Ja lämpimät terkut Tanskasta. Viime yönä puoli kahden maissa tultiin kotiin. Miniloma meni loistavasti, mutta kuten aina näiden Tanskan reissujen jälkeen niin kaipuu ulkomaille on kyllä aivan mahdoton. Se iskee kyllä niin päin näköä kuin olla ja voi! Osaltaan oltiin jo sysätty tuonne ihan taka-alalle ne haaveet ulkomaille töiden perässä lähtemisestä, mutta kyllä täytyy sanoa, että sieltä ne taas kaivettiin etualalle parin viime päivän aikana. Molemmat on sitä mieltä, että jos emme sitä nyt lähivuosina tee, niin emme tule sitä tekemään. Hyppy tuntemattomaan tuntuu ihan hirmuisen pelottavalta, mutta uskon, että meidän tiivis perhe selviää mistä vain. Jo se, että pystyisi näyttämään lapsille, että muualla maailmassa voi olla hyvinkin erilaista elämää ja näyttämään kuinka hyvin meillä Suomessa on asiat. Antamaan heille lähtövalmiudet tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa englanninkielellä. Meillähän tässä tapauksessa se olisi tuo mies, jonka työn perässä muuttaisimme. Helppoa se ei tulisi olemaan eikä ruusuilla tanssimista, vaan pitkiä päiviä työläisellä, lukuisia öitä poissa perheen luota, sopeutumista uuteen kulttuuriin meille kaikille ja suunnatonta koti-ikävää. Mutta silti tuntuu, että se on sellainen juttu, jota tultaisiin myöhemmin harmittelemaan, jos jättäisi sen kortin katsomatta. Let’s see…

Tuo miehen työantaja on aivan uskomaton! Näiden yhdeksän vuoden aikana olen monesti ihmetellyt sitä, että miten noinkin suuri perheyritys kuitenkin osaa olla niin sympaattinen ja ennen kaikkea välittävä, kotijoukot huomioon ottava globaalisti erittäin menestynyt tekijä. Joka toinen vuosi miehet (pääosin miehiä) palaveeraavat Euroopan joukon kanssa ja sitten joka toinen vuosi palaveerataan koko maailmanlaajuisesti. Nämä joka toinen vuosi järjestettävät maailmanlaajuiset palaverit ovat sellaisia, joiden myötä me vaimotkin olemme päässeet tutustumaan toisiimme. Meille on aina järjestetty niin paljon kivaa ohjelmaa, että en missaisi näitä mistään hinnasta. Kolme päivää miehet pakertavat kokoushuoneissa ja me naiset juoksentelemme kaupoissa, museoissa ja missä milloinkin. Iltaisin meillä on yhteistä ohjelmaa miesten kanssa. Ruokailua, jokilaivaristeilyä yrityksen omistajan kotiin, tanssimista, hauskanpitoa. Aina perjantai-iltana meetingit päättyvät suurenmoiseen gaalaillalliseen, jossa on formaali pukeutumiskoodi ja plaseeraukset. 

Parina aiempana kertana on ollut aina joku syy, jota juhlia, mutta tänä vuonna illallistettiin ihan muuten vain. Ohjelma ja ruoka olivat taas viimeisen päälle. Maximekkokin oli mukava päällä enkä kompastellut sen kanssa 🙂 Aika kiva yksityiskohta on ollut se, että näinä kolmena kertana, kun olen tuolla mukana ollut, niin olemme istuneet samassa pöydässä samojen kuuden muun henkilön kanssa. Jutut on aina jatkuneet siitä, mihin on jääneetkin. Samoin kuin meidän naisten kesken joka kerta, kun tapaamme. Perjantaiaamuna, kun huomasin vanhat tutut kasvot hotellilla niin kälätys alkoi saman tien. Ja täytyy kyllä sanoa, että hattua nostan heille, jotka eivät oikeasti osaa puhua juurikaan englantia, mutta jotka tulee ihan hirmuisen hyvin kaikkien kanssa toimeen ja ovat jutussa mukana. Voi kuulostaa kliseeltä, mutta tuntuu kuin olisi osa suurempaa perhettä. Harmillista, että lähdin tänä vuonna tuonne päivän normaalia myöhemmin.

Pari päivää olen nyt imenyt tuota kansainvälistä tunnelmaa itseeni, antanut vastavuoroisesti Suomi-tietoa heille, jotka luulivat että täällä kaikki asuu metsän keskellä (no niinhän me vähän asutaankin :D), saanut puhua englantia sydämeni kyllyydestä, tutustunut uusiin ihmisiin (ollakin, että työntekijöiden vaihtuvuus tuolla yrityksessä on minimaalinen), opettanut jälleen kerran eräälle pöytäseurueestamme ”hölkyn kölkyn” -sanonnan oikean ääntämisen, vastannut miljoonaan hymyyn tsiljoonalla hymyllä, nauttinut tanskalaisten äärettömästä vieraanvaraisuudesta, nauranut vatsalihakseni kipeiksi, viettänyt laatuaikaa rakkaan aviomieheni kanssa, kaivannut lapsia niin, että sydän on pakahtua ja palannut kaikkeni antaneena kotiin. Sama tyhjyys osaltaan valtasi kuin ennenkin; niin monta ystävää on hajaantunut jälleen ympäri maailmaa odottamaan parin vuoden kulumista ja jälleennäkemistä. 

Eilinen päivä vietettiin Köpiksessä. Ihana, kosmopoliitti Kööpenhamina ei kyllä petä koskaan! Mä olen vain siitä vähän hassu shoppailija, että jos ei ole sitä shoppailufiilistä, niin en ala väkisin mitään ostamaankaan. Eilen oli vähän sellainen antishoppailuolo. Mies ja lompakko kiitti 🙂 Sitten vain nautittiin kaupungin hulinasta, Nyhavnin smörrebrödeistä ja katukahvilan cappuccinoista. Tanskalaista designia ihalin lentokentällä loungessa (sisustajan taivas!), mutta yhtään sisustusostosta en tehnyt. Lehtiä ostin kylläkin ja ne odottavat viikon päästä alkavaa lomaa. Vaatteita tuli ostettua jonkun verran ja kännykälle kotelo. Köpiksen lentokentällä saisin kulumaan viikon ihan tuosta vain ihmisiä katsellen ja ihanissa kaupoissa kuljeskellen. Ja hei, täytyy sanoa että aiemmin olen pitänyt tanskankieltä ihme mongerruksena, mutta nyt siitä jopa ymmärtää sanan sieltä, sanan täältä 🙂

Kiitos kaunis ihanat kommenteistanne noihin ajastamiini postauksiin, palaan niihin tässä ajan kanssa.

Hei, vielä reilu pari tuntia aikaa osallistua tuohon Iittalan ja Hartwallin arvontaan (klik). Voittaja selviää sitten huomenna heti aamusella 🙂

toivottelee väsynyt, mutta niin suunnattoman onnellinen