivinä, viikonloppuisin saadaan valvoa. Tietyt asiat ovat vain sellaisia, joista ei neuvotella. Vastaavasti taas jotkut asiat neuvottelunvaraisia. Myös lapsilla.

0IMG_3251-tile

Sitten toinen asia; kuuluuko teidän mielestä aikuisten viihdyttää lapsia? No, itse sorruin siihen, että leikin ekat kaksi vuotta tuon esikoisen kanssa lattialla. Ja sen kuulkaas huomaa nyt. Kuopuksen kanssa ei sitten ehtinytkään siinä mittakaavassa lattialeikkeihin. ”Äiti, ei oo mitään tekemistä!” -lausahdus (sellaisella marisevalla äänensävyllä) on varmastikin monelle tuttu. Miten sitä osaisi opettaa lapsensa omaehtoiseen leikkimiseen? Mielikuvituksen käyttöön? Riippuen toki vireystilasta ja lapsen tahdosta, mutta kyllä meillä useimmiten keksitään leikit itsekseen. Ja arvatkaas, mikä on kaikista parasta? Tuolla mökillä, jossa ei ole lainkaan leluja, niin leikit syntyvät ihan tuosta vain. Kertaakaan en ole tuolla kuullut tuota eiolemitääntekemistä -lausahdusta. Joten onko se osaltaan se lelujen runsaus, joka saa tämän päättämättömyyden pintaan kotona? Ei tiedä, millä leikkisi, kun valinnanvaraa on niin paljon? Tuo 9-vuotias söpöliinini nyt ei juurikaan enää leiki, mutta värittelee kovin Top Model-kirjoja ja piirtelee. Leikkiähän nekin tavallaan ovat.  7-vuotias kaunokainen on vielä iässä, jossa Little Pet Shopit ja Barbiet ovat in. Mieluummin kannustan lapsiani keksimään jonkun leikin esim. kotileikin, mutta liian usein iPad ja Netflix vie voiton. Tässä täytyy tsempata ja pitää itsekin huoli, että leikin määrä on suurempi kuin tuo pelailu tai ohjelmien katselu iPadilla. Mä muistan tuohon aikaan itse nauttineeni eniten ulkoleikeistä; rakennettiin hevostalleja metsään, pelattiin pokee ja rokee tai mentiin pistettä. Illalla kaaduttiin sänkyyn ihan naattina raitisilmamyrkytyksestä. Pelataanko teillä päivisin iPadilla/puhelimilla? Mä veikkaan, että jos me vanhemmat emme puuttuisi tähän, niin hyvin saisivat päivän kulumaan pelatessaan 🙂 Ei hyvä!

Ja nyt kun vauhtiin päästiin niin saanko kysyä vielä yhtä neuvoa? Mikä neuvoksi ronkelin ruokailijan kanssa? Meillä tuo vanhempi on muuttunut vallan haastavaksi ruokien suhteen. Jostain kumman syystä punainen liha ei juurikaan uppoa (täytyykö lisätä jonkun vitamiinin/raudan syöntiä?) ja muutenkin ne ruoat, joita mielellään syö on laskettavissa kahden käden sormilla. Nyt on onneksi alkanut syömään salaattia. Aiemmin kurkku- ja porkkanatikut olivat kasviksista ne, jotka menivät alas. Tuo lihattomuus aiheuttaa tällä hetkellä kuitenkin eniten päänvaivaa; kala ja kana menee alas ok, mutta esim. jauheliharuoat on tällä hetkellä ihan nounou. Ei kai vegaaniksi nyt näin nuorella iällä voi ryhtyä? 😀

Tulipas paljon kyssäreitä. Kiitos jo etukäteen vastauksista <3 Ja oli miten oli, kaikessa uhmassa ja kiukkukohtauksien keskellä,  muistetaan rakastaa ja helliä noita pikkuisia. Kerran ne vaan pikkuisia on ja tuota aikaa ei saa takaisin. Hei, laitoin tämän postauksen ajastettuna. Me ollaan jo näillä näppäimillä saaressa.
Palataan huomenna asiaan; ehkä itsekin intoudun räpsimään muutaman kuvan, nyt kun mökki on kuvauskunnossa 😉

Leppoisaa lauantaita,

alle

PS. minkä ikäisille lapsille te annatte viikkorahaa ja mitä vastaan (huoneen siivous, roskien vienti tms.)?

 


32 Responses to “Lastenkasvatuspohdintaa”

  1. Katri sanoo:

    Mä olen kans aika ehdoton tuon rajojen ja rakkauden kanssa. Meillä on toiminut hyvin rajoittaminen, koska asioista ei lipsuta. Lapsi oppii niin helposti, jos mankumalla saa tahtonsa läpi.. Esikoinen on vasta 5-vuotias, mutta olen tosi tyytyväinen, että hän keksii kyllä aina leikin, ihan mistä vaan.. Uskon sen johtuvan siitä, että meillä on aina ollut tosi vähän leluja. Lelujen ostaminen on minusta tosi vaikeaa, koska en halua ostaa sellaisia härpäkkeitä, joilla voi leikkiä vain yhdellä tavalla, siis jotka eivät jätä tilaa luovuudelle. Kauppojen hyllyt ovat täynnä sellaisia, joten olen sitten jättänyt ostamatta, ja hyvin keksii leikkiä muutenkin! Rakentelee majoja ja legoilla kaupunkeja, keittiötarvikkeilla tekee kodin ja valjastaa pehmolelut perheeksi, tekee näytelmiä.. Viime jouluna kuk ostin ekan tällaisen ”oikean lelun”, ts. härpäkkeen eli jonkun Petshop-talon, niin kyllästyi siihen parissa päivässä. Et ensi joulun lahjasta en sitten tiedä, tuntuu aika mahdottomalta tehtävältä, kun legot, junarata, nukke ja autot jo on! 😀

    Olen muuten itsekin välillä miettinyt, että miksei meillä ole kunnon järjestelmää kasvatusasioiden pohtimiseen ja neuvonantoon? Neuvola ei ihan aja tässä asiaa.. En voi kuvitella, että sieltä saisi apua, tsemppausta ja sellaisia vinkkejä, joita ei jo itse tietäisi esim. nirsoiluun, uhmakohtauksiin tai esim. valehteluun liittyen.. Nämä vain esimerkkinä.. Meidän perhe -lehti on ollut tosi hyvä, siellä on oikeasti osuvia ja asiantuntevia juttuja! Esim. viimeaikoina lapsen kerskailusta, tunnetaidoista ja kiukun hallinnasta..

    • Maria sanoo:

      Moikka Katri,
      meillä ihan sama; vaikka niitä LPS taloja sun muita härpäkkeitä on enemmän kuin tarpeeksi, niin kuitenkin parhaat leikit saadaan aikaan jollain ihan arkipäiväisillä asioilla. Tällä hetkellä tytöt tykkäävät leikkiä esim. vaatekauppaa omilla vaatteillaan. Tähän heillä on käytössä tosin leikkikassakone, jossa on se laite, joka leikisti lukee enarit. Pikkuiseen vihkoon sitten aina kirjoittavat käsin kuitin. Toinen suosikkileikki on kauneushoitola; tekevät hinnaston A4:selle ja järjestelevät jommankumman huoneesta ”hoitohuoneen”. Mun tyhjät rasvapurkit yms menevät noihin leikkeihin. Sitten me miehen kanssa vuorotellen käydään kaunistautumassa. Mä yleensä otan niskahartiahieronnan, mutta eilen sain jopa kasvohieronnan saunan jälkeen mökillä 🙂 Olen kanssasi samaa mieltä, että luovuus se on, mikä kärsii tässä hervottomassa leluviidakossa!

      Hei, kiitos vinkistä! Mulla on jäänyt kokonaan tuo Meidän perhe -lehti paitsioon! Täytyykin käydä divarissa katsomassa, löytyykö vanhoista lehdistä hyödyllisiä artikkeleita 🙂

      Suloista syksyä sinne <3

  2. Riitta sanoo:

    Moikka taas:)
    Sinulta tuli niin paljon hyvää asiaa että yhdyn täysin ajatuksiisi.
    Meidän nuorempi ei ole ikinä oppinut leikkimään tai olemaan yksin ja se on kovin harmillista. Tyttö on kovin impulssiivinen ja energinen olemassaan ja tuskastuu yksinollessaan vielä herkemmin kuin monet kanssasisarensa, ei hyvä! Minkäs teet, kun sisko ja kaverit on olleet aina läsnä ja saatavilla, joten on jäänyt tämäkin asia oppimatta.
    Meillä tehdään tätä samaa, soitellaan kotiin, jos iskä voisi hakea koulusta;) Mulle ei sentään soittele, kun tietää, etten tulisi kuitenkaan hakemaan;)
    Koulumatkasta tulee edes pieni annos raitista ilmaa ja liikuntaa:)
    Meidän tytöt on jo 11- ja 14-vuotiaita ja tässä iässä heitä ei enää saa osallistumaan kodin yhteisiin askareisiin, kuten siivoamiseen, koiran ulkoiluttamiseen jne. Suositten lämpimästi sitä, että aloitatte jo ajoissa vaatimaan lapsien osallistumista yhteisen siisteyden ylläpitämiseen ja annatte pieniä kotihommia. ”Palkaksi” voi hyvin antaa muutaman euron viikkorahan:)
    Kyllä minäkin olen vaatinut lapsiltani kotitöihin osallistumista, mutta en tarpeeksi ponnekkaasti tai olen antanut liikaa periksi. Nyt ollaan tilanteessa, ettei murkku osallistuisi mihinkään muuhun, paitsi sotkemiseen (huone aivan kaaoottinen) ja sekös harmittaa:(
    Lasten puolesta ei ole hyvä tehdä liikaa, vaan antaa vähän vastuuta ja se kantaa myöhemmin parhaiten ”hedelmää” 🙂 Tämä on vaan kokemuksen tuomaa järkeilyä:)
    Teimme niin tai näin, niin meidän täytyy uskoa siihen, että toimimme kasvattajina parhaan kykymme mukaan! Kaikki ei aina mene ihan ”oikein”, mutta ehkä läsnäololla, sydämellisyydellä ja oikeudenmukaisuudella kasvatetut lapset saa ”terveellisen” lähtökohdan omaa elämää varten! <3
    Miekin olisin kaivannut sitä kasvattajan opasta ja varsinkin nyt sitä murkkujen kasvatusopasta (huh, kun tulee harmaita hiuksia;))
    Tsemppiä arkeen! <3

    • Maria sanoo:

      Heippa ihanainen <3
      Teidän esikoinen kuulostaa just niin kuin meidän esikoiselta 😀 Meillä tytsyt eivät viitsi soittaa iskälleen, sillä tietävät, että mä annan helpommin periksi ja haen. Anteeksi siis, annoin periksi. Nyt on uusi ääni kellossa 😉 Totta, nykyään nuo päivät kuluvat liki sisällä, joten edes pieni happihyppely koulumatkan osalta on plussaa. Tosin just hain tytöt väkisin kotiin tänä iltana puistosta, kun kerrankin siellä viihtyivät. Olivat rakentaneet ison hiekkalinnan ja olivattenkin sitten ylpeitä siitä 🙂

      Meillä tuo esikoisen huoneen kohtalo on olla koko ajan sotkuinen. Puuh. Aina välillä sitä siivoan, mutta nyt ei enää jaksa. Tytöt kinuavat parvisänkyjä ja nyt on tilanne se, että ennen kuin huoneet pidetään siisteinä, niitä ei tule. Joten saas nähdä ehtiikö parvisänky villitys menemään tässä ajan kanssa ohi 🙂

      Just niin, elämää ei voi elää lapsen puolesta. Ja se on myös totta, että kun toimii niin kuin järki ja sydän sanoo, niin sillä pääsee jo pitkälle.

      Huh, mä en uskalla edes ajatella tuonne murkkuikään asti 😀

      Tsemppiä sinne ja ihanaa sunnuntai-iltaa <3

  3. sara sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Olen täysin samaa mieltä! Rajoja pitää olla ja pettymyksiä pitää lapsen kokea. 🙂 Se on sitten tulevaisuuden parhaaksi.

    • Maria sanoo:

      Kiitos Sara!
      Mä järkeilen asian näin, että jos lapset pitää kuplassa, joka on täysin erilainen kuin elämän realiteetit, niin jossain vaiheessa kolahtaa ja kovaa, kun arki tulee vastaan. Sen takia on todellakin hyvä opetella pettymyksiä jo kotona. Tai lähinnä niiden hallintaa ja sitä, että pettymyksetkin voi kääntää voitoksi.

      Ja yksi asia, jota mä yritän myös noille lapsukaisillekin opettaa on se, että ei jäädä märehtimään sitä jätskipuikkoa, jota äiti ei suostunut ostamaan vaan let’s move on. Elämässä tulee takapakkia, mutta otetaan ne vain vahvistavalta kantilta 😀 Ihan heti lapset eivät tähän usko, mutta tulee sekin päivä vielä eteen, että kiittävät (toivottavasti) minua näistä opeista.

      Ihanaa syksyä <3

  4. -S- sanoo:

    Puuttumatta kasvatuskysymyksiin sinänsä, vegaani voi olla minkä ikäisenä vain ;). Ja jos lapsesi kuitenkin syö broileria ja kalaa (sekä maitotuotteita ja kananmunaa), niin ollaan vielä aika kaukana vegaaniudesta. Moni ihminen elää ilman punaista lihaa, ja sitähän suositellaan syötäväksikin varsin pieniä määriä per viikko. Terveyden (syöpäriski) sekä ympäristön (ilmasto) kannalta punaisen lihan poisjättäminen on käsittääkseni itseasiassa oikeinkin hyvä vaihtoehto. Tunnen myös monia ihmisiä, jotka yksinkertaisesti eivät ole pitäneet punaisesta lihasta (maun, rakenteen, huonosti sulavuuden jne. vuoksi) ja ovat jättäneet sen siksi pois ruokavaliostaan – voihan olla, että kyse on vain mieltymyksestä oman lapsesikin kohdalla, eiväthän aikuisetkaan pidä kaikesta. On myös hyvin paljon lapsiperheitä, joissa syödään esimerkiksi vain kalaa, munia ja maitotuotteita eläinkunnan tuotteista (tai ei syödä sitä kalaakaan), ja ihan terveitä lapsia ja aikuisia niissä elää.

    Ja vielä disclaimerina: itse syön punaista lihaa silloin tällöin, ja ymmärrän, että lapsiperheessä juuri nuo jauheliharuoat ovat helppoja ja edullisia ja siksi perheen ruokahuollon kannalta voi olla harmillista, että lapsi tekee niiden kohdalla stopin. Huolestuneempi olisin kuitenkin, jos lapsesi ei söisi kasviksia, hedelmiä jne.

    Mukavaa syksyä sinulle ja perheellesi ja kiitos kivasta blogista!

    • paulahelena sanoo:

      onhan sitä vaikka broilerin- tai kalkkunanjauhelihaakin jos kaipaa jauhelihan rakennetta mutta maku ei miellytä 🙂 tosin nautaversio (tai ainakin sika-nauta) taitaa olla näistä edullisinta ja omaan ruokavalioon ehkä mieluusti kaipaisi enemmän vaihtelua

      • Maria sanoo:

        Kiitti Paulahelena 🙂

        Mä en ole ikinä (ihan nolottaa tunnustaa :D) tehnyt mitään broitsun tai kalkkunan jauhelihasta. Mutta nyt kun muistutit, niin taidan ottaa jommankumman agendaan ensi viikon ruokailuissa!

        Täytyykin mennä googlettelemaan reseptejä 🙂

        Suloista syyskuun jatkoa <3

    • Maria sanoo:

      Moi S
      ja juu, kiitos- täällä on vähän nyt kaikki käsitteet sekaisin 😀 Meillä itseasiassa tuo esikoinen on todella huono syömään myös maitotuotteita ja kananmunia ei syö lainkaan. Oli pienenä kananmunille allerginen eikä sitten ole oppinut niitä syömään. Muuta kuin leivonnaisissa yms. Muistan itselläkin oli joskus teini-iässä pari vuotta, etten syönyt punaista lihaa. Se ei vain maistunut. Joten ihan toisaalta ymmärränkin tuota pikkuista.

      Haastavaksi vain arjen tekee se, että me muut söisimme mieluusti punaisesta lihasta tehtyä ruokaa…ei viitsisi tehdä kahta eri ruokaa noina päivinä. Mutta sitten taas toisaalta, pääosin meillä syödään kana- tai kalaruokia, joten eipä tuo punaisen lihan syönti ihan jokapäiväistä ole. Eniten tosiaan huolestuttaa se, että tarvitseeko jotain lisärautaa tms. Mutta koska lapsi on terve ja leikkii, niin eiköhän kaikki arvot ole kunnossa 🙂

      Kauniita syyspäiviä <3

  5. -kata- sanoo:

    Meillä viikkorahan maksamisen edellytyksenä on oman huoneen siisteys, jos huonetta ei ole pidetty kunnossa koko viikkoa, ei viikkorahaa tipu. En vaadi mitään tiptop-kuntoa vaan perusjärjestystä (lattia raivataan illaksi, ei roskia).

    Kotitöistä meillä ei makseta mitään, mielestäni lapsille kuuluu opettaa pienestä pitäen, että kotitöitä tehdään, koska se kuuluu elämään. Mielestäni koko perheen kuuluu osallistua kodinhoidon eri tehtäviin, ne eivät saa jäädä yhden ihmisen harteille. Mielestäni on tärkeää tapakasvatusta jo pienille lapsille, että roskat eivät mene itsestään roskiin, astiat eivät puhdistu itsestään jne. Tästä syystä lapsille ei koskaan pitäisi maksaa kotitöistä, ne eivät ole mitään palkkatyötä vaan normaalia elämää.

    • Maria sanoo:

      Kiitti Kata,
      me taidetaan ottaa tuon esikoisen kohdalla viikkoraha käyttöön. Huone on kuin pommin jäljiltä, joten voisin aluksi siivota sen hänen kanssaan. Sitten todellakin tuo oli hyvä pointti, että huone pidetään siistinä koko viikon (ei tehdä paniikkisiivousta torstai-iltana :).

      Totta, normaalielämää on se, että kaikki pitää huolen kodin viihtyvyydestä mm. laittamalla roskat roskikseen ja astiat astianpesukoneeseen. Viime viikosta lähtien olen kiinnittänyt tähän erityisesti huomiota ja hei, nyt meillä menee astiat koneeseen ilman erillistä huomauttamista.

      Kauniita syyskuun päiviä <3

  6. Minna sanoo:

    Moikka,

    Meillä on saanut viikkorahaa puolet omasta iästä. Kun meillä oli 10 vee hän sai 5 euroa viikossa, josta piti ostaa omat karkit tai herkut viikonlopuksi.

    Viikkoraha edellyttää koulutyön hoitamista ja vanhempien auttamista. Meillä ei makseta koululaisille kokeista koska siitä ei saa tulla suorittamista vain rahan takia kun oppiakin pitäisi jotain. Mutta kyllä me huomioidaan hyvät numerot ja todistukset jollain tapaa.

    Lapset joutuvat tekemään perheessämme asioita mutta eivät hirveästi. Tämä perustuu ajatukseen että ovat lapsia ja heille on koulunkäynti työtä.

    • Maria sanoo:

      Moikka Minna!
      Mä olen kanssasi samalla linjalla; noinkin pienillä koulu on se päätyö. Mutta siinä sivussa pikkuhiljaa pitäisi tulla vastuuta just esim. siitä että repussa on kaikki pakattuna koulua varten ja että viedään ne likavaatteet kodariin pesua varten.

      Kiitti vinkistä, tuo puolet iästä -viikkorahamäärä kuulostaa reilulta. Sillä saa sitten tehdä mitä haluaa; joko ostaa namit tai laittaa säästöön. Meillä tuo pienempi oli säästäväisempi ja isompi tuhlaa saman tien. Ihana nähdä, miten lapsetkin voivat olla kuin yö ja päivä 🙂

      Meilläkään ei makseta kokeiden jälkeen, mutta hyvistä todistuksista käydään porukalla jätskillä ja ehkä ostetaan kaupungista jotkut hiuspinnit tms. samalla reissulla 🙂

      Kaunista syksyä <3

  7. Anu sanoo:

    Meillä on kolme täysin erilaista lasta,joita joutuu kaikkia käsittelemään vähän erilailla.
    Esikoinen(tyttö) on ollut aina tosi omatoiminen ja nuorinkin aika hyvä jo selviämään jostakin itsekin,mutta keskimmäinen onkin sitte aivan eri juttu..
    välillä passaan sitten,kun en kertakaikkiaan jaksa vääntää joka asiaa rautalangasta..
    mm.omista tavaroista huolehtiminen on vaikeaa.
    oon kyllä häntäkin vaatinut/opettanut/kannustanut,mutta vielä ei ole havaittavaa muutosta.ja se kyllä arjessa kiristää hermoja.täytyy myöntää,että aina ei tuu äitipointseja..
    Toisaalta hänellä on muuten maailman kultaisin luonne<3

    Me ei anneta viikkorahaa,mut jos tarvii johonkin on annettu.me ollaan opetettu tekemään kotitöitä pienestä pitäen,lapsen ikä huomioiden.isommat osaakin jo vaikka mitä ja pieninkin saa huoneensa siivottua ja tyhjentää astianpesukonetta tai pyyhkii pöytää jne.
    Sen pienen askareen jälkeen on aikaa leikkiä ja olla kavereiden kanssa:)

    Meillä on nuorin lapsi aika nirso ruoan suhteen just nyt,mutta kokemuksesta tiedän,että se menee ohi:)

    Ja varmasti ovat liikaa koneella..sen vahtiminen menee vaikeammaksi mitä vanhempia lapset ovat..sitte ollaan yötä myöden whatsupissa

    • Maria sanoo:

      Moiks Anu!
      Hih, se että lapset ovat kuin yö ja päivä on jotenkin niin ihanaa 🙂 Ja jokainen niistä lapsesta on varmasti just omalla tavallaan se maailman kultainen <3

      Äitipointsit on täälläkin, varsinkin aamukiireessä kun joutuu puhisemaan pää punaisena, vähän harvassa....sellaista se välillä on 😀

      Jännä juttu, mutta meillä on esikoinen just tuollainen vähän niin kuin taivaanrannan maalari, että välillä nukkumaan mennessä etsitään puhelinta kissojen ja koirien kanssa ja muutenkin milloin on pipo tai käsineet hukassa.Mitenkähän sitä opettaisi pitämään huolen tavaroistaan...toisaalta panikoi ihan hirmuna, kun huomaa esim. että puhelinta ei löydykään. Se saattaa hyvin olla jossain tyynyn alla äänettömällä.

      Toi whatsup onkin sellainen laitos, johon meidän isompi on jäänyt koukkuun. Mutta toisaalta, onpahan ilmaisia viestejä. Jos jotain positiivista yrittää siitä keksiä 😀

      Jep, onneks nämä lasten ruokanirsoilut on ohimeneviä. Mua vaan ärsyttää kun tiedän, että jos ei ruoka-aikaan syö, niin pian ollaan tekemässä leipää tai jotain.

      Suloista sunnuntai-iltaa <3

  8. Anu sanoo:

    Ei näköjään mahtunut yhteen kommenttiin..
    Lasten kasvatus minusta vaikeutuu sitä mukaa kun ne kasvaa..pieniä on helppo hallita:)

    • Maria sanoo:

      No sanos muuta! Silloin sitä odotti, että milloin kahden vuoden uhma menee ohi, mutta pahemmakshan nämä uhmakaudet vaan menee 😀

      Nimim. teinivuosia odotellessa 😉

  9. Jamisa sanoo:

    Pienikin lapsi voi olla vegaani kunhan ruokavalio on koostettu oikein. Meillä neljä lasta, jotka kaikki syövät todella hyvin ja ihan kaikkea. Käytännössä meillä on säännölliset ruoka-ajat, jolloin kaikki tulee pöytään. Ruokailu kestää max 30 min. Mitään ei ole pakko syödä, ei tarvi edes maistaa. Jos ruoka ei maistu niin sitä saa seuraavalla aterialla. Emme tarjoa koskaan vaihtoehtoja vaan kaikki syö samaa. Lapset tietävät nämä säännöt ja pöytään pitää aina tulla istumaan, mutta syödä tai maistaa ei tarvi.

    Kotitöistä meillä ei makseta mitään, vaan ne täytyy vaan hoitaa. Viikkorahaa emme anna, koska raha ei tule itsestään kenellekään. Lapset saa hyvästä koulu- ja harrastusmenestyksestä rahaa. Ajatuksena opettaa heille, että pärjääminen vaatii kovaa työtä ja elämässä vaaditaan sitkeyttä ja sitoutumista.

    Pettymyksiltä en lapsia suojaa, sillä heidän täytyy pienenä oppia keinot selvitä vastoinkäymisiltä, koska niitä tulee aina.

    Pitkälti olen kanssasi samaa mieltä asioista. Kiitos vielä kauniista blogistasi, jota on suuri ilo lukea.

    • Maria sanoo:

      Moi Jamisa
      ja kiitos sinullekin kommentista 🙂
      Hei, mitäs jos teillä ei ruoka-aikaan lapset syö, niin eikö ole pian pyytämässä välipaloja? Meillä näet ollaan heti kinuamassa leipää tai jotain. Ja se vasta ärsyttää, kun just ollaan noustu pöydästä ja toisilla on nälkä, jos ruoka ei ole maistunut 😀 Samoilla linjoilla yhteisten ruokailujen suhteen; ne on vaan niin tärkeä osa perhe-elämää.

      Mut (ja mieheni myös) on kasvatettu niin, että kovalla työllä elämässä pärjää. Sitä samaa yritetään lapsillekin opettaa. Tosin ymmärtäen toki, että he ovat vielä pieniä 🙂

      Kiitos sinulle ja ihanaa syksyn jatkoa <3

  10. littleB sanoo:

    Viisaita ajatuksia sinulla. Hauska leikitellä ajatuksella, millainen kasvattaja sitä itse olisi, jos lapsia olisi 🙂
    Sulle olis myös haaste mun blogissa: http://littlebigthings-littleb.blogspot.fi/2014/09/10-kuvaa-kesaan-haaste-ja-arvonta.html

    • Maria sanoo:

      Kiitsa ihana
      ja hei kiitos kaunis haasteesta, tulen sen blogistasi nappaamaan (vastaan vain eka kommentteihin :)!

      Näinhän se on, että teoriassa kaikki nämä kasvatut jutut on niin selviä, mutta kun jokainen lapsi on erilainen ja vaatii vähän eri menetelmät. Täällä sitä sitten luovitaan päivästä toiseen 😀

      Suloista sunnuntai-iltaa <3

  11. Nippe sanoo:

    Samoilla linjoilla kanssasi lasten kasvatusasioista.
    Tuo kotityö asia on mielenkiintoinen. Itsellä on 3 lasta ja kuulisin myös mielelläni minkä ikäiseltä voi vaatia mitäkin.

    Asiasta toiseen. Tuo vauvan pään kuva tuolla yläreunassa on laittanut valitsemaan blogisi suosikeista uudestaan ja uudestaan koska luulen aina tulleeni väärään blogiin.
    Miksihän siinä ei ole näkyvissä sinun bannerisi? Vai onko vika vain minulla?

    • Maria sanoo:

      Heippa Nippe!
      Mä kanssa haluaisin nähdä lista ihan vuosi vuodelta, jossa olisi ranskalaisilla viivoilla merkitty ne kotityöt, että mitä lasten ko.ikävuonna voisi olettaa osaavan tehdä. Kouluterveydenhoitajalle olemme tässä kuussa menossa, niin voisin ihan piruuttani sellaista kysyä. Palaan siis asiaan 🙂

      Hei, nyt en ymmärtänyt että mikä vauvanpää…ai, tarkotiatko tuota lasta, joka on ruskalehtien seassa makoilemassa…? Siinä kohtaa pitää vain skrollata alaspäin 🙂 Sen jälkeen tulee tuo minun bannerini.

      Iloista syksyn jatkoa sinne <3

  12. Olen täysin samaa mieltä kanssasi, vaikka lapsia minulla ei ole, niin muistelemalla omaa lapsuutta ja vanhempieni kasvatusta, niin samoilla linjoilla on menty, ja tolkun ihminen minusta on kasvanut :).

    Olen ollut ihan hirveä jäärä, ja ”Jukopää” olikin minun toinen nimeni, mutta periksi ei ole vanhemmat aikoinaan antanut, vaan kovaa kuria ovat pitäneet ja valtavasti olen saanut myös turvaa ja rakkautta.

    Ja sitten, kun tuli murrosikä, niin oikeastaan mitään sellaista ei edes ollut. Siitä lähtien olen ollut kuin ihmisen mieli, aina iloinen ja auttavainen sekä sydän täynnä hyvyyttä. Eli yritän kai sanoa, että minut on kasvatettu ottamaan huomioon muita ihmisiä ja käyttäytymään hyvin, eikä annettu elää kuin pellossa ilman mitään kuria…

    Eikä meitä siskoni kanssa ole viihdytetty, vaan ihan olemme saanet itse keksiä leikkimme, ja ”ajettu” aina ulos raittiiseen ilmaan. Niin kuin itsekin sanoit… Mutta se oli kai sen ajan (80-luku) juttukin, oltiin AINA ulkona, ja leikittiin pihaleikkejä. Niinkuin on ajassa sitä ennen tehty. Eli nykyajan lapset ovat kait enemmän sisällä?

    Sinä Maria vaikutat kovin ihanalta äidiltä, niin kultainen ja rakastava.

    Aurinkoisia syyspäiviä <3

    • Maria sanoo:

      Moikka ihana ex-jästipää 🙂

      Siis toivoa vielä on, että tuo meidän jästipää muuttuu ns. helpoksi? 😀 Mulla on niin vaikea tajuta tällaista jästipäisyyttä, koska itselläni ei kuulemma koskaan ollut mitään uhmia tai murkkuikäjuttuja. Aina vain hyväntuulisena ja ehkä liiankin kilttinä porskutettiin eteenpäin.

      Sinut on kasvatettu just sillä tavalla kuin itsekin haluaisin kasvattaa omat lapseni <3 Muut huomioon ottaen ja sydän paikallaan. Kuulostaa niin hyvältä!

      Joo, silloin laitettiin ovesta ulos pihalle leikkeihin...eikä edes ollut edes mitään iPadeja sun muita. Tai oli Commodore64, mutta ei sitäkään saanut pelata kuin ehkä joka toinen sunnuntai tunnin 😀 Tänään tytöt olivat onneksi pitkään ulkona. Puistossa tekemässä hiekkalinnan hiekkalaatikolla. Oli muuten pramea 🙂

      Kiitos ihana, mä täällä kyynelehdin sun kauniista sanoistasi <3

      Suloista sunnuntai-iltaa sinne, muiskis 😀

      • 😀 Commondore64!! Ai että, mä kuolen nauruun ”joka toinen sunnuntai tunnin”… 😀

        Mun isosisko on ollut juuri tuo kiltti, ihana, tottelevainen, hyväntuulinen ja kiltti tyttö, jolla oli pitkä ja paksu tukka. Mä olin se Jukopää pystytukalla, joka oli aina takussa. Aamiaispöydässä mua ei saanut edes katsoa kukaan, tai suutuin. Siis ihan hirveetä….
        Mutta murkkuikää ei siis ollut, ja olin tosi kiltti nuori tyttö ja tottelin äitiä ja isää.

        Edelleen pyytelen anteeksi vanhemmiltani jästipäisyyttäni, mutta heitä se nykyään naurattaa. Aika kultaa muistot?

        • Maria sanoo:

          Sä kuulostat kuin meidän esikoiselta; yksikin väärä katse ja sota on valmis 😀 Varsinkin aamuärtyneenä 😉

          Ja kuopus taas, kiltti ja hymyileväinen, ilman sen suurempia kasvatusprobleemia.

          Huh, onko meilläkin vielä toivoa tuon rakkaan tuittupään suhteen? 🙂

  13. Pia sanoo:

    Epäilen, että ronkeli ruokailijalle käy kuten meillä. Meidän keskimmäinen (nykyään 20v) oli äärimmäisen ronkeli ruuan kanssa, mikään ei oikein maistunut ja lautaselle piti ruoka asettaa niin ettei mikään ruoka koske toisiaan ja kaikki kasvikset tai vihreät oli ihan yök jne,:)nyt naurattaa, mutta ei silloin. Ihme tapahtui hänen ollessa 15v, koulupäivän jälkeen hän sanoi, äiti tee kanasalaattia ruuaksi, no minähän samantien lähdin kauppaan ostamaan tarvikkeet ja sen jälkeen meillä on syöty lähes kaikkea muutakin 🙂

    • Maria sanoo:

      Kiitos Pia!
      Toivoa siis vielä on 🙂
      Hih, ihana tuo, ettei ruoka saa koskettaa toista ruokaa. Kuulostaa ihan meidän esikoiselta. Joka itse asiassa muuten tänään maustoi ihan älyttömän hyväksi meidän broitsukastikkeen. Niin tuliseksi, että kuopukselle se ei uponnut, mutta itse söi kaksi lautasta 🙂

      Onneksi nämä lasten ruokaronkeliudet ovat yleensä ohimenevää sorttia. Jotenkin yritetään vaan luovia niin, että löytäisi ruokia, jotka maistuu molemmille lapsilla 🙂

      Kauniita syyspäiviä sinne <3

  14. Helou hani,

    Hyvin sä vedät noi äitiys hommat. Maalaisjärjellä, rajoilla sekä rakkaudella. Ne ovat asiat mitä vanhemmuus vaatii ja niiden avulla kasvatat täysipäiset tyttäret. 😀

    Meillä on tosiaan vain yksi lapsi, 13-vuotias teinityttömme ja lisää ei ole tulossa.
    Hän on pienestä pitäen ollut mukana tekemässä kotihommia, kun mä kokkailin niin hän repi salaattia (2v.), kun mä siivosin, niin hän siivosi mukana omalla rätillänsä tai ”leikki-imurillaan” (2-4v.).

    Noin neljä vuotiaana hän siivosi (meidän avustuksella välillä) joka ilta omat lelunsa olohuoneesta lelukoriin.
    7 vuotiaana hän osasi jo tehdä helppoja ruokia itse, eli leivät, mikrossa lämmitykset ja sen sellaiset, sekä siivota omat jälkensä keittiössä.
    9-10 vuotiaana hän imuroi jo koko kämpän ja osasi pestä vessat/kylppärit, toki mä seurailin vierestä homman sujumista.

    Nykyään hänen tärkein ”työ” on koulu. Sitten on kotityöt (tiskikoneen tyhjennys/täyttö, roskien vieminen, pöydän kattaminen yms. ja välillä vessojen pesua tai imuroimista) ja kuukausirahansa hän ansaitsee oman huoneensa siistinä pitämisellä.
    Kuukausiraha on nyt ollut viimeiset 2-vuotta 30 euroa/kk. Täytyneekin kohta jo nostaa sitä… 😉
    Sillä hän voi ostaa mitä mielensä tekee, eli se on hänen ikioma raha.

    Leikkimisestä ja lapsen viihdyttämisestä…
    No, mä olin niin nuori saadessani neitimme, ettei kenelläkään mun kavereilla ollut lapsia. Enkä ollut myöskään mikään kerhossa kävijä. Neiti leikki pienestä pitäen oikein hyvin itsekseen. Ja pihalla tutustui lapsiin, siellä tulikin hengailtua aika paljon.
    Me olemme kyllä pelailleet perheen kesken lautapelejä ja sellaista, mutta ei mitenkään viihdyttäeksemme lasta vaan pitämällä perheenä kivaa.
    Lapsilla on mielikuvitusta. Jos sitä oppii käyttämään. Sitä ei opi, ellei aikuinen anna lapselle ns. aikaa etsiä sitä. Jos koko ajan tekee ja myöntyy lapsen pyyntöihin leikkikaveriksi tai muuten, niin ei lapsi opi itse keksimään sitä tekemistä.

    Meillä ainakin homma on toiminut ja neiti onkin erittäin lahjakas keksimään vaikka mitä puuhaa. Nykyään kun leikkimiset on jääneet jo kauas taakse, niin tuo aika tuppaa menemään harrastuksiin ja kavereihin. Mutta sitä se kasvaminen on. Mä en vain voi käsittää, että mihin tämä aika menee. 5-vuotta ja meidän neiti on täysi-ikäinen.
    Tärkeintä on meillä tällä hetkellä puheyhteyden ja luottamuksen pitäminen. Ja läheisyys tietysti. Ei ainakaan vielä ole rakoillut. 🙂

    Kännykkä on noille teineille, kun kolmas käsi. Siitä meillä tulee paljon vääntöä, mutta ollaan sekin saatu ratkaistua silleen, että klo:19 jälkeen puhelin pysyy alakerrassa (hänen huone ylhäällä), joten koko ilta ei mene sen kännykän nypläämiseen. 😉

    Olen mä monesti miettinyt, että olenko mä liian natsi äitinä, mutta eräänä iltana neiti sanoi mulle, että
    ”Äiti, tiedäthän sä että olet maailman paras äiti? Sä osaat olla mulle ihminen, etkä pidä mua idioottina. On ihanaa että osaan tehdä asioita ja ne mä olen oppinut sulta vaikka välillä ne vessojen pesut ärsyttääkin.”

    Voit vain arvata, että mietinkö enää olleeni liian tiukka? 😀

    Sä pärjäät. Me pärjätään, koska me ollaan omille tyttärillemme maailman parhaat äidit. 🙂

    Ja toi ruokajuttu, se todennäköisesti on ohimenevää. 😉

    PUSS <3

    • Maria sanoo:

      Kiitos ihana <3

      Noista oli ihan sikana hyötyä, kiitos kun laitoit kaikki vuodet ja tehtävät, mitä teillä on tehty. Meillä 9-vuotias olisi kova siivoamaan esim. keittiön kaappeja sun muita. Mutta mun kanssa. Yksin ei juurikaan siivoa mitään.

      Pienestä asti on molemmat lapset istuneet keittiön tason vieressä (ihan jo syöttötuolin kanssa) ja osallistuneet ruoanlaittoon - tavalla tai toisella. Ehkä senkin takia ovat niin kiinnostuneita siitä. Nakkikastikkeen teko onnistuu jo tuosta vain. Samoin broilerikastikkeen.

      Miten sitä aina epäileekin näitä äititaitojaan välillä? Molemmat on kuitenkin tasapainoisia ja täysjärkisiä. Ja paljon rakkautta saaneita. Ihana tuo sun tyttösi tunnustus <3 Kyllä mäkin välillä poden huonoa omaatuntoa siitä, kun tulee korotettua ääntä ja oltua aika vaativa. Mutta toisaalta, tytsyt tulee silti halailemaan ja osoittaa rakkautta. Joten ei kai ne voi ihan hirmuisesti mua vihatakaan 😉 Vaikka äiti on välillä tyhmä 😀 Mä muistan, kun meillä pikkuinen ekan kerran tapaili tyhmä äiti -sanontaa, niin katsoin kerran tuimasti ja toinen alkoi nyyhkyttää ja pyytämään anteeksi <3

      Teillä on hyvä systeemi tuon puhelimen kanssa. Itse asiassa just miehen kanssa puhuttiin, että tuollainen tekisi meille aikuisillekin hyvää. Liian usein tulee illalla tsekattua monta kertaa some:t ja blogit. Kännykät yhteispäätöksellä eteisen lipaston päälle ja that's it.

      Olet ihana, kiitos Jonna vielä kommentista. Siitä oli apua enemmän kuin uskotkaan <3

      PUSSSSSS sinnekin <3

Kommentoi