MOIKKAMOI IHANAT,
tässähän on harjoiteltu jo menettämisen pelkoa ja surua viimeisen parin vuoden aikana (kliks) ja just kun täällä blogissakin ”mainostin”, että surusta on selvitty hyvin eikä enää tarvitse pelätä öistä soittoa sairaalasta, tilanne kääntyi ihan päälaelleen (kliks). Perusterve ja pirtsakka 67-vuotias äippä onkin yhtäkkiä vakavasti sairas. Vei kauan aikaa sisäistää tämä. Enemmän aikaa vei sisäistää se, että tähän sairauteen ei ole parannuskeinoa. Olen oikeasti ollut siinä uskossa, että lääketiede pystyy tänä päivänä liki mihin tahansa. Little did I know. Tautia voidaan ainoastaan hyvällä säkällä hidastaa etenemästä ja elämänlaatua parantaa. Se ensimmäisissä kuvissa näkynyt ”pieni ja helppo” kasvain aivoissa osoittautui leikkauksessa pahimman luokan möröksi. No onneksi oli edes pienenpieni. Kokonaan näitä harvoin saadaan poistettua leikkauksellakaan, mutta uskomme ja toivomme, että sädehoitojen ja sytostaattien avulla sairaus saadaan hetkeksi tauolle. Ja äidin vointi hyväksi. Tekee välillä pahaa nähdä se, kuinka tilanne vaikuttaa potilaaseen itseensä. Vielä pari kuukautta maailman skarpein ihminen tuntee yhtäkkiä ihan hirmuista epätoivoa siitä, kun ei pysty ajattelemaan samalla tavalla. Eikä pysty aina pukemaan sanoiksi sitä, mitä haluaa.
Koska multa on nyt aika monta kertaa kysytty, että miten pystyn säilyttämään tämän positiivisuuden vaikeinakin aikoina, niin ajattelin raapustaa teille muutaman selviytymiskeinon, jotka ainakin auttaa omalla kohdallani. Toivottavasti näistä on apua teillekin. (ja sorry jo etukäteen pitkälliset sepustukset ;).
1. Älä katkeroidu
Jep, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta se ei ole kenenkään etu, että jäädään makaamaan itsesääliin tai säälimään sairastunutta (ainakaan hänen kuullensa). Elämä on ihan ihmeellinen. Outoja asioita tapahtuu. Välillä sataa kakkaa niskaan, mutta onneksi kuitenkin se kivojen asioiden määrä kumoaa sen kakan määrän. Kertaakaan en ole miettinyt, että miksi mulle käy näin. Miksi menetin isäni yllättäen 65-vuotiaana tai miksi äiti sairastui vakavasti noin nuorena? Mä olen kääntänyt asian niin, että kuinka hieno juttu on se, että mä sain maailman hienomman iskän ja äitin vanhemmikseni. Ja niin moneksi vuodeksi. Kaikilla ei kuulkaas ole asiat edes niin hyvin.
2. Peruselintapojen kartoitus; uni, ravinto, liikunta kohdilleen
Voin vuodenvaihteessa ja vielä reilu pari viikkoa sitten ihan äärettömän huonosti. Näin jälkikäteen se on pakko myöntää. Itse en sitä ehkä silloin tajunnut. Laitoin kortisonikuurin lopettamisen piikkiin. Osa oireista varmaan siihen kyllä menikin. Rintaan koski, lihaksia koski, sormet puutuivat, ahdisti, nukuin neljän tunnin yöunia, housun vyötärö alkoi löystymään huolestuttavaan tahtiin, ruoka ei maistunut. Henkinen stressi oli ottaa otteen ja viedä mukanaan. Kunnes taas muistin nämä elämän kultareunat ja sen, minkä takia kannattaa taistella. Aloin syömään tasaisin väliajoin ja riittävästi. Unikin alkoi maistumaan, kun olin sisäistänyt sen, että en voi tälle tilanteelle mitään. Herran haltuun. Pahintahan oli nettailla klo 01.30 yöllä sairaudesta ja miettiä, että oliko tämä nyt tässä. Ehei, älkää googlettako. Tapahtui mitä tahansa. Lääkärit kyllä osaa hommansa. Kävelylenkit miehen kanssa ovat saaneet taas liikunnan syrjään kiinni. Vielä se puolimaratonia vuosi sitten juokseva Maria on etäinen haamu, mutta sitä kohti mennään. Liikunta auttaa ainakin mulla vaikeina aikoina ihan hirmuisen paljon. Sykettä nostava rääkki olisi ihan paras keino selvitä henkisen paineen alla.
3. Puhu, puhu, puhu
Kaikki ketkä ovat kysyneet ovat saaneet vastauksen. Välillä ihan liian pitkästikin. Mutta puhuminen auttaa. Yllättävästi sitä muuten löytää kohtalotovereita, kun avaa suunsa. Se ei helpota, että jonkun muunkin äiti tai isä on sairastunut. Vaan tieto siitä, että mä en ole ainoa. Tieto siitä, että muutkin ovat selvinneet.
4. Säilytä huumori
Mulla on paha tapa heittää vitsiä ehkä vähän vakavistakin aiheista. Mutta se on mun selvitytymiskeino. Ja veikkaanpa, että äiskäkin olisi astetta enemmän maansa myynyt, mikäli allekirjoittanut ei murjoisi niitä (puujalka)vitsejään 🙂 Musta tuntuu, että sille sairastuneelle itselleenkin on kivempi olla tsemppaavien ja rohkaisevien ihmisien ympäröimänä. Mitä tahansa voi tapahtua, selviytymistarinoita kannattaa lukea. Niistä saa voimaa ja uskoa tulevaan.
5. Älä tee radikaaleja elämänmuutoksia elämääsi sairastumisen keskellä, yksi muutos riittää
Etuovi.com oli ahkerassa käytössä tuossa syksyllä. Heh, mutta voin sanoa, että nyt pyritään pitämään elämä niin stabiilina kuin pystytään. Yksi iso muutos kerrallaan. Veikkaanpa, että on jo lastenkin takia hyvä näin. Lisäksi omat voimavarat säilyvät paremmin, kun ei tarvitse tuhlata energiaa moneen isoon muutokseen kerrallaan.
6. Luota tulevaisuuteen
Sehän on sellainen raaka fakta, että kaikki me täältä jossain vaiheessa lähdetään. Sen opin oikeastaan vasta iskän kuoleman jälkeen. Sen tajuaminen helpotti. Vaikka silloin kohtasin hetkellisesti pelkoa siitä, että muutkin läheiset sairastuvat. Menettämisen pelkoa ennen aikojaan. Ei voi elää pelossa. Sen takia kehotan elämään hetkessä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, mutta pitää osata luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki menee hyvin. Sitä on karaistunut, tietää selviänsä. Tapahtui mitä tapahtui.
7. Salli suru, mutta älä hautaudu surun syövereihin
Niin, tilannehan on surullinen. Surutyötä tulee varmasti tehtyä paljon etukäteen. Sitä valmistaa ehkä itseään siihen pahimpaan. Mutta yksikään kyynel ei mene hukkaan. Kunhan sieltä surun syövereistä nousee hetken surtuaan ylös. Taistelutahtoa se vaatii, mutta kyllä se sitten palkitseekin. Tunteet menevät vuoristorataa. Mutta on ihana huomata, että pohjakosketuksen jälkeen tulee aina vaihe, kun elämä hymyilee. Kyllä, kaiken tämän ahdistavan sairauden keskellä.
8. Muista, että sinullakin on elämä elettävänä
Niin, vaikka tuntuu että oma elämä kaatuu, niin älä anna sen kaatua. Jos ei mulla olisi miestä ja lapsia niin todennäköisesti hukuttaisin itseni töihin. Onneksi on nuo elämää tasapainottavat tekijät. Näe ystäviä, tee asioita. Muista, että sinullakin on elämä elettävänä. Tee asioita, joista nautit. Vaikka täytyy kyllä todeta, että kyllähän se huoli kalvaa koko ajan takaraivossa. Välillä on ihana huomata, että hei…sain ”pissa housussa (ei, en ole tulossa vanhaksi ;)) kikatuskohtauksen”. Silloin tulee tunne, että I’m alive! Ja niin se pitää ollakin ♥
Meillä äiskä voi tällä hetkellä ihan kivasti, vaikka on nyt tämän viikon vielä sairaalassa. Puhe vähän takeltelee, mutta kovasti tekee töitä sen eteen, että kuntoutuisi ennalleen. Vaikka tiedän, että aina niin ei tule käymään. Onneksi jaksaa olla kaikesta huolimatta positiivinen. Muuten olisi kotiutuskunnossa, mutta tänään alkaa säde- ja sytohoidot, joten seuraavat tilannetta näin ensi alkuun sairaalassa. Ja hyvä niin.
Nyt vielä vähän töitä ja sitten kohti noita meidän hoitoja. Niin, sairaushan koskettaa koko perhettä, vaikka vain yksi on sairastunut. Myötäeletään mukana ja ollaan tukena. Sekin on niin kovin tärkeää sairastuneelle. Vaikka eletään ruuhkavuosien keskellä, niin välillä on ihan hyvä poistua sieltä ruuhkavuosien syövereistä epäitsekkäistä syistä. Oikeastaan tässä on muuten tuo koko termi ”ruuhkavuodet” kokenut inflaation….mihin sitä nyt muka mikään hirveä kiire olisi? 🙂
KESKIVIIKKOTERKKUSIN,
Hei, hyvä kirjoitus. Itseäni auttaa ehkä eniten elämän pienissä ja isoissa asioissa ajatus ”älä taistele todellisuutta vastaan”. Siitä hetkestä, kun taistelun lopettaa (oman pään sisällä), alkaa sopeutuminen. Ja se on ainoa selviytymiskeino. Katri Helena on puhunut viisaasti tästä samasta ajatuksesta ja hänellä sitä todellisuutta on myös riittänyt.
Toivon kovasti voimia äidillesi ja hoitojen olevan vaikutukseltaan tehokkaita!
Moikka Anu
ja kiitos ♥
Just näin, todellisuus pitää tiedostaa, sillä muuten tippuu korkealta, jos haihattelee harhakuvia!
<3 <3 <3
♥♥♥
Kiitos, hyvä postaus! Koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Itse menetin oman äitini munasarjasyöpään joulukuussa 2014. Hänkin oli 67-vuotias. Syöpädiagnoosi tuli 6 viikkoa aikaisemmin ja loppu oli todella kamalaa aikaa. Viimeisinä päivinä toivoin että hän pääsisi jo pois, niin kamalaa oli vierestä katsoa toisen tuskaa. Olen 33-vuotias ja kyllä äidin neuvot ja läsnäolo olisivat olleet vielä tarpeen. Ikävä on kaikista kamalinta enkä vieläkään ole ymmärtänyt että äitiä ei enää ole, ainkaan samanlaisessa muodossa kuin me muut olemme. Itseäni on kuitenkin kovasti auttanut että saimme hyvästellä toisemme ja sanoa kaiken tarvittavan, sekä tieto että vielä joskus kohtaamme.
Paljon voimia ja jaksamisia sinne ja toivottavasti saat nauttia äidistäsi vielä mahdollisimman kauan!
Moikka
ja kiitos kaunis ♥
Voi ei, oikein paljon tsemppiä sinne…päivä kerrallaan eikös niin!
Hyvä kirjoitus! Osaat kirjottaa todella taitavasti – pukea ajatuksesi sanoiksi.
Arvostan rehellisyyttäsi ja avoimuuttasi!
Kaikkkea hyvää ja tsemppiä koko perheelle!
Kiitos kaunis,
välillä se ajatusten sanoiksi pukeminen onnistuu paremmin ja välillä huonommin 🙂
Kiitos ja ihanaa viikonloppua ♥
Sä oon Maria mun esikuva! Niin reipas ja vahva nainen. ♥ Ja jaat iloa ja hyvää mieltä aina missä meetkin. Toi puhuminen ja perheen kanssa puuhailu ovat pelastaneet niin monta. Toivon kans kovasti voimia koko perheelle ja pieniä ilon pilkahduksia pilvisenäkin päivänä.
Komppaan Sallya. Tuo sinun elämänasenne on kyllä niin ihailtavaa. Varsinkin kun on itse ehkä just se toinen ääripää pessimistisyydessään 😉 Tosin tosipaikan tullen nuo mainitsemasi selviytymiskeinot on juurikin niitä, jotka varmaankin jokainen meistä ottaa (tiedostamattaankin) käyttöön. Tai ainakin toivottavasti ottaa. Ilman puhumista ja huumoria en ainakaan itse selviäisi. Itse olen tässä viimeisten vuosien aikana pikkuhiljaa alkanut työstää sitä tosiasiaa, että vanhempani alkavat olla jo iäkkäitä (reilu 75v.) ja luopumisen aika lähestyy vääjäämättä. Eikä minua ehkä niinkään pelota heidän menettämisensä (toki surettaa kovasti jo pelkkä ajatuskin!), vaan enemmän pelottaa se, miten toinen sitten pärjää yksinään. Siitä kannan jo nyt etukäteen hirveää huolta – varsinkin näin ainoana lapsena. Tosin pitäisi tässäkin asiassa muistaa se hetkessä eläminen… ihan turhaanhan mä tulevia nyt jo murehdin! Toki hyvä tiedostaa nekin mutta anyway.
Jos kaipaat lisää juttuseuraa niin hei, mä olen aina valmiina esim. Pyynikki-kävelyyn! Kaupungilla / töissä kun kuitenkin olen illat odottamassa Nelliä tanssitunneilta.
Voimahalaus, toinen sulle ja toinen äidillesi ♥
Moikka ihanaiset Sally ja Marja
ja kiitos ♥♥♥
Kyllä se aurinko aina pilkistää sieltä, vaikka välillä pilven takaa 🙂
Hei, mehän voitais kolmistaan mennä joskus kahville? 🙂
Ihanaa viikonloppua ♥
Tutun kuuloista! Olen ollut samassa tilanteessa kaksi kertaa: äitini kuoli reilu kymmenen vuotta sitten 60-vuotiaana (olin silloin 28v) ja isä kaksi vuotta sitten 64-vuotiaana (minä silloin 37). En olisi koskaan ikimaailmassa uskonut menettäväni molemmat vanhemmat sairaudelle tuossa iässä! Monta kertaa olen kysynyt MIKSI. Mutta on ollut pakko selvitä.
Allekirjoitan nuo selviytymiskeinot täysin, erityisesti puhuminen, huumori ja oman elämän jatkaminen ovat olleet mulle tärkeitä keinoja. Ja onneksi minulle on jäljellä vielä veljen perhe (jonka menettämistä valitettavasti PELKÄÄN…), joka on minun turvakallioni oman perheen/puolison puuttuessa.
Voimia teidän perheelle ja äidillesi! <3
Moikka ihana
ja hei kiitos ♥
Mä muistankin joskus lukeneeni blogistasi, että olet menettänyt molemmat vanhemmat sairaudelle. On se niin väärin, mutta mun täytyy ihailla siitä huolimatta sun positiivisuutta ja sitä säteilyä, mitä tuot ympärillesi!
Ihanaa viikkistä!
Hieno kirjoitus ihana, niin sinua <3
Hyviä ohjeita joista nappasin itsellekin muutaman 🙂 Tuota pissahousussa nauramista pitäis harrastaa useammin 🙂 .
Tsemppiä koko porukalle ja äipälle terkkuja <3 ja voimia hoitoihin.
Kuullaan pian toisen tuutin kautta 😉 pus.
Hih, kiitos ihanainen ♥
Syvällisempi Maria vauhdissa jälleen!
Pissahousuissa nauraminen on terapeuttista 😀
Tosi hyvin kyllä puit sanoiksi kaiken <3 Voin allekirjoittaa noista jokaisen kohdan. Olen itsekin tässä viimeisen 7 vuoden aikana saatellut 5 läheistäni heidän viimeiselle matkalleen, mm. oman isäni. Kyllä se läheisen ihmisen kuolema on joka kerta on koville ottanut, mutta elämä kantaa. Onneksi. Läheisteni kuolemat ovat muuttaneet myös omaa suhtautumistani elämään. En elä enää sellaista sitku-elämää niin kuin aiemmin vaan teen niitä asioita nyt. Voimahaleja täältä <3
Moikkelis Marika
ja kiitos ♥
Eikös olekin hassua, että mitä lähemmäksi mennään noissa poisnukkuneissa, niin sitä ”rutinoituneemmaksi” esim. surun käsittely muodostuu. Juurikin se, että elämä kantaa, on auttanut pahimman läpi.
Viisaita sanoja Maria<3
Mä oon miettinyt paljon omalla kohdallani,että miks minä.just viimeksi tänään,kun mulla on perussairaus johon on elinikäinen lääkitys ja nyt on asiat huonommalla mallilla.
Mietin,et miks mun pitää tätä sietää vuodesta toiseen.
Toisaalta miksi en minä?en haluais tätä muillekaan,enkä todellakaan ole ainoa siltikään.
Meidän kohtalo päätetään kai jossain korkeammissa voimissa.
Jaksamista teille kaikille<3
Moi Anu
ja hei kiitos ♥
Voi ei, lähettelen täältä sinne tsemppihaleja!!! Sepäs se on, että ei voida ikinä tietää, mitä kenenkin kohdalle osuu. Karmivaa, mutta niin totta. Viikonlopputerkkusia sinne!
Hieno kirjoitus Maria!
Itse olen ollut sen verran onnekas, etten ole vielä joutunut kohtaamaan vastaavia asioita omassa elämässäni. Mutta väistämättähän tämä jossain kohdassa osuu omallekin kohdalle. Siksi onkin jopa vähän pelottavaa, kun ei ole vielä kokemusta siitä selviytymisestä. Ei vielä tiedä, miten juuri itse suuriin vastoinkäymisiin suhtautuu, millä keinoin niistä selviytyy ja onko oikeasti toivoa, että suru ja pelko joskus väistyy jokapäiväisestä elämästä.
Stressiä olen ”päässyt” kokemaan, kun elämässä oli liikaa meneillään (pieni lapsi, opiskelut, työt, työmatkoilla oleva mies, sairastunut läheinen jne.). Purin myös itse stressiä liikkumalla ja kovaa. Tämä johtikin sitten siihen, että ajoin itseni ylikuntoon ja päädyin lopulta sairaalahoitoon. Selvisin onneksi pelkällä pitkällä levolla ja liikuntakiellolla. Joten, kannattaa muistaa liikkua maltilla ja matalilla sykkeillä. Lääkäri silloin aikoinaan sanoi, että rankkaa liikuntaa pitäisi ehdottomasti välttää stressaavissa elämäntilanteissa. Hyvänolon liikuntaa maltillisilla sykkeillä kannattaa puolestaan suosia. Tämä siis muistutukseksi kaikille liikunnasta lohtua ja helpotusta hakeville! 🙂
Kiitos Maria ihanasta ja aidosta blogistasi! En oikein osaa sanoiksi pukea sitä, mutta blogisi poikkeaa valtavirrasta ehdottomasti hyvällä tavalla!! Voimia sinulle, äidillesi ja muille läheisillenne! ♡
Moikka Saara
ja kiitos kaunis ♥
Mä muistan ennen iskän kuolemaa pelkääväni sitä suhtautumistani kuolemaan. Mutta se oli ihan turhaa pelätä. Tuskaahan se suru oli välillä, mutta elämä kantoi.
Juu, pitääkin muistaa tuo liikunnan suhteen. Pitäydyn siis sauvakävelyssä ja niissä 120-130 sykkeissä 🙂
Hyvin kirjoitat myös vaikeista aiheista. Paljon tsemppiä taisteluun kasvanta vastaan. Itse menetin 43v mieheni vuosi sitten aivokasvaimeen,vuoden sairastamisen jälkeen. Raakaa ja rajua hoidoissa kamppaillua. Mieli kirkkaana ajatuksena että meillä kaikilla on vain elämässä tämä hetki.
Kiitos Terhi ♥
Ja voi vitsit, elämä on kyllä välillä niin epäreilua 🙁 Tuo aivosyöpä on kyllä sellainen seuralainen (niin itse potilalle kuin omaisille), että en sitä edes aiemmin tiedostanut ennen kuin nyt.
Oikein paljon tsemppiä sinne!
Hei Maria <3
Olet löytänyt hyvät selviytymisohjeet ja kiitos niiden jakamisesta meille muille. Sieltä muutamat jutut pongasinkin jotka osui ja uppos täysin ja joilla on aika tärkeäkin merkitys omaisen / läheisen sairastuessa. Kukaan meistähän ei tiedä, milloin ja mitä tapahtuu meille joten kyllä, tämä hetkessä eläminen kuulostaisi parhaalle vaihtoehdolle. 🙂
<3
Moikkelis Minna
ja kiitos ♥ Just näin, nyt muistetaan taas elää hetkessä ja nauttia vaikka se lasi punaviiniä tänä iltana, jos siltä tuntuu 🙂
Ihana kirjoitus Maria ! Paljon voimia sinulle, kaikille teille läheisille ja erityistsempit äidillesi! Kyynel tuli silmään, kun luin koskettavia ja elämäntäysiä sanojasi. Elämä on tässä ja nyt, piti se sisällään mitä vain. Tuo itsestä huolehtiminen ja oman elämän eläminen on niin tärkeää tuollaisessa haastavassa tilanteessa.
Kiitos kaunis ♥
Sepäs se, että helposti lipsahtaisi pois sieltä oman elämän elämisestä. Mutta onneksi on tuo perhe, joka pitää kiinni elämän realiteeteissä!
Hyviä selviytymiskeinoja tuossa listasit, minäkin nappasin niistä muutamia itselleni. On ihailtavaa, että olet niin positiivinen ihminen ja surun keskelläkin löydät aina jotakin iloa!
Paljon, paljon voimia ja haleja sinulle Maria kulta ja ennenkaikkea äidillesi <3
Koskaan ei tiedä, miten tulee käymään ja ihmeitäkin tapahtuu...
Kiitos kaunis Sari ♥
Ja hei just näin, ihmeitäkin tapahtuu! Niihin luotamme ja uskomme…samalla kun nautimme niistä hetkistä, joita meillä on 🙂
Voimia!
Voin samaistua vähän tuntemuksiisi. Itse menetin muutama vuosi sitten 66-vuotiaan äitini aivokasvaimelle. Sairausteluajastakin jäi onneksi paljon hyviä muistoja. Pidä positiivinen asenteesi, mutta muista, että saat olla myös heikko, <3
Kiitos Ellu ♥
Ja hei, sinä tiedät tämän taudin tuskaisuuden. Voimia sinne ihan hirmuisesti! Heikko olen opetellut olemaan, ei aina tarvitse olla positiivinen ja vahva 🙂
Tsemppiä kovasti! <3
Kiitos kaunis
ja ihanaa viikonloppua ♥♥♥
Hieno asenne ja hyviä ohjeita selviytymiseen. Käyn läpi toistamiseen vastaavaa tilannetta ja välillä vaikeaa osata asennoitua positiivisesti. Tunteet epätoivosta epäuskoon ja siltä väliltä vaihtelevat päivittäin. Turha murehtiminen ei kannata, mutta kuinka estää ajatuksia jotka salakavalasti ilmestyvät aamuyön tunteina pintaan. Elämä on rajallista ja toisaalta ihmeitäkin voi tapahtua, murehtiminen ennakkoon ei muuta asiaa. Pitäisi tarttua hetkeen ja nauttia näistä päivistä eikä tuhlata energiaa turhaan ennakolta murehtimiseen. Paljon voimia ja lisää iloisia hetkiäjä!
Moikka M
ja kiitos ♥
Tunteet menevät kyllä vuoristorataa, mutta päällimmäisenä on se kiitollisuus tästä ajasta, joka meillä on.
Oikein paljon tsemppiä ja voimia sinne!
Hei! Itse hoidan työkseni syöpäpotilaita ja kohtaan päivittäin sekä sairastuneiden että omaisten surua ja tuskaa, kerran olen joutunut omaisen rooliin kun enoni kuoli keuhkosyöpään.Työ on raskasta silloin kun kokee itsensä avuttomaksi sen surun edessä, palkitsevaa kun on pystynyt jollain lailla olemaan avuksi. Auttamisen keinot on aika rajalliset, läsnäolo, kuuntelu ja kipujen ja oireiden helpottaminen. Oikeita sanoja ei ole. Jokainen käsittelee surunsa omalla tavallaan, osa on kiitollisia hyvästä hoidosta, osa ei pysty hyväksymään ja projisoi tunteensa hoitavaan henkilökuntaan ja syyttää hoitovirheistä. Niin moni sairastuu syöpään että itse oikeastaan arvuuttelee vaan että mikähän syöpä itselle tulee. Jos ja kun sellainen tulee, harkitsen tarkkaan haluanko hoitoja, milloin ne on parantavia tai elämää helpottavia ja milloin elämänlaatua huonontavia. Jos sairastun, haluan olla kotona mahdollisimman paljon omien rakkaiden kanssa.
Toivon teille jaksamista ja mahdollisimman pitkää laadukasta ja vähäoireista elämää äitisi kanssa!
Moikka Hanna
ja hei hatunnosto sinulle! Teette arvokasta työtä. Helpostihan sitä voisi sysätä katkeruuden ja vihan hoitohenkilökuntaan. Sen takia olen kiittänyt niitä ihania hoitajia, joita äidin matkan varrelle tässä on sattunut.
Syöpä on katala tauti ja sen yleistyminen (käsiin räjähtäminen) on jotenkin tosi pelottavaa!
Kiitos ♥
Oot Maria viisas nainen! Tosi liikkis kirjoitus 🙂
Voi kiitos ♥
Täytyy itsekin välillä palata tähän teksiin, että mikäs se homman nimi olikaan 😀 Niinä hetkinä, kun tuntuu, että ei oikein vain jaksais!
Tsemppiä! <3 hyvä kirjoitus. Totta joka sana.
Kiitos Niina
ja hei ihanaa viikonloppua sinne ♥
Tosi hyvä kirjoitus kaimani! etenkin huumori ja oman elämän jatkaminen on ollu omalla kohdalla tärkeimpiä keinoja!!oma äitini sairastui vakavasti 4 v sitten ja suru on tietysti varjostanut omaa elämääni ja raskausaikaa,jolloin asiat koin vielä vahvemmin. Voimahalauksia sinulle ja kaikille joiden elämässä suru on tällä hetkellä läsnä!!
Heippa kaimaseni
ja kiitos ♥
Ei ole ollut helppoa teilläkään, oman äidin sairastuminen on tosi kurjaa 🙁
Sinne myös tsemppihali!
Voi Maria <3
Niin paljon sanomista sinulle, mutta kuitenkaan ei mitään... Samassa veneessä ollaan ja siinä on vaan päätettävä, että soutaako eteenpäin vai heittääkö airot menemään. Mie vielä roikun ekassa vaihtoehdossa tiukasti, koska kun kaiken laittaa mittasuhteisin, niin kovin moni asia on edelleen myös hyvin. Suru syö naista, mutta juurikin perhe, ystävät ja elämä yleensäkin antaa hurjasti voimaa jokaiseen päivään. Rankka huumorikaan ei ole pahasta, sillä jos se vain hetkenkin auttaa, niin silloin se on toiminut :)Ollaan onnellisia ja kiitollisia siitä, että me olemme saaneet pitää äitimme näinkin kauan...moni menettää äidin jo lapsena/nuorena. Meidän äidit ovat saaneet nähdä meidän aikuistuvan ja perustavan perheen...He ovat saaneet nähdä lapsemme ja heidän kasvuaan. Se on paljon se.
Iso virtuaalihalaus <3 Ja faksia tulemaan, kun kaipaat vertaistukea !!!
Voi sinua,
samassa veneessä olevia tuntuu olevan liian paljon <3 Eteenpäin soudetaan, sehän on selvä 🙂
Just näin, ollaan onnellisia siitä, että ollaan saatu pitää äidit tukena näinkin monta vuotta!
Kiitos samoin sinne, isosti tsemppejä <3 Juu ja kiitos, voisin laittaa viestiä jahka ehdin 🙂
Läheisen kuoltua sairauteen alkoi töissä yt:t ja muutama muu juttu tapahtui samaan aikaan ja voin sanoa, että huumoria en näihin hetkiin ole löytänyt vieläkään. Tosiaan, ei kannata tehdä isoja muutoksia, mutta minun tilanteessani elämä järjesti niitä. Pelko on nyt osa elämää. Perusturva kulutettu loppuun. Mutta on sitä hyvääkin jokaisessa päivässä, paljon! En edes jaksa miettiä katkeroitumista, pääasia, että jaksaisin tämän pelon kanssa elää. Voimia sinnekin!
Voi ei 🙁
Mikäköhän siinä on, että sitten kun elämä potkii, se potkii kunnolla?
Oikein paljon voimia ja tsemppiä sinne <3
Hei Maria,
viisaita ajatuksia. Itselläni on vastaavia kokemuksia, kun menetin isäni 17 vuotta sitten aivoihin levinneelle keuhkosyövälle. Isäni oli 59, minä 27. Sairaus oli rankkaa aikaa, kun äitini kanssa vietimme vuoroillat sairaalassa ja koko muu elämä jäi sivuun. Kun isäni 10 kk:n taistelun jälkeen lähti pois, tuli surun lisäksi myös tietynlainen helpotus. Tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, mutta ehkä tein isoimman surutyön ja luopumisen sairauden aikana. Vaikka sairausaika oli tosi rankkaa, olen onnellinen, että jaksoin olla täysillä isäni rinnalla sen ajan. Ja kaikesta rankkuudesta huolimatta siihen poismenoon ehtii valmistautua kuin jos läheisen menettäisi vaikkapa äkillisesti onnettomuudessa. Ja kyllä tuo kokemus opetti myös sen, etten enää pelkää kuoleman kohtaamista tai näkemistä. Isäni nukkui pois rauhallisesti toinen käsi äitini kädessä ja toinen käsi minun kädessäni.
Voimia teidän perheellenne! Iloitkaa niistä hyvistä hetkistä!
Sari
Moikka Sari
ja kiitos sinulle <3
Sepäs se onkin, että sitä surutyötä tekee vaivihkaa jo etukäteen. Vaikka silti olen sitä mieltä, että toivoa ei kannata menettää 🙂
Tsemppiä ja voimia sinulle ja läheisillesi, Maria. Ihminen kaivaa kummasti voimavarat jostain silloin, kun täytyy. Nainen varsinkin on vahva otus. Lämmin ajatus täältä sinne!
Kiitos ihana Marjukka <3
Näinhän se on, sitä löytää itsestään ihan uskomattoman paljon voimia "hädän hetkellä". Tosin pitää osata olla heikkokin 🙂
Kiitos tästä tekstiä, sain siitä voimaa ja paljon hyviä vinkkejä.<3
Kiitos täst tekstistä. Löytyi google hausta kun laitoin hakuun ”läheisen sairastuminen pelko”.
Isäni menehtyi haimasyöpään 4 vuotta sitten ja viikko sitten kävi ilmi että äidilläni on pitkälle levinnyt keuhkosyöpä. Koko viikon ajan on särkenyt niska, pää, kaikki raajat ja vatsa oireillut. Sen lisäksi että olen googlettanut äidin sairaudesta olen myös googlettanut omista vaivoistani ja saanut pääni aivan sekaisin. Tässä kyynelet silmissä kuolemanpelkoisena olin kännykän ääressä kunnes yhtäkkiä kumitin kaikki vanhat googletukset pois…. ja laitoin tilalle läheisen sairastuminen…
Tuntuu väärältä kokea lohtua siitä, että joku muukin on joutunut läpikäymään näitä asioita nuorena (itse olen 29), mutta esimerkiksi tämä teksti lohdutti minua sanoinkuvaamattoman paljon. Mietin jos lähtisin huomenna pitkälle kävelylle ja pyrkisin lisäämään liikuntaa jotta kivut ja vainoharhat eivät ottaisi valtaa ja pystyisin käsittelemään asioita paremmin.
Kiitos vielä tuomastasi lohdusta.
Heippa Ninja
ja voi ei, olen hurjan pahoillani ♥♥♥
Tiedätkö, että jos voin tuoda kokemuksellani lohtua edes yhdellekin lukijalle, niin tunnen onnistuneeni. Tuo tilanne kun on ihan hirveä ja siitä selviytymiseen tekee kaikkensa. Kokemuksesta voin sanoa, että vielä joku päivä – siihen menee kyllä aikaa – huomaat, että olet kasvanut ihmisenä kovien kokemusten ansiosta.
Suosittelen pitkiä kävelylenkkejä. Ne pitivät minut järjissäni.
Kiitos sinulle, kun jätit kommenttia ja hei jos ikinä tarvitset juttelukaveria, niin laitahan sähköpostia atmarias@indiedays.com. Täältä löytyy vertaistukea, silloin kun tuntuu, että maailma on kaatumassa ♥ Oikein paljon voimia raskaaseen aikaan ♥