HEI HELLUREI IHANAT!

Niin vain sitä Oslon keväiset maisemat ovat vaihtuneet Tampereen keväisiin maisemiin (lumi takapihalla hieman kieltämättä romuttaa illuusiota keväästä ;). Kerroinkin teille, että meillä on huhtikuussa juhlahumua, kun molemmat tytöt viettävät synttäreitään. Tulevana viikonloppuna juhlitaan tyttöjen sukulaissynttäreitä ja yhtään ajatusta en ole tarjoiluille antanut. Ellei oteta huomioon sitä, että tänä aamuna Jussinhannan leipomossa kahvilla käydessäni menin ja tein jotain, mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Tilasin nimittäin kinuskikakun synttäreille. Ihan ex-tempore. Minä, joka olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki tehdään itse. Ja että tarjolla pitää olla sen seitsemää sorttia kakkua ja keksiä 😀

Ja tiedättekö, hetken tunsin tunteen, josta en pitänyt. Tietynlaista syyllisyyttä siitä, että menin tilaamaan täytekakun. Vaikka mulla ihan hyvin aikaa olisi sellainen leipoakin. Ihmismieli on jännä. Aloin heti perustelemaan tuota tilausta itselleni sillä, että sain annettua tamperelaiselle yritykselle töitä. Ihan hölmöläisen hommaa tuollainen itsensä syyllistäminen, sanon minä. Muiden tarjoilujen osalta otetaan myös löysin rantein. Josko suolaisen piirakan leipoisi. Laittaisi lisäksi hummusta ja kasviksia pöytään. Ja hei, onneksi lapset ovat jo siinä iässä, että ovat ajatelleet itse leipoa mokkapaloja ja jonkun suklaakakun.

Vaikka tietynlainen haikeus valtaa mielen aina, kun lapset täyttävät vuosia, niin täytyy sanoa, että kyllä elämä helpottuu, mitä isommaksi lapset kasvavat. Vaikka aina sanotaan sitä, että mitä isommat lapset, sitä isommat murheet. Meillä ei onneksi vielä tämä sanonta ole toteutunut. Ja mikäli äitinsä tyttöjä ovat, niin ei tule toteutumaankaan. Itselläni kun ei ollut minkäänlaista teini-iän angstia päällä ja päästin vanhempani suht’ helpolla 😉

En tiedä onko sillä vaikutusta asiaan, mutta edelleen teemme perheenä paljon asioita. Ihan pieniä juttuja arjessa, jotta yhteys noihin lapsiin säilyy. Jotta se perheen välinen yhteys ylipäätään säilyisi, vaikka kasvukivut kuinka myllertäisi. Ymmärtääkseni teini-iässä vanhemmat voivat tuntua vähän mälsiltä. Ja niinhän me vähän väliä tunnutaankin, mutta siinä hetkessä, kun ollaan kaikki keittiön pöydän ääressä ja pelataan lautapelejä, kaikki tuo unohtuu. Ne meidän isot lapset muuttuvat hetkeksi taas pieniksi. Sellaisiksi, että tekee mieli rutistaa ja pyytää pysymään juuri sellaisena kuin on.

Lasten kasvaessa se ei ole vain se lapsi, joka kasvukipuilee. Itse ainakin kipuilen hiukkasen myös. Vaikka elämä vuosien saatossa on helpottunut hurjasti, niin sitä joutuu itsekin miettimään toimintatapoja uudelleen. Oppimaan suodattamaan osan lasten sanoista ja pistämään teini-iän piikkiin. Antamaan siimaa ja luottamaan. Vaikka haluan olla vanhempi, niin mitä isommaksi lapset kasvavat, niin huomaan meneväni myös ystävärooliin. Se, jos mikä on myös tärkeää. Olla lapsensa ystävä.

Nyt tämä lasten ystävä menee lukemaan ruotsin ja matikan kokeisiin. Aika aikaansa kutakin  ♥

TORSTAITERKUIN,